« »

Nietzsche, Dionysos, Jeesus ja Jussi

7 kommenttia Kirjoitettu elokuu 10, 2010 Muokattu heinäkuu 2, 2017

1.            Johdanto

Kun Friedrich oli viiden vanha, hänen pappisisänsa kuoli. Vuosi sen jälkeen Friedrichin veli kuoli. Yksinäisyyteen hakeutuva poika jäi naisten kasvatettavaksi. Pappissuvun poikana hän meni opiskelemaan teologiaa saadakseen, sitä kautta jotain tolkkua elämän julmuudesta. Schopenauerin ateistiset kirjoitukset käännyttivät hänet kuitenkin kristinuskon kriitikoksi. Sen seurauksena hän siirtyi lukemaan antiikin kreikkaa ja opiskeli niin intohimoisesti, että sai jo 24-vuotiaana Baselin yliopiston philologian professuurin pelkän suosituksen pohjalta. Sitä hän hoiti 10 vuotta, ennen kuin jäi kollegojensa keskinkertaisuuteen kyllästyneenä eläkkeelle. Hän halusi keskittyä pelkästään kirjoittamiseen, kaiken kyseenalaistamiseen ja uuden suuren ihmisyyden luomiseen.

Jokainen itseään kunnioittava hippi luki Nietzscheä, vaikka hän oli kaikkea muuta kuin make-love-not-war hippi. Kristillisyyden, demokratian ja sosialismin vihaaja ja ihmiskuntakarjan halveksija pääsi muiden hippisankareiden kuten Hessen, Castanedan ja Kerouacin ylistettyyn seuraan. Hän uskoi ainoastaan itsensä näköiseen[1] ja itsensä jatkuvasti ylittävään eliittiyksilöön ja omat arvonsa luovaan, kateuttaan juhlivaan ja valtaa tahtovaan yltiöindividualistiin, joka ei voinut uskoa Jumalaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut Hän. Nietzsche oli kaikkien gurun tappajien guru, joka haastoi ihmiset etsimään suuruutta vain itsestään.  Olennaisesti hän sanoi Älkää seuratko minua, niin kuin en minäkään seuraa ketään, vaikka kilpaili aivan vimmaisesti esikuviensa kanssa ja oli lopulta katketa katkeruuteen, koska ei saanut Wagnerin ja ristiinnaulitun kaltaista seuraajakuntaa itselleen.

Hänen loi fantasiansa yli-ihmisestä Darwinin nostattamilla aalloilla ja innoitti Freudia alitajuntaa ja mytologiaa yhdistävillä kuvitelmillaan. Nietzschen alitajunta ei rakentunut torjutuista vieteistä, vaan tiedostamattomasta mimesiksestä, ympäristön vaikutuksista. Niiden suhteen hän oli tarkka psykologi.[2] Hän oli filosofi, mutta tietoisesti runollinen, aforistinen ja draamallinen sellainen. Ajatuksia ja sanoja hän piti vain tunteiden tummina, yksinkertaisina ja puolityhjinä varjoina. Todellinen teksti on aina kirjoitettu verellä. Hän ei sallinut itsensä kirjoittaa ilman vahvaa tunnetta ja fantasiaa siitä, että on suorassa keskustelussa sen kanssa, johon haluaa vaikuttaa. Siksi hän ei koskaan tuntunut tylsältä, eikä vaikeatajuiselta kuten kaappinatsifilosofi Heidegger, joka antoi Nietzschelle hoviuskottavuutta ikuisiksi ajoiksi.

Natsit käyttivät Nietzschen übermensch innoittajanaan ja Hitler antoi Nietzschen kootut teokset lahjaksi Mussolinille ja Stalinille[3], jotka kummatkin saivat lisäinspiraatiota omanlaisensa superihmisen luomiseen. Tämä kaikki synkensi Nietzschen mainetta lännessä muutamaksi vuodeksi.[4] Pian hänet kuitenkin vapautettiin natsi-Saksan henkisen isän roolista. Juutalaisvastainen hän ei koskaan ollutkaan, ja hän vihasi nationalismia, mutta natsien asennemaailmaa oli kyllä aika helppo perustella hänen kirjoituksillaan. Joka tapauksessa Nietzschestä tehtiin sodanjälkeisten sukupolvien taivaita kepittävän auktoriteettikapinallisuuden esikuva. Sellaisena me hipit opimme häntä ihailemaan ja uskovaiset oppivat häntä vihaamaan.

Nietzschen mahtipontinen uhma kristinuskoa vastaan kiehtoi uskontoon pettyneitä sukupolvia. Hän halveksi myös valistuksen ja modernin liberalismin puolisydämistä kristinuskon hylkäämistä. Nietzschen mukaan nämä olivat kuitenkin jääneet säilömään maallistunutta ja laimennettua versiota kristillisistä arvoista.

Nietzsche oli paradoksaalinen ihminen. Hän provosoi itsensä uhriksi siinä toivossa, että tulisi myöhemmin kanonisoiduksi pyhimykseksi. Hän pilkkasi välitöntä suosiota, saadakseen aikanaan ikuista kunniaa. Hänen infernaalinen samaistumisensa kosmisten ristiriitojen vastakkaisiin rooleihin ajoi hänet lopulta suunnattomaan kärsimykseen ja upotti hänet omaan yltiöpäiseen hulluuteensa. Hän oli hurja, intohimoinen, traaginen ja sarkastinen kristinuskon ja viinan vihaaja. Kumpaakin hän piti pakona todellisuudesta.

Siksi kait me hipit hänestä pidimme, vaikka meillä oli ihan omat tapamme paeta todellisuutta. Siksi myös Jokelan koulusurmaaja Pekka Auvinen, Columbinen kouluampuja Eric Harris, norjan joukkomurhaaja Anders Breivik ja moni muukin massamurhaaja on ihannoinut Nietzschen egomaanista hyvän ja pahan yläpuolelle nousemista. Batmanin arkkivihollinen Jokeri osaa hänkin siteerata Nietzscheä – ainakin melkein: ”what doesnt kill you makes you… stranger”. Nietzsche onkin Jeesuksen ja Kungfutsen jälkeen maailman siteeratuimpia miehiä. Suomeksi häntä on kääntänyt Suomen Sisun legendaarinen aktiivijäsen Markku Nietzsche Saarinen. Miksi ihmeessä me hipit innostuimme niin miehestä, joka nykyään on rasistisen äärioikeiston suurin filosofinen guru?

Nietzschen yhden miehen mentaalisessa romurallissa oli sellaista kaiken kyseenalaistamisen vimmaa, joka myöhemmin teki hänestä postmodernismin suojelupyhimyksen.[5] Se on aikamoinen saavutus mieheltä, joka avoimesti ihannoi esihistoriallisen pakanuuden väkivaltaista alkuvoimaa ja primitiivisen kulttuurin verisiä uhrimenoja.

”Sääli on sairautta” ei taida olla suora sitaatti Nietzscheltä, mutta hyvä tiivistelmä hänen asenteestaan hyljeksittyjä ja heikkoja laumaihmisiä kohtaan. Myötätunto on vaarallista, koska se tekee kärsimyksestä tarttuvaa ja siksi lisää sen määrää. Vain elämän viholliset voivat tehdä sellaisesta hyveen.[6] Kristinusko oli hänelle nimenomaan todellisen elämän vihollinen, säälin uskonto.

Girard pitää Nietzscheä yhtenä 1800-luvun tärkeimpänä ajattelijana ja tärkeänä antioppaana kristillisen uskon todelliseen merkitykseen. Girardin mukaan Nietzsche tajusi, että Jeesus joutui saman kollektiivisen väkivallan kohteeksi, joka myyteissä häivytettiin Jumalten aikaansaannoksiksi ja on kaiken rituaalisen väkivallan ytimessä. Hän ymmärsi kristinuskon sanoman paremmin kuin useimmat teologit tai filosofit, mutta vastusti sitä kuin ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavaa ruttoa. Hän piti itseään kristinuskon perivihollisena juuri siksi, että ymmärsi evankeliumien radikaalin haasteen väkivaltaiselle pyhälle, jota kreikkalainen ja germaaninen jumaltarusto edustivat. Hän näki muita selvemmin, että kristinusko paljasti ihmisyhteisön uhria vaativaksi ja Jumalan uhria puolustavaksi. Hän ei keskittynyt niihin uhrikulttuurin jäännöksiin, joita kirkko kuljetti teologisissa tulkinnoissa mukanaan uskomalla, että Jumala tarvitsi Jeesuksen uhrikseen, voidakseen tai halutakseen antaa ihmisille anteeksi. Hän näki selvästi hyvien uutisten radikaalin uhrikritiikin ja ehdottoman uhrin puolella olemisen. Häntä raivostutti se, kuinka ristiinnaulitun seuraajat käänsivät koko siihenastisen uskonnollisen kehityksen nurinpäin. Vanhojen jalojen, urhoollisten ja neuvokkaiden sankareiden ja puolijumalien tilalle keskiöön astuivat naiset ja lapset, orjat ja huorat, köyhät ja sairaat, lukutaidottomat moukat ja kaiken maailman houkkiot.

Antiikin kreikan tutkijana hän tunsi sivistyksen kehtona pidetyn kulttuurin pimeän puolen ja ylisti sitä. Hän sorvasi ensimmäisen versio brutaalista sosiaalidarvinismista ja sovelsi sitä isolla lekalla koko länsimaiseen kulttuuriin: Heikkojen tulikin jäädä rohkeiden ja ylivoimaisten sankareiden uhreiksi. Se on luonnon laki – tai oli, kunnes ristiinnaulitun seuraajat loivat kateellisten ja kaunaisten orjien uskonnon.[7]

2.            Kaunan kansaa

Nietzsche piti kristinuskoa juutalaisen orjamoraalin kaunaisena jatkeena. Kauna, ressentiment, on vain alistuneen kansan torjuttu halu löytää jokin tapa kostaa alistajilleen. He tekevät sen herättämällä sortajissaan syyllisyyttä, huonoa omaatuntoa, häpeää ja katumuksen tunnetta. Sellainen oli alhainen ja halveksittava vastine muinaisen ja urhean pakanallisuuden häikäilemättömälle sankarillisuudelle.

Girard pitää Nietzschen väitettä osittain oikeana:

Nietzsche ei pidä kaunaa vain kristinuskon lapsena, mitä se oikeasti onkin, vaan myös kristinuskon isänä, mitä se ei todellakaan ole.[8]

Girardin mukaan kauna menestyy maailmassa, jossa usko välittömän koston oikeuteen on heikentynyt. Tämä on evankeliumien seurauksena tapahtunut suuressa osassa maailmaa. Vaikka evankeliumien pohjimmainen sanoma on anteeksiannossa ja sovinnossa, sen kulttuurinen vaikutus on yleensä rajoittunut vain kostamisen hillitsemiseen. Vihollisen rakastaminen ja loukkaajien anteeksianto on jätetty hourupäille. Evankeliumi on vain sisäistetty sen verran, ettei ihan kaikkia pottuja makseta pottuina. Silti potuttaa ihan vietävästi. Kauna on evankeliumien sanomasta haavoittuneena selviytynyttä kostonhalua, passiivisagressiivista tilaisuuden kyttäämistä. Jos vaikka silti löytyisi tapa tappaa tai edes haavoittaa.

Nyt näemme kaunaisten kansanosien demokraattisia kumouksia, kasvun junasta pudonneiden kaunakapinoita, jotka nostattavat valtaan pöyhkeitä ja kostonhaluisia valtiaita. He eivät ujostele uhreja vaativan vallan käyttämistä unohdetun kansan puolesta. He saavat siihen oikeutuksensa jälkikristillisen moraalin perversiosta, joka oikeuttaa kostamisen uhrien puolustamisella. Heidän on itsensäkin hankkiuduttava uhrin asemaan, saadakseen suuremman oikeutuksen kostamiseen. He keräävät kauan kyteneet kaunat valtavaksi varastoksi, odottavat oikeaa kipinää puhaltaakseen sen riehuvaksi roihuksi. Emme ole vielä nähneet mitä puolivillaisesta kristillisyydestä vapautunut kauna voi saada aikaan. Suomessakin on jo niitä, jotka eivät häpeä toivoa poliittisen vastustajan raiskatuksi tulemista. Halla-ahon logiikassa vihervasemmistolainen raiskauksen uhri on itse syyllinen kohtaloonsa ja tapauksesta pitäisi iloita.

Nietzsche ei joutunut todistamaan peräänkuuluttamiensa voimien hedelmiä, Siksi hän saattoi kuvitella ne jalostaviksi ja pelastaviksi. Vasta seuraavat sukupolvet joutuivat kokemaan sen helvetin, johon kaunan vapautuminen kostoksi johti koko maailman.

Maailmasotien jälkeinen kauhun tasapaino perustui siihen, että kauna kahlittiin uudestaan. Kostamista ei enää hillinnyt kristillinen usko, vaan kostamisen välineiden kammottava totaalisuus ja lopullisuus. Mahdollinen maailmanloppu korvasi kristinuskon koston hillitsijänä.[9] Silti kostamisen retoriikka on taas herännyt henkiin ja fantasia kaunaa parantavasta kostamisen katarsiksesta, voi koko ajan paremmin.
Nyt Isis kostaa lännen syntejä Allahin nimeen ja yrittää provosoida jälkikristillisen sukupolven vastaamaan samalla mitalla. Jokainen väkinäinen ja sisällöllisesti tyhjä kostosta kieltäytyminen lisää lännen voimatonta kaunaa. Siinä mielessä kauna todellakin on kristikunnan isättömäksi jäänyt lapsi. Rakastaa en osaa ja kostaa en uskalla. Jäljelle jää vain jumalaton kauna.

Nietzscheä raivostutti, että länsi vielä kidutti itseään Jumalan varjolla. Kaikkihan olivat jo käytännön ateisteja. He eivät vain huomanneet sitä. Siksi se täytyi huutaa heille.

3.            Kuka tappoi Jumalan

Kirjassaan Iloinen tiede Friedrich Nietzsche kirjoitti legendaarisen Jumalan kuolemaa julistavan aforistisen tarinan no 125. Sen nimi oli Hullu ihminen ja se alkaa näin:
Etkö ole kuullut hullusta, joka ryntäsi keskipäivän auringon alla lyhdyn kanssa torille huutaen:
’Minä etsin Jumalaa. Etsin Jumalaa.’
Hänen ympärilleen kerääntyi ihmisiä, jotka eivät uskoneet Jumalaan. Hullu herätti heissä paljon naurua.
’Miksi olemme hänet kadottaneet?’ kysyi yksi. ’Eksyikö hän itse kuin lapsi’ sanoi toinen. ’Piileskeleekö hän vai pelkääkö hän meitä? Onko hän mennyt matkalle, tai paennut maasta?’ Niin he huusivat ja nauroivat.[10]

Nietzsche tekee pilkkaa näennäiskristillisistä saksalaisista, joilla ei ollut hajuakaan kuka ja missä Jumala on. He eivät edes yritä opastaa hullua Jumalan luokse, vaan tekevät pilkkaa hänestä ketä hullu etsii – tai on etsivinään. Lopulta hullu kyllästyy kansan jonninjoutaviin jorinoihin ja karjuu:

’Jumala on kuollut.

Tästä alkaisi Jumalan jälkeinen aika.[11]

Valistuksen lapsille Jumalan kuolema oli luonnollinen. Kunhan tietty primitiivinen vaihe ihmiskunnan historiasta oli ohitettu, ei enää tarvittu Jumalaa. Humanistinen ateismi on kypsemmän ja kehittyneemmän ihmiskunnan heiniä. Jumala on kuollut omaan mahdottomuuteensa – ja tarpeettomuuteensa.

Nietzsche ei kuitenkaan nähnyt Jumalassa vain vähitellen unohduksiin jäänyttä hahmoa, jonka juttuja kukaan ei enää jaksanut kuunnella ja jonka eläkettä kirkkokansa ei enää viitsinyt maksaa. Nietzschen mielestä Jumalaa kuunteli liiankin moni, eikä hänestä päästäisi eroon luonnollisen poistuman kautta. Jonkun oli otettava vastuu Jumalan kuolemasta:

Hullu ryntää heidän keskelleen ja lävistää heidät katseellaan. Hän huutaa: ”Missä on Jumala? Minä kerron teille! Me olemme tappaneet hänet! Sinä ja minä, me kaikki olemme hänen murhaajiaan.”

Nietzsche tiesi, että Jeesus oli avoimesti lynkattu ja hänen taivaallinen Isänsä oli tapettu sivistyneen hiljaa ja huomaamattomasti. Kummastakin murhasta oli otettava vastuu. Mekö olemme tappaneet Jumalan? Kyllä huusi hullu: ”Sinä ja minä, me kaikki olemme hänen murhaajiaan.”

Kaikki juoksevat karkuun kuin opetuslapset pääsiäisyönä, [12] eikä kukaan halua nähdä omaa osuuttaan Jumalan murhaamiseen. Nietzsche näytti ymmärtävän, että Jeesuksen kuolema oli kollektiivinen murha, niin kuin miljoonat muutkin syntipukkien lynkkaukset ja rituaaliset murhat ennen häntä. Hän myös ymmärsi, että nimenomaan tämän kollektiivisen murhan jälkeen uhrin asema ihmiskunnan keskellä muuttuisi lopullisesti. Jos Jumala on viattomassa uhrissa, kaikki uhraaminen on aina kohdistunut pohjimmiltaan Jumalaan ja kaikki uhriin kohdistuva piittaamattomuus on Jumalan murhaamista.

Mutta miten voidaan tappaa Jumala, joka ei ehkä koskaan ole ollut olemassakaan? Girardin kulttuuriantropologiassa asiat ovat päinvastoin: Jumalat tulivat oleviksi vasta kun ne oli tapettu. Arkaaisessa uskonnollisuudessa Jumalat olivat alun perin yhteisöjensä syntipukkeja ja kollektiivisen lynkkauksen uhreja. Vasta uhraamisen jälkeen heidät havaittiin ja julistettiin jumaliksi, koska he pelastivat yhteisön sen itsetuholta. Myyttiset jumaltarinat salasivat alkuperäisen murhan ja toimivat uhrin toistamisen perusteluna. Rituaalinen uhri piti toistaa säännöllisesti, jotta alkuperäinen kaaos ei koskaan enää toistuisi. Jumalat myös jättivät jälkeensä tabuja, kieltoja ja käskyjä, joiden tarkoitus oli varjella yhteisöä uudelta kaaokselta.

Tämä kehitys loppui ristiinnaulitun paljastukseen rakastavasta Jumalasta, joka on uhrin puolella. Siitä alkoi väkivaltaisen pyhän demytologisointi ja moraalisen vastuun laskeutuminen ihmiskunnan omille harteille.

Ristiinnaulitun ylösnousemus ei tuonut uutta koston uhkaa, ei uusia kieltoja ja tabuja vaan ehdotonta anteeksiantoa, kaikkien uhrien puolella olemista ja kaikkien väkivaltojen kyseenalaistamista.

Nietzsche näki ja ainakin osittain ymmärsi tämän ja se raivostutti häntä. Vahvat elämää juhlivat tuhoavat pakanalliset Jumalat olivat kuolleet kristinuskon myötä. Uhraaminen ei enää pelastanut miltään. Olemme itse vastuussa aiheuttamastamme kaaoksesta ja uhraamalla tuottamastamme järjestyksestä – ihan kaikesta. Ristiinnaulittu on siihen syypää.

Nietzsche tunnisti osasyyllisyytensä ristiinnaulitun Jumalan murhaan, mutta oli siitä yksinomaan ylpeä.  Hän halusi, että koko ihmiskunta, ja varsinkin sen väkevin ja ylevin osa, yhtyisi tähän murhaan ja yhdistyisi rakentamaan uutta hierarkkista yhteiskuntaa ilman Jumalan varjoa.

Hautaan meni myös totuus, koska Nietzschen mukaan Jumalan kuoleman jälkeen ei ole olemassa mitään tosiasioita. On vain tulkintoja niistä. Vaihtoehtoiset faktat ja totuuden jälkeinen aika julistettiin siis alkaneeksi jo 130 vuotta sitten.

Kolmanneksi hautaan joutui kristillinen moraali. Nyt Nietzsche pääsisi vihdoin romuttamaan kaikki siihenastisen etiikan kiinnekohdat ja luomaan Jumalan kuoleman jälkeistä korkeampaa moraalia. Sitä ei enää sanelisi Jumala tai mikään muukaan auktoriteetti, vaan ”Ihminen, joka pystyy langettamaan omat mieltymyksensä toisten kannettaviksi määrittää hyvän ja pahan.”

4.            Mitä me nyt teemme?

Mutta mistä löytyisi kokonaan uuden kulttuurin aurinko, se jonka ympärillä kaikki pyörisi. Vanhan kulttuurin keskiössä oli uhrin suojelu. Miten on mahdollista löytää uusi voimaannuttava ja koossa pitävä keskipiste? Nietzschen hullu parkuu:

”Miten me sen teimme? Miten me pystyimme juomaan koko meren? Kenen antamalla sienellä pyyhimme näkyvistä koko horisontin? Miten me irrotimme maan auringon vetovoimasta? Minne planeettamme nyt kierii? Minne sen liike meidät vie? Kauaksi auringosta?”

Girardin mukaan myyttien kuvauksissa uhriutta vaativaan kriisiin kuuluu kaaos, jossa kaikki olennaiset erot häipyvät: Mytologiassa kerrotaan kuinka päivä ja yö sekoittuvat, maa ja taivas yhtyvät, ero jumalien, ihmisten ja eläimien välillä hämärtyy, tulva tasoittaa kaiken jne. Todellisuudessa kysymys on siitä, että tabut, kiellot ja käskyt ovat pettäneet, niiden jälkeinen yhteinen arvopohja on hävinnyt ja yhteisöä uhkaa kaikkien kilpailu kaikkien kanssa, eli koko yhteisön kaaos ja tuho.

”Emmekö nyt ole kompastuneet jatkuvaan putoamiseen, taaksepäin, sivuttain, eteenpäin ja joka suuntaan? Vieläkö korkea ja matala ovat olemassa? Emmekö nyt vaellakin äärettömän tyhjyyden läpi? Emmekö tunne olemattomuuden henkäystä yllämme? Eikö nyt olekin kylmempi? Ei nyt olekin yö, koko ajan vain enemmän yö? Eikö meidän pidäkin sytyttää lyhtymme myös aamuisin? Emmekö vieläkään kuule haudankaivajien meteliä, niiden jotka ovat haudanneet Jumalan? Emmekö vieläkään tunne mätänevän Jumalan hajua?

Kaikki kartat, kompassit, suunnat ja ulottuvuudet ovat hukassa. Mistään ei löydy kiintopistettä, jonka mukaan voisi suunnistaa johonkin. Hän, joka antoi ihmisyydelle mielen ja tarkoituksen heikoimman lähimmäisen palveluksessa, jätti jälkeensä vain mädäntyvän jumaluuden hajun.”

Friedrich esittää vain täydellistä eksyneisyyttä kuvaavia kysymyksiä. Vastauksia ei ole missään, mutta vihollisia löytyy joka puolelta. Tässä totaalikaaoksessa kuka tahansa voi joutua kenen tahansa uhriksi – mikäli emme pian löydä uusia syntipukkeja ja uhreja, joiden ympärille voimme järjestäytyä uusiksi klaaneiksi, heimoiksi, kansoiksi ja ehkä kokonaisiksi kulttuureiksi. Nietzschen hullu jatkaa valitustaan:

”Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Me olemme hänet tappaneet. Miten voimme lohduttaa itseämme, kaikkien murhaajien murhaajat? Maailman mahtavin ja pyhin on valunut kuiviin veitsiemme alla. Kuka voi pyyhkiä veren päältämme? Millä vedellä voimme puhdistautua? Minkälaiset sovituksen festivaalit ja pyhät leikit meidän pitää keksiä? Onko tekomme suuruus liian iso meille? Eikö meidän itse pitäisi tulla Jumaliksi ollaksemme tekomme arvoisia? Mitään suurempaa ei ole koskaan tehty. Kuka tahansa meidän jälkeemme syntynyt tulee tämän teon tähden kuulumaan koko tähänastista historiaa korkeampaan historiaan.”[13]

5.            Tarvitsemme uusia uhreja

Nietzschen tapettu Jumala oli Jahve, hänen poikansa Jeesus ja Parakletos, uhria puolustava ja lohduttava Pyhä Henki. Juutalaiskristillisen perinnön ytimessä oli kielto rakentaa yhteisöllisyyttä uhraamisen varaan. Evankeliumien kertomukset olivat paljastaneet, kuinka yhtenäisyys oli aikojen alusta asti rakentunut uhrin varaan. Juuri siksi kristittyjen Jumala piti tappaa: Hän oli noussut kaikkea pyhitettyä väkivaltaa ja lynkkaamista vastaan.

Kristinusko halusi auttaa kärsiviä ja poistaa kärsimyksen syitä. Juuri siksi Nietzsche piti sitä elämänkielteisenä uskontona. Pakanalliset uskonnot ihannoivat kauhistuttavimpiakin kärsimyksen muotoja. Juuri siksi ne olivat Nietzschen mielestä paljon vahvempia uskontoja kuin kristinusko. Vain suurten kärsimysten tuottama jalostava kuritus saattoi nostaa ihmiskunnan korkeammalle tasolle. Siihen poikkeukselliseen ylhäisyyteen suostuvat vain ne harvat yksilöt, jotka rohkenevat erottautua laiskan alhaisesta ihmislaumasta. Kärsimykseen suostuvat tarpeeksi kopeat ja kovat sielut pystyvät säälittä myös tuottamaan kärsimystä — uhraamaan ne, jotka pitääkin uhrata. Vahvat voivat ajoittain harrastaa mainettaan vahvistavaa aristokraattista hyväntekeväisyyttä, mutta eivät epäröi uhrata autettaviaan, tilanteen niin vaatiessa.

Nietzsche oli vilpittömästi vakuuttunut siitä, että maailma oli tuhon partaalla, eikä sitä voisi pelastaa ilman muinaisten sankarien kaltaisten vahvojen ja uhraamisvalmiiden johtajien väliintuloa.

Niin tietenkin tapahtuikin seuraavan sukupolven aikana. Kommunismi, fasismi ja nationalismi korvasivat uskonnon. Niiden johtajat olivat valmiita suunnattomiin uhreihin paremman ihmiskunnan luomiseksi, mutta väkevät ja uhreista piittaamattomat johtajat eivät suinkaan pelastaneet maailmaa tuholta, vaan syöksivät koko ihmiskunnan lopullisen kadotuksen partaalle.

Nietzsche ymmärsi, että uhrikulttuurin paluu vaatisi paljon enemmän tahdonvoimaa ja tietoista päättäväisyyttä, kuin muinaisen uhrikulttuurin harjoittaminen koskaan oli vaatinut. Vanhoissa kulttuureissa ei ollut sitä evankeliumien tuottamaa uhraamisen kritiikkiä, jonka kanssa nyt pitää tulla toimeen. Nyt meidän pitää uhmata tappamamme Jumalan tahtoa. Sitä ei voi tehdä kuin yhdellä tavalla:

”Eikö meidän itse pitäisi tulla jumaliksi ollaksemme tekomme arvoisia?”

Nietzsche tiesi, ettei rahvas koskaan lähde tosissaan kuvittelemaan itseään jumaliksi. Siksi hän megalomaanisen hulluutensa pauloissa haastaa vain tarpeeksi väkeviä ihmisiä pitämään itseään jumalina.

Kun olemme kaapanneet itsellemme tai johtajillemme jumalten roolin, meidän pitää Nietzschen mukaan miettiä hyvin käytännöllistä kysymystä:

Minkälaiset sovituksen festivaalit ja pyhät leikit meidän pitää keksiä?

Jumala, joka oli paljastanut uhrifestivaalien julmuuden ja kieltänyt millään tavoin pyhitetyn väkivallan, oli nyt tapettu. Nyt olisi pitkästä aikaa uusi vapaus keksiä ulos nauramiselle, pois äänestämiselle, syrjäyttämiselle, hylkäämiselle ja tappamiselle perustuvat leikit ja festivaalit tai oikeat sodat, joissa tappamisella ei enää olisi eettisiä rajoitteita. Uusi vahvempien ja ylevämpien selviytyjien kulttuuri tarvitsisi Nietzschen mukaan uusia versioita ikivanhoista uhrirituaaleista. Vaikka pitäisimme Nietzscheä tässä suhteessa umpihulluna, luulen että hänen haamunsa nauraa joillekin ilmiöille, joilla tänään viihdytämme itseämme. Kun viihdeteollisuus ja politiikka alkavat sulautua yhteen, kansa jää viihdyttämään itseään jälkiuskonnollisen Pantheonin poliittisilla puolijumalilla, joilla oikeasti on Zeuksen ja Thorin tuhovoimat käytössään.

Pyydän teitä vastaamaan Nietzschen kysymykseen. Mitkä teidän mielestänne ovat ne sovituksen festivaalit ja pyhät leikit, jotka korvaavat kaikki vanhat jumalat? Millä tavalla me olemme oppineet leikkimään Jumalaa? Minkälaisissa festivaaleissa me koemme suuren sovinnon? Mitkä ovat väkivallan pyhittämisen uusimmat ja salatuimmat muodot?

Amerikassa on nousussa kansakunnan lippua palvova ja Jumalasta puhuva hammas-hampaasta kristillisyys, jonka edustaja politiikassa pöyhkeilee kyvyllään ja halukkuudellaan iskeä takaisin ja tehdä se niin lujaa, ettei toiste tarvitse lyödä. Turkissa, Venäjällä ja monessa pienemmässä valtakunnassa löytyy samankaltaista puoliuskonnollista yritystä liittää pyhä ja väkivalta uudestaan palvelemaan toisiaan.

Ne esittäytyvät viihdyttävinä ja jopa innostavina kaunan purkamisen karnevaaleina ja koston viihteellisinä festivaaleina. Niissä kauhistellaan melkein kateellisen tuntuisella inholla kuinka vapaasti viholliset saavat leikata kurkkuja auki, kun meidän täällä on pakko alistua kidutusta kieltäville kansainvälisille sopimuksille. Ja todellakin, pyhän ja väkivallan liitto on nuorimman maailmanuskonnon, Islamin, äärilaidoilla villiintynyt yhtä kauhistuttavaksi, kuin ristiretkien aikaisessa kristikunnassa.

6.            Dionysoksen paluu

Nietzsche visioi uudenlaisen ihmisyyden tuloa. Sen voima tulisi olemaan kaunaa paljon väkevämpi. Der Übermenschin Jumala olisi Dionysos, sivistyneen Apollon kuriton vastapari. Klassisen antiikin tutkijana Nietzschellä ei ollut mitään romanttisia fantasioita kreikkalaisten uskonnollisuudesta. Hän tunsi pakanallisuuden verestä sakean puolen ja ihaili sitä.[14] Hän tunsi sen vaarallisuuden, mutta päätti tehdä siitä kristinuskon jälkeisen kulttuurin elinvoiman.[15]

Kreikkalainen jumalhahmo Dionysos oli viinin, karnevaalien, kaaoksen, hurjien rituaalien, ekstaattisen uhraamisen ja hedelmällisyyden Jumalana. Dionysoksella tai Bacchuksella oli kyky irrottaa kenet tahansa tylsästä arkiminästään päihtyneeseen hurmioon, jossa kaikki olisi mahdollista, jopa hillitön väkivalta ja orgastinen tappaminen. Dionysos oli lynkkaavan väkivallan jumalallistuma, verenhimoisten bakkanaalien sankari, vaikka antiikkia romantisoivat haluavat muistaa hänestä vain viinistä päihtyneen eroottisen hurmurin. Kreikkalaiset filosofit tiesivät totuuden. Heracleitoksen mukaan ”Dionysos on sama kuin Hades.” Hän merkitsee kuolemaa, brutaalin väkivaltaista ja paloiksi repivää tappamista, elämää pelastavissa ja kaikkea ikuisesti toistavissa rituaaleissa.[16]

Muinaisessa Kreikassa, Ateena ja muut suuret kaupungit elättivät kaupungin laidoilla kodittomia sivullisia. Heitä tarvittiin uhreina villeissä dionysolaisissa juhlissa, joissa heidät rituaalisesti kidutettiin ja hakattiin kuoliaiksi. Tätä uhrivarantoa tarvittiin myös kaupunkia kohtaavan sisäisen kriisin tai ulkoisen vaaran uhatessa. He olivat osa kaupunkien lääkevarastoa. Heihin kohdistettu hallitun hillitön väkivalta toimi yhteisön kannalta parantavana lääkkeenä, pharmakoi.[17] Kollektiivinen ja rituaalinen katarsis puhdisti hetkeksi ilmaa kaunaisesta kateudesta.

Siksi uhraaminen oli niin Nietzschestä välttämätöntä. Vaikka se tuottaisi kuinka kauhistuttavaa kärsimystä, se olisi silti todelliseen elämään myöntymistä ja sen uhmakasta juhlimista. Kulttuurin tulisi olla valmis maksamaan yli-ihmisen kehityksestä hinta, vaikka se merkitsisi väkivaltaan suostumista ja siihen turvautumista. Kärsimys on Nietzschen mukaan kehityksen hinta:”Mikä ei tapa se vahvistaa.”

”Hyvä sota on se, joka kaikki asiat pyhittää. Sota ja rohkeus ovat tehneet enemmän suurta, kuin lähimmäisen rakkaus.”[18]

Melkein kaikissa maissa sotasankareita, sotien uhreja ja veteraaneja palvotaan paljon hartaammin kuin lähimmäisen rakkauden roolimalleja. Sota ylevöittää enemmän kuin rakkaus. Vihollisen tahdon murtaminen ja oman voitontahdon lujittaminen ovat vain varsinaiseen sotaan valmistautumista.

Nietzschen kadehtima Wagner hallitsi tämän dionysolaisen vallan: ”fuhrerin lailla hän valloittaa ja vakuuttaa joukot.” Aavistiko hän seuraavan fuhrerin tulon ja natsismin nousun?[19] Oliko hän niin ajalleen intuitiivinen?

”Tulee sotia, joita maa ei ole päällään koskaan nähnyt.”[20]

Suuruus vaatii uhreja. Vain luuserit eivät pysty sitä hyväksymään.

Suuruus vaatii johtajia, joita syyllisyys, häpeä tai katumus eivät lamaannuta. Sellaisia olemme saaneet ja saamassa lisääntyvässä määrin. ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”, sanoo perussuomalaisten uusi puheenjohtaja ja jatkaa valittamalla, ettei poliisi voi ”vallitsevassa mediailmapiirissä ampua luotia päähän kiviä nakkelevalle ihmissaastalle.”

Halla-ahoa on yritetty haastaa pyytämään anteeksi tai edes perumaan aiempia kirjoituksiaan, mutta anteeksi pyytämisen ja virheiden myöntämisen aika politiikassa alkaa olla ohi. Nyt ei enää etsitä yhteistä hyvää, koska kaikkien yhteinen ei voi olla hyvää. Nyt on aika etsiä oman kansakunnan hyvää, tai oman ryhmän hyvää – hinnalla millä hyvänsä. Hiiteen poliittinen korrektius ja yhteishyväjaaritus. Se toi kaikille vain lisää ongelmia, eikä kenellekään mitään hyvää.

Nyt kristityn kansan johtajana itseään pitävä presidentti pöyhkeilee sillä, ettei ole edes Jumalalta pyytänyt koskaan mitään anteeksi. Eikä hänen tarvitse sitäkään pyytää anteeksi. Kaunainen kansa antaa ymmärtäjälleen kaiken anteeksi. Hänellä on Jumalan valtuudet tehdä mitä tahtoo.

”Paras kuuluu kaltaisilleni ja minulle. Kun sitä ei meille anneta, me otamme sen.”
Sitaatti ei ollut Trumpilta vaan Nietzschen dionysolaiselta profeetalta, Zarahustralta, jonka keskeinen elämän voima oli tahto valtaan.

”Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassa oleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä.”[21]

Tämä sitaatti ei ollut Nietzscheltä, vaan Jussi Halla-aholta.

Jussin tyyli on johdonmukaista ja näennäisen kiihkotonta. Hän ei yritä saada asiaansa näyttämään miltään muulta. Hän puhuu afrikkalaisesta ihmissaastasta ja sanoo suoraan, että kaikki ovat eriarvoisia mutta ”eriarvoisuudesta ei seuraa vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei kaasuttamiselle ole muuta pätevää syytä.”

Näissä lakonisissa puheissaan Halla-aho edustaa täydellisesti uuden Nietzscheläisen yli-ihmisen ominaisuuksia. Nyt ei enää tarvita edes syntipukkeja. Täytyy vain katsoa uhraamista suoraan silmiin, nähdä se sellaisena kuin se on ja suorittaa se joka tapauksessa, vailla mitään varauksia tai moraalisia kysymysmerkkejä. Sellainen vaatisi melkein yliluonnollista tahdon lujuutta. Juuri sellaista Halla-aho edustaa, vaikka onkin antikarismaattisen reppanan oloinen.

Nietzsche näytti ymmärtäneen, että myytti Dionysoksesta juhli uhraamista, myöntämättä mistä siinä oikeasti on kysymys – satunnaisen viattoman syntipukin kollektiivisesta murhaamisesta. Myyttien tarjoamaan vastuupakoon ei kuitenkaan enää ole paluuta. Kristinusko on jo ehtinyt tehdä sen mahdottomaksi tai ainakin hyvin vaikeaksi.

Hänestä sairaat evankeliumit ovat jääneet seisomaan terveen uhraamisen tiellä. Todelliseen elämään kuuluu heikkojen ja viattomien uhraaminen. Heidän verensä ravitsisi uutta elämää. Vain elämän vihaajat olisivat kykenemättömiä juhlimaan tällaista todellisuutta. Elämän myöntäjät, positiiviset nihilistit, joilla on tarpeeksi vahva tahto valtaan voivat juhlia niitä uhreja, joiden varassa kaikki elämme. Terve yhteisö tarvitsee uhrinsa yhtä lailla kuin terve keho vaatii ravintoa.[22] Passiiviset nihilistit, joilla ei ole tavoitteita eikä kilpailuhalua, joutuvat luonnollisestikin vahvempien uhreiksi.

Halla-ahon mukaan oikea ”vihan kohde” on ”utopioissa elävä poliittinen eliitti, jolle neekeri on hoivattava reppana ja kiva halinalle.”

Nietzschen Übermensch on se, jonka tahto valtaan on niin suuri, että se saa hänet yhä uudestaan ylittämään itsensä ja kaikki ulkopuolelta annetut lannistavat totuudet. Siksi erityisesti kristittyjen uhreja puolustavan ristiinnaulitun Jumalan oli kuoltava, jotta historiallisesti uudenlainen ihmisenä olemisen tapa saisi tilaa.

”Heikot ja epäonnistuneet tuhoutuvat. Se on ihmisrakkautemme ensimmäinen periaate. Heille tullaan myös antamaan siihen kaikki tarvittava apu.”[23]

Siksi myös mahdollinen itsemurha on Nietzschen yli-ihmiselle vain lohduttava ajatus vaikeina öinä. Myös oman elämän riistäminen on vahvan tapa sanoa kyllä elämälle. Niin se vain on. Elämään kuuluu väkivaltaisen kuoleman ja syntymisen ikuinen jälleen tuleminen.

7.            Dionysos ja Jeesus

”Dionysos vastaan ristiinnaulittu. Siinä teille antiteesi. Ero ei ole marttyyriudessa, vaan sen merkityksessä.”[24]

Sekä Nietzsche että Girard ovat Jeesus -keskeisiä. Kumpikin pitää ristiinnaulittua historian keskipisteenä. Friedrichille Jeesus oli menneen ja häviämässä olevan maailman napa. Se päättyisi Jumalan tappamiseen. Girardille Jeesus oli viaton uhri, joka paljasti ihmiskunnan syntipukkimekanismiin sidotun kulttuurin ja välitti meille väkivallasta vapauttavan Jumalan rakkauden.[25] Nietzsche tiesi, että Jeesus antautui uhriksi lopettaakseen kaiken uhraamisen. Jeesus ilmaisi Jumalan rajatonta anteeksiantoa tehdäkseen murhaajistakin anteeksiantajia. Mutta Nietzsche ei halunnut anteeksiannetuksi eikä anteeksiantajaksi.

Dionysos-myytti ja pääsiäiskertomus kuvasivat molemmat kollektiivista murhaa. Titaanit repivät Dionysos-lapsen palasiksi ja vihaan lietsottu kansanjoukko vaati Jeesusta ristiinnaulittavaksi. Kreikkalainen myytti ihannoi Dionysoksen uhraamista. Evankeliumit paljastivat uhraamisen kollektiiviseksi murhaksi ja tuomitsivat sen. Henkiin herätetty Dionysos hyväksyi ja organisoi viattomien uhraamisen. Evankeliumien Jeesus herätti ihmiset näkemään, että jokainen uhraaminen kohdistuu Jumalaan, eikä suinkaan ole Jumalan vaatima.

Nietzsche tiesi, että sinänsä samankaltaisten kuolemien merkitys oli täysin päinvastainen, antiteettinen. Nietzsche näki uhrin kristinuskon keskiössä. Hän myös ymmärsi, ettei se tarkoittanut uhriuden ihannoimista, vaan uhraamisen tuomitsemista. Dionysoksen uhraaminen merkitsi kärsimyksen ja kuoleman juhlimista, Jeesuksen uhraaminen edusti jotain, mitä ei saisi koskaan enää toistaa. Nietzschelle sellainen oli elämän häväistystä.

Risti oli uhriudelle rakennetun yhteiskunnan kritiikkiä. Nietzschelle uhraaminen oli ainoa mahdollinen yhteiskunnan perusta. Elämä ei olisi mahdollista ilman uhria. Siksi Nietzsche näki kristinuskon evoluution jarruna ja kehityksen esteenä. Tässä mielessä Nietzschen kirjoitukset ovat hyvä rokotus niille, jotka Jungin lailla pyrkivät muuttamaan myytit raamatuksi ja häivyttämään evankeliumien viestin myyttien maailmaan.[26] Nietzsche ymmärsi evankeliumien sisällön, mutta valitsi mieluummin myytin:

”(Kristinuskossa) ihminen otettiin niin vakavasti ja hänelle annettiin niin absoluuttinen arvo, ettei häntä voinut enää uhrata. Silti ihmiskunta selviytyy vain ihmisuhrien avulla…”

Se mistä sosiaalidarvinismi puhuu väistämättömyytenä, Nietzsche mainosti välttämättömyytenä. Kehittyäkseen ihmiskunnan on uhrattava turhaksi painolastiksi käyneet yksilönsä. Kehitystä hidastava tai estävä roskasakki on eliminoitava. Se on Hyväntekeväisyyttä isolla kirjaimella:

”Totuudellinen filosofia edellyttää uhraamista lajin puolesta. Se on ankaraa itsekuria vaativaa hyväntekeväisyyttä, koska se edellyttää ihmisuhreja. Kristinuskoksi kutsuttu pseudohumanismi pyrkii nimenomaan kieltämään kenenkään uhraamisen.”[27]

Kristikunta on syyllistynyt miekkalähetykseen ja ylivoiman käyttämiseen sortovälineenä. Siitä rakentui historiallisesti raskas syyllisyyden ja häpeän taakka. Nietzsche kuitenkin halveksi kristinuskoa täysin päinvastaisesta syystä. Hän piti kristinuskoa heikkojen katalana hyökkäyksenä vahvoja vastaan. Voimattomat ja kaunaiset uhrit vain yrittivät syyllistää vahvoja ja vietellä heidät sääliin tai myötätuntoon uhreja kohtaan. Uuden ihmisen tulisi vastustaa tätä mieletöntä seireenien viettelystä ja pysyä vakaasti uhraamisen tiellä.[28]

Toisin kuin moni aikalaisensa, Nietzsche ei syyttänyt kristinuskoa kärsimyksen ja marttyyriuden ihannoimisesta. Päinvastoin, hän halveksi kristinuskoa juuri siksi, että se näki monessa kärsimyksessä systeemistä uhriksi joutumista, jota ei pitäisi olla. Kristinusko oli valjastettu poistamaan kärsimystä aiheuttava vääryys ja pahuus.

Dionysoksen edustama alkuperäinen uskonnollisuus syleili rohkeasti ja uhmakkaasti traagisen elämän mustimpiakin kärsimyksen muotoja. Ne kuuluivat todellisen elämän välttämättömyyksiin. Mitä heikommaksi ja sairaammaksi kupan runtelema Nietzsche itse tuli, sitä ankarammin hän pilkkasi aikansa huolta heikoista.

Nietzsche ei pitänyt kaikkia uskontoja suurin piirtein samankaltaisina. Hänestä kristinuskon uhrikielteisyydessä oli jotain ainutlaatuisen vastenmielistä ja vaarallista. Maanisen antikristuksen kiihkolla hän julisti, että kristinusko on julkea vastalause elämälle. Evankeliumien jälkeen uhri muuttui historian keskipisteeksi. Yli-ihmisen herruudelle ja Nietzschen Antikristukselle sellainen oli sietämätöntä.

Dionysos saattoi hyvinkin olla syytön marttyyriuteensa, niin kuin myös Jeesus oli. Dionysoksen tappaneita Titaaneja voidaan siis pitää yhtä syyllisinä kuin Jeesuksen ristiinnaulitsijoita. Myytti ei kuitenkaan millään tavalla kritisoi uhraamista. Joka kerta kun Dionysos ilmestyi, viaton uhri paloiteltiin hurmoksellisessa riitissä. Usein hänet myös syötiin Dionysoksen kunniaksi.[29]

Ehtoollista on usein pilkallisesti moitittu symboliseksi kannibalismiksi. Ehtoollinen todella muistuttaa osallistujia siitä, että kuulumme verenimijöiden ja ihmisten syöjien sukuun. Ihmiset ovat aina syöneet ja juoneet toistensa lihaa ja verta. Niin on kautta aikojen tehty sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti. Ehtoolliseen osallistuminen on juuri tämän syyllisyyden tunnistamista ja sen tunnustamista. Jeesus kertoi ja näytti meille, että kaikki väkivalta osuu Jumalaan. Koko maailman kaikki uhrit, sodat, arjen hylkäämiset ja lynkkaamiset ovat pohjimmiltaan ristiinnaulittuun Jumalaan kohdistuvaa väkivaltaa.

Tätä syyllisyyttä Nietzsche vihasi yli kaiken. Juuri sen kautta orjat pääsivät hänen mielestään hallitsemaan luonnostaan vahvoja voittajia.

”Kristinuskon kautta yksilö tehtiin niin tärkeäksi, niin absoluuttiseksi, ettei häntä enää voinut uhrata. Mutta laji selviää vain ihmisuhrien kautta… Todellinen hyväntekeväisyys edellyttää lajin hyväksi uhraamista – se on vaikeaa, se edellyttää itsensä ylittämistä, koska se tarvitsee ihmisuhreja. Kristinuskoksi kutsuttu pseudohumaanisuus haluaa vahvistaa, ettei ketään saa uhrata.”[30]

Tämä on ehkä viime vuosituhannen oivaltavin teologinen tiivistelmä: ”Ketään ei saa enää uhrata.” Nietzscheä ei häirinnyt kristittyjen teologien pakanallisuudesta lainatut tulkinnat Jeesuksen kuolemasta Jumalan vaatimuksena tai kirkon raskaat rikokset juutalaisten, muslimien ja muiden syntipukkaamisesta. Hän ymmärsi, että ristiinnaulitun seuraajille jopa vihollisen elämä oli äärettömän arvokas.[31] He haluavat pelastaa, auttaa, parantaa, armahtaa, arvostaa, juhlia ja rakastaa jokaista uskonnon, politiikan ja tavallisen arjen uhria maan päällä.

Nietzsche esittelee kristinuskon ja vahvimman henkiinjäämisuskonnon vastakkaisuuden räikeän selkeästi. Armottoman haastavasti hän myös vaatii meitä valitsemaan Dionysoksen ja ristiinnaulitun välillä.

8.            Todellinen yksilö

”Yksilössä hulluus on harvinaista, mutta ryhmissä, puolueissa, kansakunnissa ja aikakausissa se on sääntö.”

Puolustaessaan dionysolaista väkivaltaa ja uhrivalmiutta Nietzsche uskoi kulkevansa vastavirtaan. Hän oli vakuuttunut edustavansa valistuneen vähemmistön mielipidettä. Hän ei näytä ymmärtäneen, että Dionysoksen ympärille kerääntynyt uhraajien joukko on aina edustanut enemmistöä. Massa on aina ollut uhraajien puolella. Dionysos on massan nimeämätön henki. Väkijoukko lynkkaa. Kansanjoukko uhraa.[32]
Kaikki, jotka ovat edes yrittäneet osallistua julkiseen keskusteluun netissä tietävät tämän. Sama se, kenen puolella olet. Lynkkaajat ovat vastassa joka puolella. Konsut ja suvakit osaavat olla yhtä piittaamattomia vastapuolen ehdottomasta arvosta. Ristiinnaulitun johdonmukaiset ja uskolliset seuraajat ovat vähissä. Suositut uhrit herättävät kostonhaluisia intohimoja, mutta kollektiivisesti vihattujen uhrien rinnalla on vaarallista seisoa.

Nietzschen yli-ihminen oli hänen suurin harhansa ja itsepetoksensa. Pastorin lapsena ja kristillisen kulttuurin perillisenä hän oletti kansanjoukon aina huolehtivan uhrista.

Friedrich oli väärässä. Väkijoukko on aina muistuttanut enemmän hurmoksellisia lynkkauksia lietsovaa Dionysosta. Nietzsche luuli olevansa kapinallinen ja poikkeuksellinen. Silti hän verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta tuli koko ajan kaikkein tavallisimman rahvaan kaltaiseksi.

Jeesuksella oli aivan toisenlainen visio poikkeusyksilöstä: Yksilöllisyys astui maailmaan sen kautta, jolla oli rohkeutta olla heittämättä toista kiveä. Todella vahva ja sankarillinen yksilö uskaltaa astua lynkkaavan kansanjoukon ulkopuolelle, uhmata ensimmäisen kiven heittäjää ja astua uhrin puolelle. Nietzschen ei myöskään käsittänyt, ettei kristittyjen asettuminen uhrien puolelle ollut kaunaista orjamoraalia,[33] vaan ihmisyyteensä herännyttä vastuullisuutta.

Nietzschen jumaloima yli-ihminen edustikin pohjimmiltaan heikomman ja viattoman ympärille kerääntyvää väkijoukkoa, jossa tyhmyys tiivistyy väkivallaksi.

Evankeliumien pintakosketuksen saaneet kerääntyivät suosittujen uhrien ympärille ja perustelivat väkivaltaansa uhrien puolustamisella. Todelliset yksilöt löytyivät ristiinnaulitun seuraajista. Ne löytyivät kaikkein vihatuimpien uhrien rinnalta.

9.            Traaginen kilpailu

Nietzsche oli riippuvainen Wagnerista ja erityisesti hänen suhteistaan kansakunnan korkeimpaan eliittiin. Aluksi Nietzsche ylisti Wagneria Dionysoksen kaltaisena sankarina, mutta Wagnerin ympärille kerääntynyt kultillinen palvonta oli nuorelle filosofille liikaa. Esikuvasta tuli kilpailija, jonka valtaistuimelle Nietzsche pakkomielteenomaisesti yritti päästä. Ainoastaan hän oli kyllin vahva Dionysoksen inkarnaatioksi. Wagnerin kuolema vain kiihotti Nietzschen epätoivoista taistelua liian suureksi tulleen säveltäjän haamua vastaan.[34]

Halun mimeettinen prosessi toteutui täysin. Nietzsche halusi Wagneria, koska kaikki tärkeät ihmiset halusivat häntä. Halun malli muuttui kilpailijaksi ja omien kateellisten intohimojen esteeksi. Este muuttuu skandaaliksi, kompastuskiveksi, johon täytyy toistuvasti ja loputtomasti iskeä varpaansa mustaksi.

Myös Jeesus muuttui Nietzschen mimeettiseksi pakkomielteeksi. Hänellä oli kateellista kunnioitusta vapaana henkenä pitämäänsä Jeesusta kohtaan, mutta seuraamisen sijaan hän alkoi kilpailla tämän kanssa. Hän piti Jeesusta ja kristinuskoa arvoisinaan kilpailijoina, mutta näkemästään kristikunnasta hän ei löytänyt mitään eikä ketään kunnioitettavaa. Hänestä Jeesus oli ensimmäinen ja viimeinen kristitty maan päällä.

Epäonnistuttuaan oman henkilökultin rakentamisessa, hän vaipui masennukseen, jossa samaistui ristiinnaulittuun. Viimeisinä elinvuosinaan hän allekirjoitti kirjeensä vuoroin Dionysoksena tai Ristiinnaulittuna, jotka olivat hänen maanisdepressiivisyytensä ääripäiden personoitumia.[35] Dionysoksena hän juhli kuvittelemaansa vaikutusvaltaa ihmisten elämään ja ristiinnaulittuna hän surkutteli itseään maailman hylätyimpänä ihmisenä. Kummatkin ääripäät olivat surullisen liioiteltuja. Silti hän toivoi, että kummankin päässä odottaisi kuoleman jälkeinen kanonisointi.

Tahto valtaan joutuu luonnollisestikin ristiriitaan toisen kanssa, ei siksi että on niin valinnut, niin kuin Nietzsche olettaa, vaan siksi että on kopioinut tahtonsa vastustajaltaan, eikä pysty siitä mimesiksestä irtaantumaan. Vastustajan piittaamattomuus kilpailijastaan on ehkä suurin mahdollinen este. Se voi murtaa vahvimmankin halun.

Nietzsche imitoi Wagnerissa näkemäänsä tahtoa valtaan niin intensiivisesti, että lopulta joutui sen valtaan, saavuttamatta mielestään mitään. Siitä tahto valtaan alkaa kääntyä itseään vastaan. Epäonnistuttuaan se tekee itsestään voittamattoman esteen, viimeisen vihollisen. Siitä alkaa myös itsensä inhoamisen, häpeämisen, syyttämisen, ruoskimisen ja uhraamisen orgiat, jotka voivat päättyä vain kuolemaan tai siihen, että uhraaja herää puolustamaan ja lohduttamaan uhrattavaa.

Näin ei tapahtunut. Nietzsche ei löytänyt mitään armollista myötätuntoa itseään kohtaan ja hänen itsehalveksuntansa vain lisääntyi. Mutta sitten tapahtui jotain tavatonta: 44 vuotiaana, hän ryntäsi Turinin kadulla puolustamaan ja syleilemällä lohduttamaan kadulle kaatunutta piiskattua hevosta. Hän tuupertui maahan hevosen viereen ja nyyhkytti lohduttomasti eikä palannut koskaan enää halveksumansa kulttuurin realiteetteihin.

Ehkä hän ei yksinkertaisesti jaksanut kantaa filosofiansa vaatimaa grandiosia välinpitämättömyyttä uhrin kärsimystä kohtaan.[36] Hän oli juuri viimeistelemässä kirjaansa Tahto valtaan, mutta alkoi epäillä omaa megalomaniaansa, yritystään tulla tappamansa Jumalan sijaiseksi, korvaamalla kristillisen moraalin übermenschin moraalilla. Hän olikin jo päättänyt jättää sen julkaisematta ja alkanut kirjoittaa ostoslistaa sen sivuille. Ehkä Nietzsche viimeisillä voimillaan sittenkin seurasi ristiinnaulittua puolustamalla ja lohduttamalla uhria. Ehkä myötätuntoon luhistuminen oli hänen versionsa katumuksesta ja kääntymyksestä. Ehkä hän vain murtui jumalaksi yrittämisen suunnattoman painon alla.

Joka tapauksessa se, mikä ei tappanut Nietzscheä, ei myöskään vahvistanut häntä vaan mursi hänen mielensä lopullisesti. Viimeiset yksitoista vuottaan hän vietti ensin mielisairaalassa ja lopun aikaa siskonsa hoivissa.

Nietzsche ei suinkaan ollut kylmäsydäminen tai vailla peilineurooneja. Päinvastoin: ”Olen hukassa heti, kun altistan itseni katsomaan todellista hätää.”[37]

Hän kielsi myötätunnon periaatteellisista syistä.

Nietzsche tunsi hyvin hylkäämänsä vaihtoehdon. Vaikka hän piti rakkautta omistushaluisen ahneuden sukulaisena, eikä juurikaan eläimellistä viettiä kummempana, hän välillä erehtyi kuvaamaan sitä mihin ei normaalisti uskonut:

“Ei mikään moraalin määrä tai tottelevaisuus voi antaa sitä voiman tuntua jonka rakkaus antaa. Kukaan ei tee pahaa rakkaudesta vaan paljon enemmän hyvää kuin kuuliaisuus… Auttavaisuus, toiselle hyödyksi oleminen ja huolehtivaisuus nostattavat voiman tuntua.”[38]

Tämän toteutumista hän kuitenkin unelmoi vain filosofisesti samanmielisten ja samantahtoisten ihmisten kanssa. Sellaisen hän tapasi vain kerran, mutta parikymppinen älykäs nainen, josta myöhemmin tuli psykoanalyytikko ja Freudin ystävä, Lou Andreas-Salomé ei halunnut naimisiin melkein tuplasti vanhemman miehen kanssa, eikä kenenkään kanssa. Se melkein mursi Nietzschen. Melkein. Juuri tuosta pettymyksestä hän rakensi unelman jatkuvasta itsensä ylittämisestä. Sillä tiellä pettymykset ja kärsimykset ovat vain palvelijoita, eivät esteitä.

Uhmakkaan sankarillisista unelmista huolimatta, hän vältteli sitä kaikkein suurinta vaaraa: Elämän aakkosten harjoittelemista tavallisten ihmisten kanssa, tuntemattoman lähimmäisen kohtaamista pyhän epävarmuuden kaidalla sillalla, pyytämistä, lahjan vastaanottamista ja edelleen antamista, vertailevuutensa, kilpailevuutensa ja kateutensa kohtaamista rehellisessä suhteessa toiseen ja niiden muuttamista kunnioittavaksi palveluksi. Sitä hän ei koskaan uskaltanut tehdä.

Onneton sairasteleva erakko vieraannutti kollegansa, eikä kyennyt hankkimaan ystäviä. Naisetkin vierastivat häntä, eikä hän sillä rintamalla onnistunut hankkimaan kuin syfiliksen kaupungin bordellista.

Hän ei koskaan suostunut edes yrittämään ylenkatsomiensa tavallisten ihmisten yhteiseloa. Niin paljon hän vihasi massojen laiskuutta ja heidän uskoaan säälivään Jumalaan. Itsepäisessä aristokraattisessa yksinäisyydessään hän kärvisteli halveksimansa kristikunnan ja kuvittelemansa ihannemaailman välillä.[39]

Kroonisen yksinäisellä oli aikaa kirjoittaa 16 kirjaa Euroopan kirjallisuuden kärkeen. En tiedä onko kukaan moderni kirjailija ollut niin ankarassa sylipainissa toisen vaikuttajan kanssa, joka kirjoitti vain muutaman kirjaimen hiekkaan, haastettuaan huoran kivittäjät tietoisiksi itsestään. Tämä mies eli koko lyhyen elämänsä tavallisten oppimattomien pelkureitten kanssa.

54-vuotias Nietzsche kuoli turistinähtävyytenä keuhkokuumeeseen Weimarissa 25. lokakuuta 1900.

 

10.         Lopuksi

Halusin pitää luennon Nietzschestä, koska kuulen hänen unelmiensa kalsean kaiun ympäriltäni. Halusin pitää luennon ristiinnaulitusta, koska kuulen hänen unelmansa anteeksiannon ja sovinnon valtakunnasta.

Ehkä me sittenkin heräämme seuraamaan ristiinnaulittua Dionysoksen sijaan.

Ehkä mekin lankeamme hulluutemme murtamina sukupuuttoon kuolevien eläinten kaulaan, puolustamme myrkytetyn maan tomuun poljettujen lasten elämää ja lohdutamme toisiamme aivan uuteen uskoon. Ehkä me alamme nähdä ristiinnaulitun äärettömän myötätunnon oman torjuntamme uhreja kohtaan, myös kaikkea sitä kohtaan jonka olemme itsestämme torjuneet.

Ei hän ilmesty Thorin lekana, Zeuksen salamana, Trumpin, Putinin tai Kim Yong-unin sotakoneiden hävitysvoimana, vaan mahdollisuutena luopua kostosta, nähdä itsensä vastustajassa ja yhdistyä kollektiiviseen myötätuntoon tai jopa vihollisen rakastamiseen.

Tämän hiljaisen toivon siivittämänä minä jatkan ristiinnaulitun seuraamista.

Huonoina hetkinä lohduttaudun Nietzschen sanoilla:

“Vain ne, jotka eivät kuulleet musiikkia, pitivät näkemiään tanssijoita hulluina.”

Hän puhui uhraamiseen valmistelevasta ekstaattisesta musiikista. Minä kuulen uhria lohduttavaa musiikkia.

 

[1] Lawtoo Nidesh. The Phantom of the Ego. Modernism and the Mimetic Unconscious. Michigan State University Press. 2013. s. 30.

[2] Lawtoo Nidesh. The Phantom of the Ego s. 27-83.

[3] Bernice Glatzer Rosentha. Nietzsche and Soviet Culture: Ally and Adversary. Cambridge University Press

[4] Siitä on syytetty lähinnä Elisabeth siskoa, joka ruotsalaisen natsiliikemiehen sponsoroimana toimitti tekstejä paremmin natseille sopiviksi.

[5] Williams. The Girard Reader. s. 277.

[6] Lawtoo Nidesh. The Phantom of the Ego. s. 33, 36.

[7] Warren, James. Compassion Or Apocalypse? A Comprehensible Guide to the Thought of Rene Girard. Christian Alternative. Washington. 2013. s. 345

[8] Williams. The Girard Reader. s. 252.

[9] Depoortere Frederiek. Christ in Postmodern Philosophy. Gianni Vattimo, Rene Girard and Slavoj Žižek. T&T Clark. London. NY 2008. s. 59.

[10] Friedrich Nietzsche. The Gay Science. Random House. New York. 1974. Aforismi 125.

[11] Jumalaa oltiin Saksassa tappamassa jo 1844. ”Ihminen on tappanut Jumalan tullakseen itse ainoaksi korkeuksien Jumalaksi.”

Eric Von der Luft. Sources of Nietzsche’s ‘God is Dead’ and it’s Meaning for Heidegger. Journal of the History of Ideas, 45 no 2. 1984 s. 264.

[12] Rene Girard. The Founding Murder in the philosophy of Nietzsche. Kirjasta Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth. Stanford University Press. 1988. s. 227-246.

[13] Friedrich Nietzsche. The Gay Science. Random House. New York. 1974. s. 181.

[14] Warren, James. Compassion Or Apocalypse? A Comprehensible Guide to the Thought of Rene Girard. Christian Alternative. Washington. 2013. s.345.

[15] Lawtoo Nidesh. The Phantom of the Ego. Modernism and the Mimetic Unconscious. Michigan State University Press. 2013. s. 66, 67.

[16] Chung Ilkwaen. Deconstructing the Buddhist Philosophy of Nothingness. Rene Girard and Violent Origins of Buddhist Culture. 2012. Olen ladannut monisataasivuisen kirjan netsistä, enkä siksi osaa antaa sivunumeroa.

[17] Girard. I See Satan Fall… s. 76.

[18] Hannu Nikunen: Kolme näkemystä väkivallan väistämättömyydestä ihmisyhteisössä ja luonnossa

[19] Lawtoo Nidesh. The Phantom of the Ego. Modernism and the Mimetic Unconscious. Michigan State University Press. 2013. s.77.

[20] Friedrich Nietzsche. Ecco Homo. s. 126.

[21] Helsingin Sanomat. 13.6.17. Kaikki tämän kirjoituksen Halla-aho sitaatit ovat samasta Hesarin artikkelista.

[22] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 279

[23] Nietzsche. The Antichrist. Trajectory Inc 2014

[24] Nietzsche. The Will to power. No 1052. Vintage Books. New York. 1967. s. 542, 543.

[25] Williams. The Girard Reader. s. 243.

[26] Jeesus ja Dionysoksen vertailu http://reasonsforjesus.com/debunking-jesusdionysus-connection/

[27] Girard ja Treguer. Quand Ces Choses Commeceront. Siteeraa Nietzschen Oeuvres completes. s. 224, 225.

[28] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 279.

[29] Williams. The Girard Reader. s.248, 249.

[30] Nietzsche. The Will to power. s.142.

[31] Warren, James. Compassion or Apocalypse? s. 347.

[32] Girard René. Evolution and Conversion. s. 197.

[33] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 173.

[34] Girard René. The double Business Bound. Essays on Literature, Mimesis and Anthropology. John Hopkins University Press. Baltimore. 1978. s. 61.

[35] Palaver Wolfgang. René Girard’s Mimetic Theory. Michigan State University Press. 2013. s. 26, 27

[36] Cowdell Scott. René Girard and Secular Modernity: Christ, Culture, and Crisis. University of Notre Dame Press. 2013. s. 113.

[37] Lawtoo Nidesh. The Phantom of the Ego. Modernism and the Mimetic Unconscious. Michigan State University Press. 2013. s. 45.

[38] Nietzsche, The Will to Power,176

[39] Christopher Hamilton Nietzsche and the murder of God

Religious Studies. 43 (2007): s. 165-182.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

7 Kommenttia

  1. Ollitapio P.
    Kirjoitettu elokuu 10, 2010 kello 03:36 | Suora linkki kommenttiin

    Tämän kirjoituksen pohjalta on hyvä lukea Alister McGrathin Ateismin lyhyt historia, Alice Millerin Alussa on kasvatus, Karkotettu tieto ja Kätketty avain, Juha Siltalan Miehen kunnia ja Valkoisen äidin pojat, Gerald Greenin Polttouhrit sekä Dietrich Bonhoefferin Kutsu seuraamiseen. J. W. Snellman,joka ei ollut kiltti mies,pesi kätensä Suomalaisen puolueen kirjallisuuskriitikoiden Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen totaalisesta teilaamisesta.

  2. Ollitapio P.
    Kirjoitettu elokuu 10, 2010 kello 03:44 | Suora linkki kommenttiin

    Soili Hautamäen Ydintrauma, Jonathan Schellin Maapallon kohtalo ja Horst E. Richterin Kaikki puhuvat rauhasta ovat myös hyvä lukea. Jim Garrisonin Darkness of God,joka on pohjana Terho Pursiaisen vaikeatajuiseen Sokeaan äitiin,on saanut vaikutteita Carl G. Jungin myyttisestä psykologiasta.

  3. Isä Pekka O. M. Leivo
    Kirjoitettu elokuu 10, 2010 kello 08:12 | Suora linkki kommenttiin

    Onpa ihanan hyvää ja haastavaa tekstiä. Sellaista, joka kolkuttelee välillä pääsisikö sisään ja välillä pääsisikö ulos. Itse kuulun juuri tuohon kastiin, joka luki aikanaan Niitseä ja Kastanedaa. Antikristus piti lukea kaikella sisällä 16 v viisaudella, uholla ja varmuudella. Ja hienoa oli. Kastanedaa taas loi ihanteet ja määränpään. Olipa kiva flashback kokemus. Ja mielenkiintoista, että pystyy palauttamaan sen tunneilmaston kokemuksen tasolla mieleen.

  4. Kirjoitettu marraskuu 8, 2010 kello 06:16 | Suora linkki kommenttiin

    Kiitos kommnetoijat. Kesän käytännön työt on tehty ja terassin kylkeen rakennettu unelmauunikin alkaa olla valmis. On aika palata kirjoittamiseen. Koska olen antautunut seurakuntavaaliehdokkaaksi Salon seurakuntaan, viimeistelen Lutheria ja väkivaltaa käsittelevää artikkelia, jonka olen juuri lähettänyt lahjakkaan teologin oikolukuun. Toivottavasti huomenna saan sen takaisin. Ehdokkaana on pieni paine dokumentoida kuinka epäluterilainen loppujen lopuksi olen. Sama tilannen kuin liittyessäni kirkkoon Hyvinkäällä asuessani. Halusin käydä aikuisten rippikoulun. Lestaliolainen kirkkoherra luki muutaman kirjani ja päätteli että ”Etköhän sinä jo osaa nämä jutut”. En halunut tyytyä siihen. Vaadin saada tentata Lutherin ”Sidottu ratkaisuvalta”, joka minusta oli Martin-veljen törkein kirja. Kirkkoherran mielestä se oli tärkein kirja. Pappeja haastateltuani olen alkanut epäillä että monikaan ei ole sitä lukenut. Kannattaisi lukea. Niin rattoisaan tyyliin ei teologiaa ole sen koommin kirjoitettu. Pääsin tentistä läpi ja minusta tuli lestadiolaisen kirkkoherran suopean asenteen kautta Lutelirailen kirkon jäsen.

  5. Suvi
    Kirjoitettu heinäkuu 26, 2012 kello 11:36 | Suora linkki kommenttiin

    Kiitos Daniel
    näistä kirjoituksistasi; ne ovat antaneet minulle uutta pohjaa tässä vuosia kestäneessä eksistentiaalisessa huimauksessa. Viime kesä meni Kierkegaardia kerratessa, nyt sekin alkoi masentaa, kun muistaa minkälainen kärsimysten ketju hänenkin perhettään kohtasi.

  6. Tarja
    Kirjoitettu syyskuu 18, 2012 kello 08:55 | Suora linkki kommenttiin

    Kiitos kirjoituksestasi. Se on tutustutanut kokonaan uuteen näkökulmaan uhraamisesta ja väkivallasta. Se on myös johtanut tutustumaan Rene Giradin teokseen Väkivalta ja pyhä, jota en olisi löytänyt ilman kirjoitustasi.

  7. Kyösti Nuttukontio
    Kirjoitettu kesäkuu 25, 2017 kello 17:37 | Suora linkki kommenttiin

    Kiitos juhannusluennostasi.Olipa jämäkkää tekstiä vieläkin, vaikka päiväyksestä näyttää olevan jonkin aikaa.Nimin:”Toinen ristin perässä rämpivä.”Hyvää joulun odotusta. 😀

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit