Jonkin ajan kuluttua Jeesus meni taas Kapernaumiin.[1]
Edellisen konfliktin jälkeen Jeesus vietti jonkin aikaa maaseudulla pienempiä ihmisryhmiä opettamassa. Kirjanoppineet eivät ilmeisesti seuranneet häntä sinne. Hän sai olla rauhassa niiden kanssa, jotka olivat tarpeeksi kiinnostuneita hänen opetuksestaan, tuodakseen usean päivän eväät mukanaan ja yöpyäkseen taivasalla. Jeesus päätti kuitenkin palata kaupunkiin. Pitihän veljesten saada välillä kalastaakin, elättääkseen perhettään ja Jeesustakin. Oli hyvä olla edes yksi tukikohta, jonne voisi välillä palata lepäämään.
Pietari tai joku muu kalastajaveljeksistä tarjosi Jeesukselle majapaikkaa. Vaikka hän oli jonkin aikaa karttanut julkisuutta, Jeesuksen tulo ei jäänyt huomaamatta. Kaupungin oma poika oli palannut. Huhu kiersi ja ihmiset tungeksivat Jeesuksen majapaikan ahtaaseen kortteliin, jos ei mistään paremmasta syystä niin siksi, että kaikki muutkin menivät sinne.
Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa.
Markus ei kerro, mistä Jeesus tällä kertaa puhui, ja yleisöäkin Markus kutsui vain väeksi (ho ochlos). Sanalla kuvataan erittelemätöntä rahvasta, ei koskaan hallitsevaa luokkaa. Väkijoukko on melkein aina läsnä Jeesuksen julkisen työn aikana. Suurin osa heistä oli köyhiä hylkiöitä ja uskonnollisten johtajien silmissä syntisiä. Joskus Jeesus kutsui satunnaisia paikalla olijoita jopa perheensä jäseniksi. Toisin kuin opetuslapsiaan, hän ei koskaan moittinut väkijoukkoa eikä puhunut siitä halventavasti. Usein hän kutsui joukosta esiin jonkun ja haastoi häntä tekemään yksilöllisiä valintoja, mutta väkijoukkoa kokonaisuudessaan hän ei koskaan edes yrittänyt ohjata. Hallitseva luokka pelkäsi väkijoukkoa enemmän kuin ylempiään ja teki parhaansa manipuloidakseen sitä. Jeesukselle kansanjoukko koostui hyljeksityistä ihmisistä, joita hän aina yritti kohdata yksilöinä.
Tällä kertaa väkijoukko oli yhden hätää kärsivän yksilön tiellä, mutta hänen sukulaisensa eivät kaihtaneet keinoja saadakseen Jeesuksen huomion osakseen:
Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta.
Halvaantuneen miehen kohtalo oli melkein yhtä surkea kuin edellisellä viikolla kohdatun spitaalisen. Koska sairaus aina johtui omista tai vanhempien synneistä, häntä ei pidetty yhteisön täysivaltaisena jäsenenä. Sairaudesta johtuva köyhyysloukku ja siitä mahdollisesti seurannut aliravitsemustila vain pahensi tilannetta. Moneen suuntaan maksettavat verot ja temppelieliitin kantama maavuokra ynnä temppelin vaatimat kymmenykset kasaantuivat musertavaksi taakaksi.[2] Kirjanoppineet eivät voineet kummallekaan köyhyyden syylle mitään, joten helpointa oli syyllistää uhreja. Heitä pidettiin Jumalan tuomion ruumiillistumina, eikä kunnon kansalaisten pitäisi olla heidän kanssaan kosketuksissa. Saastaisuus oli tarttuvaa, mutta saastaisella ei ollut varaa ostaa uhrieläimiä eikä matkustaa Jerusalemin temppeliin puhdistautuakseen synneistään. Halvaantunut ei päässyt pakoon eikä päin. Hän oli monella tavalla jäätynyt avuttomaan tilanteeseensa.
Hänellä oli onneksi uskollisia sukulaisia, jotka eivät olleet jättäneet häntä yksin.
Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi.
Köyhän talon katto oli helppo purkaa, koska se oli vain rimoista, kaisloista ja savesta rakennettu sateensuoja, jonka saisi helposti paikattua. Katto piti joka tapauksessa uusia jokaisen sadekauden jälkeen. Sitä kautta lähestyminen kertoo kuitenkin epätoivoisesta hädästä ja kuolemaa uhmaavasta päättäväisyydestä tehdä jotain heti, kun pienikin toivon kipinä näkyi jossakin. Jeesuksessa he näkivät sen kipinän, eikä mikään väen paljous saisi heitä luopumaan siitä toivosta.
Huomiota herättävä sisääntulo oli myös haaste Jeesukselle. Jos hän jättäisi näin näkyvän avunpyynnön vastaamatta, hänen maineensa parantajana kärsisi.
Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle:
”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”
Jeesuksen tekemä diagnoosi oli välitön. Hän näki heti, mikä oli tehnyt tästä miehestä liikuntakyvyttömän. Hän tiesi, että kaikki rampuuden oireet ennakoivat mahdollista Jumalan tuomiota. Lopullinen halvaantuminen oli selvä merkki siitä, että hän tai hänen vanhempansa olivat rikkoneet lakia todella vakavasti. Siitä alkoi karttaminen ja sosiaalinen eristys tietenkin syvensi köyhyyttä. Kerjääminen oli jäänyt hänen viimeiseksi tavakseen tuoda edes jotain tuloja kotitalouteensa. Häpeä täydensi syyllisyyttä ja sinetöi sairauden pysyväksi, koska hänellä ei enää ollut varaa ostaa uhrieläimiä ja matkustaa Jerusalemin temppeliin puhdistautuakseen synneistään.[3] Halvaantunut ei päässyt pakoon eikä päin. Ei ollut paikkaa mihin paeta, ei ollut vihollista, jonka kanssa taistella eikä ollut varaa hankkia parantavaa armoa. Hän oli monella tavalla jäätynyt avuttomaan tilaansa, eikä osannut syyttää siitä kuin itseään.
Siksi Jeesus ei keskittynyt oireeseen vaan varsinaiseen sairauteen. Silti häntä ei lainkaan kiinnostanut miehen taikka hänen vanhempansa mahdolliset synnit. Summassa hän julisti kaikki halvaantuneen miehen todelliset ja muiden kuvittelemat synnit anteeksiannetuiksi.
”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”
Hän lausuu rakkaudella ja auktoriteetilla syyllisyydestä ja häpeästä vapauttavia sanoja. Hän ei julistanut mitään tulevaa syntien anteeksiantoa. Aikamuoto tarkoittaa, että ne annetaan nyt tällä hetkellä anteeksi.[4] Jeesus ei myöskään sanonut, että hän antaa synnit anteeksi. Eihän mies ollut rikkonut häntä vastaan. Kenellekään ei voinut jäädä epäselväksi, että Jeesus käytti julkeasti papillisia valtuuksia viittaamatta minkäänlaiseen sovitusuhriin, ei menneisyydessä uhrattuun, ei nyt eikä tulevaisuudessa uhrattavaan. Julistaessaan Jumalan varauksetonta anteeksiantoa Jeesus ohitti suvereenisti sijaisuhriuteen sidotun sovituksen. Näin tehdessään hän asetti kyseenalaiseksi, ei vain juutalaisen lain, vaan koko ihmiskunnan yhteisen uskon Jumalaan, jonka suopeus täytyy aina ostaa verellä.
Jeesus teki tämän, kun näki heidän uskonsa. Miehen omasta uskosta hän ei puhunut mitään. Ehkä sitä ei ollut. Ehkä mies oli täysin lamaantunut uhrina olemisen rooliinsa, vailla mitään uskoa siihen, että hänelle edes kuuluisi mitään muuta kuin mitä sai, tai pikemminkin mitä jäi paitsi. Hänen perheensä jäsenet eivät siihen kuitenkaan suostuneet. Heidän mielestään tälle miehelle kuului terve ja toimiva elämä, ja he olivat nyt kuulleet miehestä, joka ehkä voisi palauttaa sen hänelle.
Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia,
Lainoppineet olivat valpastuneet edellisen vierailun episodista spitaalisen kanssa. He olivat tulleet ajoissa paikalle voidakseen tarkkailla, oliko Jeesus todella uhmaamassa kansan tärkeimpiä uskomuksia ja käytäntöjä. Olihan Jeesus toki kehottanut spitaalista menemään temppeliin pappien rituaalisesti puhdistettavaksi, mutta joku hänen käytöksessään ja kansan suhtautumisessa häneen oli silti herättänyt vakavia epäilyksiä kumouksellisuudesta ja harhaoppisuudesta. Nyt heidän pahimmat aavistuksensa saivat kiistattoman vahvistuksen. Jeesus näytti ottavan papillisia valtuuksia itselleen, vaikka ei kuulunut mihinkään papilliseen sukuun eikä viitannut temppeliin millään lailla. Hän toimi kuin olisi Jumalan ääni maan päällä.
ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?”
Niinpä. Jeesus oli julistanut Jumalan anteeksiantoa miehelle. Juuri sitä hän ei olisi saanut tehdä. Kuka hän oli sanomaan mitään Jumalan puolesta. Sellainen voitaisiin tulkita kivityksen ansaitsevaksi Jumalan pilkaksi.
Jeesus uhmasi uhrirituaalien ympärille rakennetun uskonnollisen instituution monopoliasemaa. Jos Jumalan anteeksianto ei enää edellyttänyt uhria, niin kansan uskonto menettäisi valtansa välineet: syyllisyyden, velan, saastaisuuden ja niiden poistamiseen valjastetun rituaalikoneiston. Temppeli ja sen ympärille rakennettu valtava uhrieläintuotanto työllisti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Jumala, joka on anteeksiannon suhteen noin antelias, murentaisi minkä tahansa uskonnollisen vallan pohjaa – myös taloudellisesti. Sellainen anteeksianto uhkasi koko temppelivaltion peruspilareita.
Tuskin kirjanoppineet vielä tässä vaiheessa ajattelivat toimeentulonsa olevan uhattuna. Jeesuksen ympärillä tungeksi lähinnä galilealaista roskasakkia. Tuskin hänestä olisi temppelin uhmaajaksi. Se oli niin väkevä instituutti, että jopa Rooman keisari näki parhaaksi kunnioittaa sen toimintaa. Uhrauttipa Tiberius itsensäkin puolesta satoja lampaita vuosittain – ihan vain varmuuden vuoksi.
Silti kirjanoppineet olivat vilpittömän kauhuissaan siitä, että joku uskalsi julistaa halvaantuneen hylkiön Jumalalle kelpaavaksi. Ei kellään ollut siihen valtuuksia. Ihmisellä oli ainoastaan valtuudet ja velvollisuudet hylätä, mutta ei hyväksyä. Sitä vartenhan hekin olivat nyt täällä. Viimeistään nyt he tunnistivat Jumalan herjaajan ja tiesivät, että sellaiselle kuului äärimmäinen hylkääminen, kuolema.
Näitä lainoppineet jupisivat itsekseen, haluamatta silti haastaa häntä julkisesti. Heidän arvolleen ei kuulunut väitellä oppimattoman kanssa uskonnollisista asioista. Sitä tehtiin vain vertaisten seurassa. He nöyryyttivät Jeesusta vain murisemalla sen verran ääneen, että lähellä olevat kuulisivat ja lähettäisivät epäluottamuksen viestiä eteenpäin. Kansa kyllä huomasi heidän nyrpeät ilmeensä ja torjuvan kehonkielensä. Jotkut kuiskivatkin herrojen huolia eteenpäin. Mutta kirjanoppineiden kielteiset intohimot eivät tällä kertaa tarttuneetkaan kuin muutamiin. Kansa alkoi olla positiivisen vetovoiman imussa.
Jeesus tunnisti tutun murinan ja kansan levottomuuden hänen ja vanhojen auktoriteettien välissä. Hän ei epäröinyt nostaa pinnan alla uhkaavaa ristiriitaa kaikkien nähtäväksi ja alkoi puhua kirjanoppineille kuin vertaisille.
Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette?”
Jeesuksen tilanneintuitio oli kattava. Jerusalemin pyhät olivat tulleet tänne valvomaan Jeesuksen ajatuksia. Ristiriita oli sanattomana leijunut ilmassa siitä asti, kun he ilmestyivät paikalle. Nyt hän epäsuorasti moitti maan oppineimpia miehiä kelvottomasta ajattelusta ikään kuin olisi osannut lukea ne. Se oli säädytöntä. Ensin Jeesus oli heidän mielestään herjannut Jumalaa. Nyt hän vielä julkisesti loukkasi heidänkin kunniaansa. Sellaista ei kukaan saisi tehdä ilman vakavia seurauksia.
Jeesus ei vastannut heidän jumalanpilkkasyytökseensä mitään. Ehkä yleisöstä lähinnä istuneet olivat sen kuulleet ja hätkähtäneet. Kaikki tiesivät, kuinka vakava syytös se oli.
Jeesus ei myöntänyt eikä kieltänyt mitään. Luultavasti hän oli tietoinen tekonsa painavuudesta ja siitä, että tarpeeksi monen todistajan voimalla hänelle voitaisiin lähteä järjestämään kuolemantuomiota. Hän vain nosti panoksia kysymällä heiltä kaikkien kuullen:
Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’,
vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’?
Puhe vaihtoehtojen helppoudesta kuulosti ironialta. Kaikki tiesivät kummatkin vaihtoehdot mahdottomiksi. Halvaantuneet eivät kävele, koska ovat Jumalan vihan rampauttamia. Vain pappi saa julistaa synnit anteeksi. Sekin tapahtuu vain temppelissä uhraamisen jälkeen. Rammat pysyvät rampoina ja Jumala pysyy verta vaativana. Piste. Jeesuksen tapa haastaa kummatkin itsestäänselvyydet oli pöyristyttävä. Kaikki tiesivät, ettei naapurikansoillakaan ollut sellaista Jumalaa, joka noin vain antaa anteeksi kenelle vaan.
”Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi”[5]
– – hän puhui nyt halvaantuneelle –
Jeesus ei jäänyt odottamaan lainoppineiden vastausta mahdottomaan kysymykseensä. Hän olisi voinut isosti nöyryyttää paikalle tulleita uskonnollisia auktoriteetteja, mutta valitsi olla tekemättä niin. Jos hän olisi jäänyt piinaavan hiljaisuuden vallitessa odottamaan vastausta tähän kysymykseen, heidän kunniansa olisi kaikkien edessä murentunut köyhän majan maapohjan pölyyn. Sitä hän ei halunnut tehdä. Hän oli jo saanut viestinsä perille. Se riitti. Siksi hän kääntyi halvaantuneen puoleen ja sanoi:
”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.”
Jeesuksen keskustellessa kirjanoppineiden kanssa miehellä oli ollut aikaa antaa ehdottoman anteeksiannon valua jäseniinsä. Hän oli jo kauan uskonut, ettei hänellä ole edes oikeutta kävellä. Nyt hän oli saanut Jeesukselta kuulla, ettei hänen päällään lepääkään mikään Jumalan kirous. Shokkina yllättänyt armo alkoi kihelmöidä hänen jäsenissään.
Hän siis saisi sittenkin kävellä? Jeesushan suorastaan käski häntä kävelemään ja teki sen niin vakuuttavasti, ettei hän edes tohtinut jäädä matolleen makaamaan. Hänet oli koko yhteisön ankaruudella tuomittu omasta syystään halvaantuneeksi. Nyt hänet käskettiin armollisella ankaruudella kävelemään kotiinsa.
Jeesus ei tehnyt sitä todistaakseen olevansa ihmeiden tekijä, vaan alleviivatakseen valtaansa antaa syntejä anteeksi. Jeesus näytti myös tietävän, että mies oli yhteisöllisen armottomuuden ja anteeksiantamattomuuden halvaannuttama. Anteeksiannettuna mies tunsi, kuinka elämisen ja liikkumisen halu palasi hänen jäseniinsä. Siksi hän ei enää epäröinyt.
Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden.
Kukaan ei nähnyt mitään fyysisiä muutoksia, mutta kaikki näkivät miehen nousevan ja lähtevän kotiinsa. Mies, joka tungoksen takia piti tuoda katon kautta sisään, raivasi helposti tiensä hämmästyneen väkijoukon läpi ulos. Armollisella rakkaudella oli ihmeenomaisen parantava vaikutus syyllisyyden kautta sairastuttavassa kulttuurissa.
Mene kotiisi oli Jeesus hänelle sanonut. Hän voisi vihdoin luopua nöyryyttävästä roolistaan ja palata yhteisönsä täysivaltaiseksi jäseneksi.
Ei Jeesus väittänyt parantaneensa miestä. Hän oli vain vapauttanut hänet koko yhteisön langettamasta syyllisyyden taakasta, joka hiljaa hiipivän kirouksen lailla oli vienyt häneltä jalat alta.
Jeesus oli kaikkien kuullen julistanut hänet anteeksiannetuksi niin vahvalla auktoriteetilla, että edes temppelin edustajat eivät uskaltaneet sitä mitätöidä. He eivät iloinneet miehen parantumisesta, koska se uhmasi heidän valtaansa sitoa ja vapauttaa. Halvaantunut oli heidän mielestään väärin parannettu ja väärän miehen parantama. Siksi tämä koko kansan edessä tapahtunut ihme söi heidän arvovaltaansa. Mies ei ollutkaan tuomittu, vaan anteeksiannettu. Maagisesti sairastuttava syyllisyys oli syyttä langetettu hänen kannettavakseen.
Ei niin, että mies olisi ollut täysin viaton, mutta hän oli ehdottomasti syytön halvaantumiseensa. Halvaantuneena hän oli vain muistutus koko yhteisölle siitä, miten voi käydä kenelle tahansa, joka rikkoo uhrikultin puhtaana pysymisen sääntöjä. Siksi kaupunki ja varsinkin sen uskonnollinen johto tietyllä tavalla tarvitsikin rampansa. Tämä mies ei kuitenkaan enää halunnut olla muistuttamassa aina uhkaavasta Jumalan tuomiosta. Hän tulisi muistuttamaan ihmisiä ilmaiseksi anteeksiantavaista Jumalasta.
Kerjäläinen pystyi nyt uudestaan hankkimaan elantonsa ja palauttamaan kunniansa astumalla takaisin tavallisen viheliäiseen arkeen, jossa jokainen suoritti osansa perheen, suvun ja koko heimon hengissä selviämisessä. Neljä sukulaismiestä, jotka olivat niin suurella vaivalla ja päättäväisyydellä raivanneet hänelle tietä Jeesuksen luokse, saivat yhden jalkaparin takaisin raskaaseen työhön.
Jeesus käytti ensimmäistä kertaa itsestään nimitystä ihmisen poika. Se oli sen aikaisessa ja myöhemmässäkin juutalaisessa kirjallisuudessa poikkeuksellinen itsemääre. Ehkä hän oli omaksunut sen Danielin apokalyptisesta visiosta. Millä tavalla hän sen ymmärsi ja mitä hän sillä viesti, jää epäselväksi. Ehkä sanan painava merkitys oli Jeesukselle vieras. Danielkin valitti pelkäävänsä päässään olevia ankaria näkyjä.[6] Ehkä Jeesus samaistui Hesekieliin, joka ainoana profeettana kutsui itseään ihmisen pojaksi ja jonka vertauskuvallisessa opetuksessa löytyy paljon Jeesuksen käyttämiä sanontoja.[7]
Minä luulen, että Jeesus käytti sitä tässä ja monta kertaa myöhemmin vain korostaakseen tavallista ihmisyyttään.[8] Ainakin Jeesuksen omalla aramean kielellä se on hyvin arkinen viittaus itseen.[9] Joka tapauksessa hän väitti saaneensa Jumalalta oikeuden julistaa Jumalan anteeksiantoa ihmiskunnalle, eikä sillä ollut mitään tekemistä papillisten oikeuksien kanssa. Ihmisen poika välitti Jumalan armoa ja terveyttä toiselle ihmisen pojalle, joka oli Jumalan nimissä sairaaksi tehty ja ulkopuoliseksi tuomittu.
Jumalaksi Jeesus ei koskaan väittänyt itseään, eikä edes sanonut puhuvansa Jumalan nimissä, niin kuin profeetat vanhan Testamentin aikana olivat tottuneet tekemään. Hän ei koskaan vedonnut Jumalan auktoriteettiin puolustaakseen sanojaan tai tekojaan.[10] Se oli aika merkittävää ihmisen pojalle, jonka sanat ja teot olivat jumalallisesta auktoriteetista painavia.
Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”
Jotain Jeesuksen tavassa toimia sai kansan ylistämään Jumalaa eikä Jeesusta.
Ihmeiden tekijöitä kyllä riitti. Sellaisista he olivat kuulleet ja sellaisia ehkä nähneetkin, mutta ennen Jeesusta vain Johannes Kastaja oli uskaltanut julistaa syntejä anteeksi. Hänkin julisti sitä vain parannuksen kasteen kautta. Jeesus ei vaatinut yhtään mitään – ei edes syntien tunnustamista.
Se oli täysin vastoin yleistä ymmärrystä. Kaikki olivat syntisyytensä takia velkaa Jumalalle, ja vain papistolla oli valtuudet vapautta kansan velasta. Piti vain ostaa uhrieläimiä ja tuoda ne temppeliin monimutkaisia rituaaliuhreja varten. Kaikki oli Jumalan määräämää pienintä yksityiskohtaa myöten. Nyt tuli ihmisen pojaksi itseään nimittävä puusepän poika julistamaan syntejä anteeksi ohi temppelin, jonka kaikkein pyhimmässä Jumala asui. Sellaista ei odotettu edes tulevalta messiaalta.[11] Vain Jumala itse voisi antaa syntejä anteeksi.
Matteus kuvasi ihmisten reaktioita näin: Tämän nähdessään kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan.
Matteuksen käyttämä monikkomuoto ehkä merkitsee sitä, että yhteisö ymmärsi Jumalan antaneen kenelle tahansa vallan antaa anteeksi niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Sellainen murentaisi papiston valtaa vielä senkin jälkeen, kun Jeesus olisi siirtynyt seuraavaan kylään. Sellainen valta tekisi koko kylästä riippumattoman temppelin vallasta ja siihen kuuluvasta velkavankeudesta. Jumalan valtakunnalle alkoi näin hahmottua myös poliittisia ja taloudellisia ulottuvuuksia. Ainakin pienet valtakeskuksista eristyneet kyläyhteisöt voisivat vapautua taloudellisista riippuvuuksistaan koko kansan uskonnolliseen keskukseen. Hyvä uutinen Jumalan valtakunnasta alkoi yhä enemmän myös näyttää siltä.
Jos Jeesus aiemmin oli vielä empinyt, niin nyt hän ainakin oli varma asiastaan. Hän tiesi aivan varmasti, että uskonnolliset johtajat eivät ikinä antaisi hänelle anteeksi näin vapaasti julistettua anteeksiantoa ja näin avoimesti heitettyä haastetta temppelin arvovallalle ja uskottavuudelle. Hän oli jo nyt allekirjoittanut kuolemantuomionsa.
Seuraavan kerran kun Markus mainitsee lainoppineet, he tulivatkin suoraan Jerusalemista, temppeliaristokratian virallisina tutkijoina ja todisteiden kerääjinä.[12]
Jeesus oli nyt muuttunut parantajaksi vailla vertaa ja uskonnollispoliittiseksi vaikuttajaksi, jota ei enää ollut varaa olla huomioon ottamatta siinä toivossa, että hän muiden messiasehdokkaiden kanssa vain sekoaisi näihin monien hulluuksien maisemiin ja lakkaisi lopulta olemasta.
Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.
Kohtaaminen ry:n tilille:
Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
viite: 7773
Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.
[1] Kertomuksen eri versiot: Mark 2:1-12 Matt 9:1-8. Luk 5:17-26.
[2] Herzog II. William R. Prophet and Teacher. Westminster John Knox. Louisville. 2005 s. 50–68
[3] Herzog II. William R. Prophet and Teacher. Westminster John Knox. Louisville. 2005. s. 85.
[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 155.
[5] Voi olla, että tämä lause oli Markuksen oma sivukommentti kuulijoilleen, eikä sitaatti siitä mitä Jeesus sanoi yleisölleen. Tosin se olisi sellaisenakin aika poikkeuksellinen, sillä ”ihmisen poika” ei ollut tavallinen tapa puhua Jeesuksesta alkuseurakunnassa. Paavali ei käytä sitä ilmaisua koskaan. Witherington III Ben. The Gospel of Mark. A Sosio-Rethorical Commentary. Eerdmans. Michigan. 2001. s. 117
[6] Dan 7:13, 15.
[7] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 267-269.
[8] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 132.
[9] Malbon E.S. Hearing Mark. Trinity Press. 2002. s. 21.
[10] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 79.
[11] Thomas John Christopher. The Devil, Disease and Deliverance. CPT Press. Tennessee. 2010. s. 136.
[12] Mark 3:22.
