Pyhän ja väkivallan rakoileva liitto

Rituaalit toistavat alkuperäistä uhria. Niiden toistaminen synnyttää instituutioita. Ainoastaan niiden avulla ihmiskunta on onnistunut lykkäämään apokalypsia.

Rene Girard [1]

Alkuperäinen pyhä oli yhteisön oma tuonpuoleisuuteen siirtämä kollektiivinen väkivalta.[2] Primitiivinen pyhä sai valtansa hylkäävän, poissulkevan ja murhaavan väkivallan pyhittämisestä. Sen jälkeen melkein kaikki johtajuus, päällikkyys, kuninkuus, sankaruus ja pappeus ovat perustuneet pahan väkivallan hallitsemiseen hyvän väkivallan kautta. Näkymätön ja pelottava pyhä on tarvinnut näkyviä ja yhtälailla pelottavia edustajia ihmisten joukossa. Kulttuurien koossapitävä voima on ollut pyhitetty väkivalta ja sen suorituspaikaksi varattu temppeli tai alttari. Valtakunnan järjestys on pysynyt yllä uhan (kiellot ja tabut), lupauksen (uhrirituaalit) ja myytin (valheen) avulla. [3]

Uhriutta vaativan uskonnollisen järjestelmän voimanlähde on ollut ihmisen omassa väkivaltaisuudessa, jonka yhteisö kuitenkin on kuvitellut Pyhän ominaisuudeksi. Uhkaava tuonpuoleinen on aina ollut sekä mahdollisen kaaoksen aiheuttaja että järjestyksen ylläpitäjä. Väkivalta on projisoitu Jumalaan jota yhteisö on jäänyt pelolla kunnioittamaan. Jumalat ovat edustaneet väkivaltaista pyhää, joka vaati uhreja säilyttääkseen järjestyksen.

Välillä pyhitetty väkivalta on riistäytynyt käsistä ja muuttunut koston kierteeksi. Välillä se on menettänyt kokonaan pelotusvoimansa ja siksi lakannut hillitsemästä väkivaltaiseksi yltyvää mimeettistä kilpailua. Vain tarkoin annosteltu määrä rituaalista verta on estänyt väkivaltaa muuttumasta tappavaksi epidemiaksi. Koskaan se ei kuitenkaan ole vapauttanut tai pelastanut ihmiskuntaa sen jatkuvasta alttiudesta vuorovaikutteiseen väkivaltaan.

Girardin mukaan ihmiskunta on vasta juutalais-kristillisen perinteen kautta tullut tietoiseksi ja sen kautta vastuulliseksi omasta väkivallastaan. Jeesus Nasaretilaisen jälkeen maailmaan oli astunut varauksetonta laupeutta tarjoava Jumala, joka mieluummin antautui ihmisen uhriksi kuin vaati ihmistä uhraamaan mitään ja ketään. Hän tarjosi pelkopohjaisen tabumoraalin tilalle radikaalia vihollisen rakastamista. Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta oli täysin kilpailematon ja väkivallaton vastakulttuuri kaikille maailman valtakunnille.[4]

Sama uskonnollista valtaa purkava itsekriittinen perinne on myöhemmin jatkunut yleisenä maallistumisena, kaikkien pyhien arvojen alas ampumisena. Moderni ihminen ei ole voinut nähdä itseään vapaana ennen kuin viimeinenkin Jumala on tapettu.[5] Milloinkaan ennen ei uskonto ole innoittanut niin perusteellista maallistumista. Silti maallistuneen ihmisen innossa tappaa vanhat Jumalat ja mitätöidä vanhat pyhyydet on jotain sitkeää jäännöstä niistä. Joku pitää uhrata maallistuneen rauhan aikaansaamiseksi. Samoin sellaisessa kristillisessä teologiassa, jossa Jumalan nähdään uhrin vaatijana, on jäänteitä vanhasta väkivaltaisesta pyhästä.

Olennaisin kysymys on kuitenkin se mitä me itse teemme ja miten me alamme elää sen jälkeen kun olemme lakanneet pelkäämästä väkivaltaista pyhää?  Alammeko vihdoin pelätä itseämme? Löydämmekö mitään sellaista mimeettistä mallia, jonka halujen seuraaminen johtaisi kilpailun vähentymiseen, keskinäisen kunnioituksen ja heikoimman auttamisen lisääntymiseen?

[2] Sandor Goodhart. René  Girard and the Prophetic Law. (in Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth.) s. 54.

[3] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 8.

[4] Saarinen Risto. Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 1999. s. 62, 63

[5] Bandera, Cesareo. The Sacred Game. The Role of the Sacred in the Genesis of Modern Literary Fiction. The Pennsylvania State University Press. 1994 s. 15-24.