Kuinka voi saada kokonaisen kulttuurin intohimot puhdistetuksi pyhitetystä väkivallasta ja syntipukkien tuottamisesta? Miten kristilliset kirkot voisivat lakata olemasta uskottomia omalle alkuperälleen ja ottamaan vakavasti itse tuottamiensa uhrien kohtalon?[1] Girard ei itse käsitellyt kovinkaan paljon positiivisen mimesiksen dynamiikkaa. Hän oli hyvä tekemään antropologisia analyyseja negatiivisen mimesiksen toiminnasta ja oli ehkä sen verran lumoutunut alkuperäisistä oivalluksistaan, että positiivisen mimesiksen käsittely jäi häneltä kesken.
Mikään hyvyys ei lisääntyisi maailmassa jos hyvän jäljittelyä ei olisi. Olkoonkin että esimerkiksi auttamisen jäljittely voi intoutua vertailevasta kilpailusta, se on kuitenkin käynnistänyt monta positiivista prosessia. Ilman sitä kulttuuri ei kehittyisi, tiede ei edistyisi, eikä taide löytäisi aina uusia muotoja.[2] Pohjimmiltaan mimesis on mahdollisuus hyvään. Se avaa meidät uusille vaihtoehdoille. Mimesis voi olla murhaava, mutta se avaa mahdollisuuden myös suostua sovintoon, vastata rakkauteen rakkaudella ja jakaa kokemaansa hyvää eteenpäin. Voimme myös imitoida toisen halua haluta hyvää itselleen, edesauttamalla sitä samaa.[3] Kuuntelemalla toisen tarpeita ja osallistumalla niiden täyttämiseen, osallistumme Jumalan rakkauden todentumiseen ihmisten välillä – riippumatta siitä, myönnämmekö Jumalan osuuden siihen tai emme.
Koko kulttuurin ja yhteiskuntaan vaikuttamisen kaava on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen: Kun muistan millä rakkaudella minut on kohdattu, ja mistä tyhjyydestä se silloin minut pelasti, herkistyn näkemään samaa yksinäisyyttä ympärilläni ja antamaan edelleen mitä silloin sain. Jäljittelemme toistemme rakkautta tavalla, joka vahvistaa kummankin halua palvella kilpailun sijaan ja kutsumme muita sen rakkauden piiriin. Yhdessä opimme enemmän rakkaudesta, kiitollisuudesta ja toistemme auttamisesta, mutta emme vieläkään pidä piiriämme löytämämme hyvän päätepysäkkinä. Ehkä alamme auttaa muita ryhmiä samaan. Ehkä verkostoidumme ja tai järjestäydymme niin laajaksi huolenpidon ja palvelemisen verkostoksi, että esimerkkimme alkaa vaikuttaa yhteiskunnallisiin instituutioihin ja lainsäädäntöön. Positiivinen mimesis tartuttaa intomme kansallisten rajojen yli ja malliamme aletaan seurata myös muissa kulttuureissa. Lopulta siitä voi tulla kansainvälisesti niin vaikuttava yhdensuuntaisten halujen virta, että maailman johtajien tai kaikkein rikkaimpien ihmisten on vaikea olla ottamatta sitä huomioon.
Positiivinen mimesis on pienentänyt otsoniaukkoa, vähentänyt köyhyyttä ja tehnyt sodat yhä vaikeammin perusteltaviksi. Miljonäärit ovat alkaneet jakaa omaisuutensa hyviin tarkoituksiin ja esimerkki tarttuu. Motiivien puhtaudella ei siinä vaiheessa ole tulosten kannalta kovinkaan suurta merkitystä kun rikkaat alkavat kilpailla siitä, kuka antaa eniten rahaa yhteiseen hyvään. Suuren katastrofin yllättäessä auttamisen halu leviää ja tarttuu kuin kulkuhyve yhdistäen ihmisiä hetkellisesti vahvemmin kuin vihaaminen on koskaan tehnyt. Joskus positiivinen mimesis alkaa ylhäältä, kun johtajat kuten Nelson Mandela, Desmond Tutu ja De Klerk näyttävät moraalisella esimerkillään tietä rotujen väliseen sovintoon.[4]
Suoraan tai epäsuorasti Jeesuksen mallia seuranneet ihmiset ovat viime vuosikymmeninä muuttaneet historiaa ennen näkemättömällä tavalla. Positiivinen mimesis on saanut aikaan suuria muutoksia ilman että kumoukselliset olisivat sortuneet tulemaan vastustajiensa kaltaisiksi. Se mikä paavin rohkaisemana kesti Puolan solidaarisuusliikkeessä kymmenen vuotta, kesti Unkarissa vain kymmenen kuukautta, Itä-Saksassa kymmenen viikkoa, Tšekkoslovakiassa kymmenen päivää ja Romaniassa kymmenen tuntia. Väkivallattomien, tai ainakin melkein sellaisten, vallankumousten malli on ihmiskunnan historiassa uudenlaisen halun mallin esiin nousua.
Kristikunnan väkivaltaisesta historiasta huolimatta löytyy myös monta esimerkkiä evankeliumien innoittamista kansanliikkeistä, jotka ovat haastaneet kulttuuria väkivallattomaan suuntaan seuraamalla Häntä joka puolustaa uhreja sen sijaan että tuottaisi niitä lisää. Jeesuksen epäsuorakin vaikutus koko kulttuuriin on kyllä nähtävissä. Kulttuurimme on uhritietoisempi kuin koskaan: Paradoksaalista kyllä, sekin tietoisuus voi tuottaa uusia uhreja. Jos uhritietoisuus ei ole tarpeeksi syvää eikä positiivisen mimesiksen ohjaamaa, se usein innoittaa uusien vihollisten uhraamiseen uhrin puolustamisen nimissä.
Kutsu positiiviseen mimesikseen on olemassa, mutta se on hiljainen ja vaatimaton juuri siksi, että se on väkivallaton. Täytyy painaa jarrua, hiljentyä, hengittää, kuunnella. Se ei kisko mukaansa niin kuin katkeruus ja kosto. Kaiken jäljittelyn ei tarvitse päätyä tavalla tai toisella pyhitettyyn väkivaltaan.
Vapaus valita
Teoria halun mimeettisyydestä painottaa ihmisen universaalia taipumusta seurata, ihmisten kyvyttömyyttä olla seuraamatta kaikkein yksinkertaisimpia malleja. Tämä ei kuitenkaan täysin mitätöi ihmisen kykyä valita.[5] Valinnan vapauden ylistäminen rajattomaksi tai itsestään selväksi ja helpoksi tuottaa epärealistisia unelmia ja selittämätöntä ahdistusta. Useimmat ovat aikuisuuteen mennessä kohdanneet tahdonvoimansa konkurssin ja jääneet tuskaisena miettimään mikä estää kulkemasta vakaasti aiottuun suuntaan. Monet löytävät itsensä seurassa toimimasta tavalla, jota yksinäisyydessään häpeävät tai yksin tekemässä jotain, mitä seurassa häpeävät. Osallistuitko jonkun mollaamiseen vastoin arvojasi? Seurasitko ensimmäisen kiven heittäjää, vastoin sydäntäsi? Niinkö? Otat arvoista ja sydämesi äänestä kunnian itsellesi, vaikka olet senkin saanut muilta. Teet niin, tai olet tekemättä näin, seuraat aina jonkun esimerkkiä. Yrität olla seuraamatta enemmistön hulluuksia kulttuurissa, jonka enemmistö onnittelee sinua juuri siitä. Ketä siis imitoit? Missä sitten on vapautesi?
Ehkä rajallisen vapautemme maisema löytyy mahdollisuudesta ja vastuusta valita ketä ja keitä seuraamme, kenen ja millaisten halujen välillä me valitsemme. Sellaisen halun jäljentämisen, joka ei johda keskinäiseen vertailuun. Ainoaa seuraamisen arvoisen haluamisen mallin, joka ei johda keskinäiseen vertailuun kilpailuun ja siitä poikivaan väkivaltaan, Girard löytää Jeesuksessa.
Jeesuksessa Girard näkee ainoan täydellisesti väkivallattoman halun mallin.[6] Ihminen ei voi vapautua mallin seuraamisen väistämättömyydestä ja välttämättömyydestä.
Kuka ottaa ensimmäisen askeleen, sen jota muut voivat seurata? Kenen askeleita hän seuraa?
Koska ihmisen halu aina ohjautuu mallin kautta, niin ehkä ainoa vapauden mahdollisuus on seurata vapaan ihmisen kulkemaa tietä, jäljentää häntä joka yksin on tehnyt Jumalan rakastavan tahdon.[7]
Meidän yltiöyksilöllisessä kulttuurissamme, jossa ihmiset eivät mielellään tunnista seuraavansa ketään, ajatus johonkin uskoon tulemisesta, kääntymyksestä ja jonkun seuraamisesta kuulostaa oman autonomisen tahdon vapauden menettämiseltä. Asia on päinvastoin. Kuviteltu autonomisuutemme ja vapautemme on jatkuvaa kilpailua itseohjautuvuuden mallien kanssa, jotka puolestaan kilpailevat kaikkien kanssa, ettei vain kukaan heistä paljastuisi heidän jäljittelynsä lähteiksi.
Jeesuksen seuraaminen vapauttaa meidät kaikkien kilpailusta kaikkien kanssa. Voisiko sellainen vapaus nousta pyhitettyyn väkivaltaan sidotun kulttuurimme keskeltä? Girardin mukaan ehdottomasti ei. Siksi Jeesuksen tarjoama Jumalan seuraamisen mahdollisuus on meille annettu vapauden lahja.
Vapaus Egyptin orjuudesta, suuri Exodus, on yksi monista pelastuksen metaforista. Alkukristityt alkoivat vähitellen hahmottaa mitkä olivat ne ”vallat ja voimat”, joiden orjuudesta Jeesuksen seuraaminen oli heidät vapauttamassa. Mitkä olivat ne psykososiaaliset paineet, yhteiskunnalliset pakot ja elämää uhkaavat pelot, joiden vallassa heidän ei enää tarvitsisi elää. Jeesuksen esimerkin kautta he vähitellen hahmottivat kuinka suuri vapaus heillä oli kodin, uskonnon ja isänmaan tyranniasta ja jopa maata hallitsevan keisarin vallasta jakaa kidutusta ja kuolemaa kenelle tahtoo. Pahuus ei enää ollut heidän maailmansa viimeinen sana. Pahuuden valta oli voitettavissa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Menneisyydessä kärsityn pahuuden aiheuttamat traumat, kaltoin kohdelluksi tulemisen haavat, epäoikeudenmukaisuuksien tuottamat kaunat eivät enää olisi määrääviä ja ohjaavia tekijöitä elämässä.
Sitä vapautta olemme kutsutut jakamaan myös muille.
[1] Wallace Mark & Smith Theophus. Editors. Curing Violence. Polebridge Press. California. 1994. s. 223, 224.
[2] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 76.
[3] Girard René. The double Business Bound. Essays on Literature, Mimesis and Anthropology. John Hopkins University Press. Baltimore. 1978. s. 64.
[4] Vern Neufeld Redekop. From violence to Blessing. How an understanding of deep-rooted conflict can open paths to reconciliation. Novalis. Saint Paul University. Canada. 2002. s. 281.
[5] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 125.
[6] Williams James. The Girard Reader. Crossroad Publishing Company. New York 1996. s. 62, 63.
[7] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 58, 222.
Aivan upeata,taas. Kiitos.