« »

Yhteisönsä riivaama

3 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 1, 2012 Muokattu tammikuu 10, 2016

Markus kertoo hautaluolissa asuvasta alastomasta ja raivohullusta miehestä, josta Jeesus ajaa ulos leegion verran riivaajia, vapauttaa ne isoon sikalaumaan, joka puolestaan tekee joukkoitsemurhan ryntäämällä jyrkänteeltä järveen.[1] Näin villin primitiivisen ja taikauskoisen spektaakkelin ainekset tuskin herättävät vakavaa kiinnostusta modernissa sosiologissa tai psykologissa – vaikka juuri heidän pitäisi tutkia tarinaa tarkemmin. Se on mielenkiintoinen tutkielma havahtuvasta yksilöllisyydestä ja väkivaltaisesta yhteisöllisyydestä. Tämän kertomuksen olennaiset ulottuvuudet ovat vasta viimeisen sadan vuoden aikana alettu muotoilla teoriaksi. Se myös demytologisoi jotain siitä pyhitetystä väkivallasta, joka koko Euroopan ihannoimassa kreikkalais-roomalaisessa mytologiassa on vielä peiteltynä.

Evankeliumien kuvaamat suhdeverkot tuntuvat joskus niin irrationaalisilta ja suorastaan kaheleilta, että on vaikea ymmärtää niiden kytkentää todellisuuden kanssa, puhumattakaan niiden relevanssista tälle päivälle. Rene Girard kuitenkin hahmottaa niissä yhden yhteisen piirteen. Joka paikassa ihmiset imitoivat toisiaan mitä kummallisimmilla tavoilla. Tästä seuraa erilaisia kilpailuasetelmia, ristiriitoja, yhteisöllisiä ja uskonnollisia sekasortoja. Kriisien ratkaisijaksi löytyy kuitenkin aina jonkinlainen syntipukki, jonka uhraaminen laukaisee yhteisöä uhkaavan ristiriidan,[2] puhdistaa ilmaa purkamalla kaikkia uhkaavan väkivallan yhteisesti valittuun kohteeseen. “Riivattu” on aina ollut tyypillinen syntipukkihahmo, koko yhteisön kaaoksen aiheuttaja ja samalla kaikkien yhdistäjä, se joka on hullu ja väkivaltainen kaikkien puolesta.

Tulkitessani tätä kertomusta olen yrittänyt käyttää hyväkseni psykologiaa ja Girardin antropologista teoriaa. Psykologia ja sosiologia yksinään jää kuitenkin änkyttäväksi tieteeksi ”pahuuden valtojen ja voimien” edessä. Kertomuksen yksityiskohtiin eläytyminen voi kuitenkin Markuksen pieneten ja tarkkojen vihjeiden avulla avata lukijan ymmärrystä niistä salaperäisistä kytkennöistä, jotka tekevät yksilön osavastuulliseksi yhteisöllisestä väkivallasta. Toteutuessaan se saa aina jokaista yksilöä isommat mitat. Olemme paljon intiimimmässä kontaktissa ja vuorovaikutuksessa ”demonisiin voimiin” kuin ehkä haluaisimme myöntää.

Kertomus Gesaran riivatusta alkaa siitä kun Jeesus opetuslapsineen rantautuu myrskyisän venematkan jälkeen Galilea-järven itärannalle, pakanalliselle maaperälle. Siellä oli kymmenen Aleksanteri Suuren perustamaa tai laajentamaa ylpeää ja keskenään kilpailevaa kaupunkia, jotka levittivät alueelle kreikkalaista kulttuuria. Jotkut uskovat että Gesaran[3] alue oli kaikkein kiivaimmin taistellut itsenäisyytensä puolesta sekä juutalaisia että kreikkalaisia vastaan. Nyt sinne oli rakennettu temppeli Zeukselle, jossa säännöllisesti uhrattiin sikoja.[4] Se oli kuin gallialainen kylä joka sitkeästi taisteli valloittajia vastaan.[5] Kaikki alueen kaupungit halusivat vapautua kahleistaan. Jeesuksen aikana tämä oli roomalaisten välittömässä hallintavallassa olevaa “pakanallista” aluetta.

Mutta ennen kuin alan kommentoida kertomusta pyydän sinua lukemaan sen kokonaisuudessaan, sellaisena kuin Markus sen meille välittää. Markus on evankelistoista kaikkein niukkasanaisin. Silti tämä on pisin kaikista Markuksen kertomista Jeesuksen ihmeteoista. Hänen tyylinsä on kaukana kaunokirjallisesta kuvailusta. Silti tekstistä saa vaikutelman jokaisen sanan harkitusta merkityksellisyydestä. Tässä kertomuksessa niitä merkityksiä on paljon:

He tulivat toiselle puolen järveä Gesaran alueelle. Heti kun Jeesus nousi veneestä, häntä vastaan tuli hautaluolista mies, jossa oli saastainen henki. Mies asusti haudoissa, eikä kukaan pystynyt enää köyttämään eikä kahlehtimaan häntä. Monet kerrat hänet oli kahlittu sekä käsistä että jaloista, mutta hän oli särkenyt kahleet ja katkonut köydet, eikä kukaan kyennyt hillitsemään häntä. Kaiket päivät ja yöt hän oleskeli haudoissa ja vuorilla, huusi ja runteli itseään kivillä.

Kun hän nyt kaukaa näki Jeesuksen, hän tuli juosten paikalle, heittäytyi maahan hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: “Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Jumalan tähden, älä kiduta minua!” Jeesus näet oli jo käskemässä saastaista henkeä lähtemään miehestä. “Mikä sinun nimesi on?” Jeesus kysyi, ja sai vastauksen: “Legioona, sillä meitä on monta.” Henget pyysivät ja rukoilivat, ettei Jeesus ajaisi niitä pois siltä seudulta. Lähistöllä oli vuoren rinteellä suuri sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta: “Päästä meidät sikalaumaan, anna meidän mennä sikoihin.” Hän antoi niille luvan. Silloin saastaiset henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen. Sikoja oli noin kaksituhatta, ja ne hukkuivat kaikki.

Sikopaimenet lähtivät pakoon ja kertoivat kaikesta tästä kaupungissa ja kylissä. Ihmisiä lähti katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja näkivät pahojen henkien vaivaaman miehen istuvan siellä. Mies, jossa oli ollut legioona henkiä, istui vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. Paikalla olleet kertoivat heille, mitä pahojen henkien vaivaamalle oli tapahtunut ja kuinka sikojen oli käynyt.

Silloin kaikki alkoivat pyytää, että Jeesus poistuisi siltä seudulta. Kun Jeesus nousi veneeseen, pahoista hengistä vapautunut pyysi saada jäädä hänen seuraansa. Jeesus ei siihen suostunut vaan sanoi hänelle: “Mene kotiisi omaistesi luo ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Herra on armossaan sinulle tehnyt.” Mies lähti ja alkoi Dekapoliin alueella julistaa, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle. Kaikki olivat ihmeissään[6].

Lähtörannalla Jeesuksen ympäri kerääntyi aina juutalaista kansanjoukkoja. Se oli Markuksellekin tuttua maisemaa. Heti kun he tulivat toiselle puolen järveä, maisema muuttui myös Markukselle vieraaksi. Siellä Jeesuksella ei ollut mitään valmiiksi kiinnostunutta yleisöä. Venekuntaa oli vastassa vain ruhjeilla ja mustelmilla oleva paikallinen kylähullu[7], joka piti hautaluolia asuinpaikkanaan. Kaikista säännöistä ja normaalielämän normeista piittaamaton mies ei käyttänyt edes vaatteita, vaan lähestyi Jeesusta täysin alasti. [8] Alastomuus oli aina häpeä näkijälle, mutta Jeesus ei tehnyt tästä häpäisystä mitään ongelmaa itselleen.

Vaikka hän oli vapaa normaaliuden kahleista, näyttää siltä, että hän oli yhteisön normaalielämää ylläpitävän väkivallan riivaama. “Monet kerrat” hänet oli väkivaltaisesti otettu kiinni ja sidottu. Yhtä monta kertaa hän oli “särkenyt kahleet ja katkonut köydet.”

Nämä yksinkertaiset huomiot ovat kertomuksen ymmärtämisen kannalta olennaisia. Eivätkö Gesaralaiset todellakaan osanneet valmistaa tarpeeksi vahvoja köysiä tai taottuja kahleita miehen pidättämiseksi? Olivathan he monia sotia kokeneita kaupunkilaisia. Ei kuulosta uskottavalta. Jos he todella olisivat halunneet sulkea hänet lopullisesti unohduksen tyrmään, siihen olisi kyllä löytynyt keinoja.

Girard epäilee, että kaupunkilaisten ja riivatun välinen väkivalta on suorastaan ritualistisen toistuva:

“Ehkä he häpeilevät käyttämäänsä väkivaltaa, eivätkä siksi huolehdi sen tehokkuudesta. Joka tapauksessa he näyttävät käyttäytyvän kuin sairaat miehet, joiden jokainen teko vain pahentaa ongelmaa, parantamatta sitä.”[9]

Ehkä jatkuvasta vangitsemisesta ja karkaamisesta ja sen mahdollistamisesta, oli tullut kaikille tarpeellinen ja toistuva tiedostamaton rituaali. Yksi mies antoi koko yhteisölle mahdollisuuden nähdä kaiken oudon, vaarallisen ja pahan hänessä. He saivat säännöllisin väliajoin kanavoida kaiken keskinäinen aggressionsa yhteen hulluun. Pian sen jälkeen hänen annettiin uudestaan karata kuolleiden joukkoon asumaan.

Sieltä hän sai rauhassa kummitella kaupunkilaisten mielissä ja keskinäisissä juoruissa. Aina oli jotain mistä puhua sellaisenkin naapurin kanssa, jonka kanssa ei muuten olisi tullut juttuun. Mies oli yhteisölle keskeinen ja tarvittu hahmo, oli hän vangittu tai vapaa, kahleissa tai yksin kuolleiden kanssa.

Ehkä hän juuri siksi pysyi hengissä myös hautaluolissa. Eihän siellä ollut mitään syötävää. Jonkun on täytynyt vaivihkaa tuoda hänelle ruokaa ja juomaa. Ehkä hänet sanattomalla sopimuksella pidettiin hengissä, silloinkin kun hän eli kuolleiden kanssa. Legendaarisista voimistaan päätellen hänet oli ruokittu jos ei ihan ruhtinaallisesti niin ainakin terveellisesti.

Aina hänet kuitenkin joukolla pyydystettiin ja haettiin takaisin yhteisön keskelle. Joku näkymätön yhteisöllinen intuitio pani kellot soimaan ja taas kerättiin kovalla metelillä vanha tuttu metsästysporukka hakemaan hullu takaisin kylän keskelle. Säännöllisin välein hänet lynkattiin kuitenkaan tappamatta.[10] Kuinka kauan tätä oli jatkunut? Sitä Markus ei kerro, mutta teksti antaa vaikutelman vuosia jatkuneesta pysyvästä tilasta.

Toistamispakko

Mies täytti kaikki vaarallisen kylähullun tai väkivaltaisten voimien riivaaman tunnusmerkit. Jokainen äiti opetti lapsiaan menemästä lähellekään tämän reviiriä.

Kaiket päivät ja yöt hän oleskeli haudoissa ja vuorilla, huusi ja runteli itseään kivillä.

Tämä mies ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Öisinkin hän heräsi ahdistajiensa vaivaamaksi. Yksin ja muiden nähden hän hakkasi itseään kivillä. Pelkästään hänen itse tuottamansa ruhjeet tekivät hänestä groteskin ja pelottavan näköiseksi.

Ketä hän yritti haavoittaa lyömällä itseään kivillä? Yrittikö hän tappaa itsensä vai häntä riivaavat demonit? Yrittivätkö riivaajat tappaa hänet? Ovatko nämä kysymykset ylipäänsä mielekkäitä?[11]

Ehkä hän oli itseensä kohdistuneen yhteisöllisen väkivallan riivaama ja toisti sitä silloinkin, kun pääsi karkaamaan sen ulottumattomiin. Vaikka teksti ei sitä kerro, on kohtuullista kuvitella kuinka hänet vangitsemistilanteessa taltutettiin kivittämällä. Kivillä itsensä runteleminen saattoi siis olla hänen saamansa kohtelun konkreettista imitoimista. Nykyään sitä kutsuttaisiin itseen kohdistuneen väkivallan sisäistämiseksi ja sen toistamispakoksi.

Saattoihan tällä itsensä julkisella runtelemisella olla sanaton viesti koko kylälle: “Katsokaa nyt. Minä teen tämän paljon tehokkaammin kuin te. Minä kivitän itse itseni ja elän jo kuolleiden kanssa. Jättäkää minut jo rauhaan. Mitä enempää voitte minulta toivoa?”

Toisaalta hän ei ehkä halunnutkaan jäädä kokonaan rauhaan. Harva haluaa vetäytyä niin totaaliseen eristykseen että jää kaikkien unohtamaksi. Mutta miten hän voisi kuulua ja minkä kautta hän voisi tulla muistetuksi? Väkivalta oli hänen ainoa yhteytensä omaan yhteisöönsä. Kukaan muu ei edes tiennyt hänen olemassa olostaan? Runtelemalla julkisesti ja kovaäänisesti itseään tämä yhteys säilyi silloinkin, kun kyläläiset eivät satuttaneet häntä kivillä tai muulla väkivallalla. Kyläkiusattu mies kiusasi kylää jatkamalla heidän harjoittamaansa väkivaltaa itseään kohtaan. Suhde ei ollut hyvä, mutta epäilemättä hyvin intensiivinen. Väkivallan kautta kumpikin osapuoli oli jatkuvasti toisen mielessä. Suhde oli vakaa ja kestävä.

Kaupunkilaiset tulivat aina vain uudestaan ja sitoivat hänet joka kerta liian huonosti. Kummankin osapuolen väkivalta oli ainakin näennäinen yritys ratkaista ongelma kertaheitolla. Molemmat imitoivat toistensa väkivaltaa tavalla, joka varmisti väkivallan säännöllisesti toistuvan kierteen.[12] Riivattu mies oli yhteisönsä peilikuva ja päinvastoin.[13] Mutta yhteisö ei kyennyt katsomaan itseään väkivallan riivaaman miehen tarjoamasta peilikuvasta. Hänen hulluutensa oli välttämätön heidän mielenrauhansa kannalta. Se pelasti heidät keskinäisiltä ristiriidoiltaan. Niin kauan kun kaikilla oli yhteinen ongelma, keskinäiset ongelmat ja sisäiset ristiriidat voisi jättää taustalle. Tässä mielessä riivattu mies on koko kaupunkipahasen pelastaja.

Kun tämä kaikkien yhteinen syntipukki näki Jeesuksen, “hän tuli juosten paikalle, heittäytyi maahan hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: “Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Jumalan tähden, älä kiduta minua!”

Tämä oli säännöllisesti kiusatun ja pahoinpidellyn miehen hätäinen rukous. Ehkä hän oli aiemmin turhaan rukoillut samaa kyläläisiltäkin.[14] ”Mitä te oikein haluatte minusta? Älkää Jumalan tähden enää kiusatko minua!” Yhteisön vastaus oli aina ollut yhtä tyly ja väkivaltainen.

Jeesus vastaa hänen rukoukseensa, käyttäytymällä rauhallisesti ja rauhoittavasti. Hänellä ei ollut mitään aikomusta jatkaa kiusatun miehen piinaa. Kaikesta näki, että hän oli itseään väkevämpien voimien kiusaama. Mutta kuka tai mikä tätä miestä riivasi? Sitä Jeesus ei tiennyt.

Evankelistat eivät kerro tässä vaiheessa paikalla muita kyläläisiä ja kysyikö Jeesus heiltä mitään. Minulle jää kokonaisuudesta sellainen vaikutelma että, että vastarannalla oli muitakin läsnä. Kylähullu taisi olla jatkuvan seurannan, vahtimisien ja kiusaamisen kohde. Jos hän oli huomannut Jeesuksen seurueen tulon. Sen olivat nähneet monet muutkin. Vieraita tultiin vastaan. Piti tarkistaa oliko heillä jotain kaupattavaa. Olivatko he ystäviä vai vihollisia. Heidän tarinoidensa ja asenteidensa kautta Jeesus saattoi päätellä aika paljon, minkälaisesta riivauksesta oikeasti oli kysymys.

Kylähullussa asuva kylä

Ystävällisellä kohteliaisuudella Jeesus esittää kysymyksensä suoraan miestä kiduttavalle riivaajalle:

“’Mikä sinun nimesi on?’ Jeesus kysyi, ja sai vastauksen: ‘Legioona, sillä meitä on monta.’”

Riivaaja paljastaa vastauksellaan olevansa yksilöllinen että monikollinen luonteeltaan. Yksilöllinen siinä mielessä että yhden ihmisen elämässä sillä oli yksioikoisen tuhoava voima, mutta monikollinen siinä mielessä että sen identiteetti koostui monen yksilön summasta. Se oli yhteen yksilöön asettautunut joukkoriivaaja, yhteen ihmiseen henkilöitynyt joukkohenki, kollektiivinen minä.

Suomalainen sananlasku sanoo: “Joukossa tyhmyys tiivistyy.” Sillä tarkoitetaan suunnittelematonta pahaa tuottavaa tyhmyyttä, vahinkoa aiheuttavaa ajattelemattomuutta. Joukossa tiivistynyt tyhmyys saa harvoin aikaan mitään ajattelematonta hyvää.

Tämäkin on kertomus joukon tyhmyydestä ja siitä väkivaltaisesta pahuudesta, joka on tiivistynyt yhteen sijaiskärsijään. Hän kantoi koko yhteisön synnit nahoissaan antautumalla tai/ja joutumalla sen riivaamaksi. Pahuus on melkein aina joukon puolella ja yksilöä vastaan. Tämä riivattu mies ei siis ollut vain oman yksilöllisen patologiansa tai yhteisöstä riippumattomien yliluonnollisten voimien vallassa. Hän oli sen väkivaltaisen hengen vallassa, jonka uhriksi oli yhteisön taholta joutunut.[15]

Riivaaja nimeää itsensä, hyvin tunnetulla, väkivaltaista ihmisjoukkoa kuvaavalla sanalla “Legioona”. Sen osuvampaa nimeä on vaikea kuvitella.

Kyläläisille nimi sopi erityisen hyvin. Yleisnimenä se kyllä viittasi suureen määrään ihmisiä, joka olisi voinut koostua kylän väestäkin. Mutta hehän olivat rauhaa rakastavia ihmisiä jotka yrittivät keskittyä yhden kylähullut varjelemiseen itseltään. Oli siis aivan selvää että nimi sai sisältönäs sen ilmeisestä kohteesta, kaikkien vihaamasta ja pelkäämästä sotilasyksiköstä. Roomalaiset legioonat olivat tuhonneet monta kylää ja tappaneet näidenkin ihmisten äitejä ja isovanhempia.[16] Kaikille nimi Legioona merkitsi veristä traumaa, parantumatonta haavaa ja leppymätöntä vihaa. Se ilmaisi väkivaltaa, jossa oli merkillinen yhdistelmä sotilaallista kuria ja tarpeen vaatiessa armotonta lynkkausmentaliteettia.

Juuri sen luontoinen oli kaupunkilaisten väkivalta tätä piruparkaa kohtaan. Itse he eivät sitä sellaisena nähneet. Hehän toimivat vain yhteisen hyvän nimissä, lain ja järjestyksen nöyrinä palvelijoina. Silti riivaaja nimeltä Legioona oli yhteen mieheen asettautunut suuren joukon salaisen todellisuuden inkarnaatio. Tarvitaan kylä kasvattamaan lasta, mutta yhtä lailla tarvitaan kokonainen kylä tekemään yhdestä miehestä täysin riivattu. Hän oli koko yhteisön syntipukki, eräänlainen pyhä hullu, joka oli sekä väkivaltainen, vapaa että vangittu kaikkien puolesta. Hän oli kaikkien yhteinen mielipuoli. Hän edusti sitä puolta jokaisen mielestä, jota kukaan ei halunnut nähdä omanaan.

Jokin hänen yksilöllisessä historiassaan on tietenkin altistanut hänet tähän riivaukseen. Girardin mukaan uhrin valitsemisessa on tärkeintä, että sen ympäriltä ei löydy viiteryhmää, joka lähtee kostamaan tämän puolesta. Uhrin täytyy siis olla jo valmiiksi tarpeeksi syrjäytynyt henkilö. Jos uhrille löytyy liian monta puolustajaa ja kostajaa, se ei palvele uhraamisen perusfunktiota, yhteisön yhdistämistä.

On todennäköistä, että riivattu mies oli jo syntymästään saakka sen verran syrjäytynyt, ettei hän osannut edes odottaa itselleen mitään kunnioittavaa kohtelua. Ehkä hän oli kuin suomalaiseen kylään syntynyt ”punikin kakara”, joka jo lapsesta asti on saanut kantaa selässään isänsä syntejä. Ehkä hänen esivanhempiensa suvuissa oli ollut riivattuja aiemminkin. Sosiaalinen häpeä, tai muunkaltainen kirous kulkee usein suvuissa, koska yhteisö ei vapauta seuraavaakaan sukupolvea aloittamaan elämäänsä puhtaalta pöydältä. Tässä mielessä puhtaita pöytiä ei ole edes olemassa.

Aivan kuten koko kylä ja lähiseudun väki kertomuksen lopussa puhui ”yhdellä äänellä”, he tämän riivaajankin kautta puhuivat yhdellä äänellä: Riivaajana he pyysivät, ettei Jeesus ajaisi heitä pois paikkakunnalta ja kaupunkilaisina he kertomuksen lopussa pyysivät Jeesusta häipymään paikkakunnalta.[17] He tarvitsivat riivaajiensa kantajaa. He olivat koukussa riivattuunsa.

Henget pyysivät ja rukoilivat, ettei Jeesus ajaisi niitä pois siltä seudulta.

Mielenkiintoisen kotiseuturakkaita piruja. Yhdellä lauseella he (tai Markus heidän tulkkinaan) paljastivat, että kyseessä olikin yksilöä isompi sosiaalinen peli. Jos Gesaraisilla oli salaperäinen riippuvuussuhde riivattuunsa, niin riivaajillakin tuntui olevan yhtä vahva suhde nimenomaan tähän yhteisöön. Ne tunnistivat kuuluvansa nimenomaan tämän seudun henkeen. Tässä mielessä riivaajat olivat paljon totuudellisempia kuin ihmiset, joiden vihasta ne saivat voimansa ja olemassaolo-oikeutensa. Kaupunkilaiset eivät itse tunnistaneet mitään sukulaisuussuhdetta näiden riivaajien kanssa, mutta riivaajat tunnustivat kuuluvansa nimenomaan heidän reviirilleen.

Luukkaan mukaan riivaajat tiedostivat kyllä Jeesuksen edessä senkin mahdollisuuden, että he menettäisivät kokonaan otteensa tästä yhteisöstä, koska he pyysivät “että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun.”[18] He tunnistivat Jeesuksessa sen Jumalan rakkauden, joka oli paljastamassa mistä todella oli kysymys ja oli tekemässä heidän uhriutta vaativan väkivaltansa kokonaan turhaksi. Silti he pyysivät mahdollisuutta jatkaa elämäänsä paikkakunnalla, jonka hengestä olivat syntyneet.

Legioona oli olennainen osa paikkakunnan henkistä ja hengellistä tasapainosta. Ilman yhteen uhriin sijoitettua riivaajalaumaa, yhteisö oli ainakin tilapäisesti ilman pahuuden, väkivallan, pelottavan ja vieraan osoitetta. Ilman legioonaa koko paikkakunnan hengellinen kauhun tasapaino järkkyisi. Kuka sen jälkeen edustaisi heille kaikkea sitä, mitä he eivät halunneet itsessään nähdä? Paikkakuntalaiset eivät tiedostaneet omaa salaperäistä riippuvuuttaan riivattuun mieheen. Demonit sen sijaan tajusivat, että heidän olemassaolonsa oli täysin sidoksissa nimenomaan tähän paikkakuntaan, sen asukkaiden asenteisiin ja käytökseen. He olivat tämän paikan henki.

Sikalauma

Siksi he ehdottivat kompromissiratkaisua ja pyysivät:

Päästä meidät sikalaumaan, anna meidän mennä sikoihin.

Demonien rukous vahvemman ja täysin toisenlaisen edessä kuulostaa melkein koomiselta. Silti se on pirullisen johdonmukainen ja kiusallisen paljastava: Heidän vaikutusvaltansa ja voimansa on sidoksissa tämän alueen asukkaisiin. Mitä yhdestä sikalaumasta. Sen joukkokuolema olisi vain ihmisuhrin laimennettu versio. Tämä kylä löytäisi kuitenkin pian uuden ihmisuhrin keskinäisen väkivaltansa sijaiskohteeksi.

Sikalauma sopi käyttäytymiseltään juuri näiden riivaajien tilapäiseksi asuinsijaksi.[19] Pakanoille roomalaiset olivat yhteisiä vihollisia. Heille sopi hyvin se että roomalaiset sotilaat vertautuivat mereen syöksyväksi sikalaumaksi. Sieltähän he olivat tulleetkin.

Juutalaisille tai myöhemmille juutalaiskristityille oli tietenkin erittäin loukkaavaa katsoa itseään peiliin sikalauman käytöksen kautta, koska sika oli rituaalisesti saastaiseksi julistettu eläin. Mutta heidän stereotypioilleen sopi hyvin, että pakanasta ajetut riivaajat täyttävät kokonaisen sikalauman. Pakanathan olivat sikoja. Näiden ennakkoluulojen valossa (tai pimeydessä) kertomus on todennäköisesti herättänyt vain hilpeätä naurua juutalaisissa.

Ehkä juuri siksi Markus sijoittaa heti tämän kertomuksen perään toisen kertomuksen, joka on vähän laimennettu versio samasta yhteisödynamiikasta, mutta sijoittuu juutalaisyhteisöön. Se on kertomus saastaiseksi julistetusta naisesta, jolla oli sian asema yhteisössä.

Jeesus itse käyttäytyi riivaajien edessä täysin rauhallisesti ja väkivallattomasti. Hän kohteli heitä suorastaan myötämielisen kohteliaasti. Kertomus otsikoidaan usein sanoilla: ”Jeesus ajaa riivaajat sikalaumaan”, vaikka teksti selvästi sanoo:

“Hän antoi niille luvan.”

Mutta miksi ihmeessä antoi? Tunsiko Jeesus sympatiaa demonien paikkakuntarakkautta kohtaan? Säälikö hän heitä, vai oliko hänellä jokin olennaisempi syy suostua heidän pyyntöönsä? Kaikessa naiiviudessaan nämä kysymykset ovat tärkeitä.

Ainoa ihminen, joka tässä kertomuksessa oli pyytänyt apua, sai sitä. Paikkakuntalaiset eivät tunnistaneet tarvitsevansa mitään apua. Jos nämä riivaajat todella olivat yhden miehen sisäistämää kollektiivista väkivaltaa, Jeesus ei ehkä voinutkaan ajaa sitä pois ilman paikallisten ihmisten lupaa tai avun pyyntöä. Riivaajien valta yhdessä ihmisessä oli murtunut, koska tämä oli pyytänyt apua, mutta niiden paikkakuntaoikeus pysyi Jeesuksen suostumuksella, koska paikkakuntalaiset eivät osoittaneet millään lailla menneensä tapahtumien edessä itseensä. Ehkä hän olisi voinut tehdä enemmänkin, jos edes muutama kaupunkilainen olisi rikkonut uskollisuutensa paikalliselle yhtenäiskäyttäytymiselle ja pyytänyt Jeesukselta apua. Mutta yksikään kaupungin väestä ei tunnistanut omaa osuuttaan riivaajien olemassaoloon.[20]

“Silloin saastaiset henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen. Sikoja oli noin kaksituhatta,[21] ja ne hukkuivat kaikki.”

Joukon riivaama mies parani, kun hänestä karkotettu joukko syöksyi järveen ja hukkui.

Siat[22] käyttäytyivät kuin muotia ja trendejä seuraava ihmisjoukko. Tarvitaan vain yksi poikkeuksellinen käytös, “innovatiivinen oivallus”, kuten jyrkänteen yli hyppääminen tai sinne vahingossa putoaminen, niin muut juoksevat perässä.[23] Sama joukkokäyttäytyminen, joka aikaisemmin oli koitunut yhden miehen[24] tuhoksi, koitui sikalaumaan ajettuna koko joukon tuhoksi ja yksilön pelastukseksi.

Samalla koko paikkakunnan yhteinen riivaaja paljastui itsetuhoisaksi voimaksi. Sioilla ei ole ihmislauman kehittämää kykyä kääntää tuhovoima yhteisön järjestysvoimaksi. Siat eivät osaa rakentaa yhteishenkeä uhraamalla yhden kaikkien puolesta. Sioilla kaikki on joko rauhallista tai kaikki joutuvat itsetuhoisaan kaaokseen. Kun yksi syöksyy kohti itsetuhoa, kaikki seuraavat perässä. Kaikista eläimistä vain ihminen on onnistunut rakentamaan kulttuurin, joka pysyy pystyssä kanavoimalla keskinäisen vihamielisyyden yhteen sijaisuhriin.

Kollektiivisen väkivallan paljastus

Kaikki kolme evankelistaa kertovat jyrkänteen yli syöksyvistä sioista. Tämä yksityiskohta on myyttejä ja uhrimenetelmiä tutkineelle Girardille merkityksellinen. Hänen mukaansa jyrkänteeltä syökseminen oli sen aikaisille ihmisille yhtä tuttu käytäntö kuin kivittäminen. Molemmat olivat primitiivisille yhteisöille tyypillisiä kollektiivisen väkivallan muotoja. Jeesus pelasti syntisen naisen kivittämiseltä ja Jeesus itse oli vähällä joutua työnnetyksi jyrkänteen yli.[25] Myös roomalaisilla ja kreikkalaisilla oli tapana suorittaa jotkut ihmisuhrit pakottamalla heidät syöksymään jyrkänteen yli varmaan kuolemaan. Kaikki kolme evankelistaa tiesivät, miksi tämä yksityiskohta oli niin mielenkiintoinen ja merkittävä.[26]

Samassa tarinassa on jo kaksi epäsuoraa viittausta kaikkein tyypillisimpiin kollektiivisen uhraamisen muotoihin: kivittämiseen ja jyrkänteeltä alas syöksemiseen. Molempia menetelmiä yhdistää se, että kaikkien piti osallistua siihen. Jokaisen piti heittää kiviä ja jokaisen piti lähestyä uhria tavalla, joka pakotti hänet lopulta jyrkänteeltä alas. Kummassakin uhraamisen menetelmässä uhraajat välttyvät koskettamasta uhria. Kukaan ei kanna yksilöllistä vastuuta.[27] Kaikkien yhteinen vastuu ei oikeastaan ole kenenkään niskoilla. Jos joku haluaisi kostaa uhrin puolesta, hän ei löytäisi kostolleen ainuttakaan erillistä osoitetta. Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään, koska kaikki osallistuivat kaikkeen. Kostajan pitäisi nousta koko yhteisöä vastaan.[28] Jos hän sellaista yrittäisi, hän joutuisi melkein auttamattomasti koko yhteisön uudeksi syntipukiksi. Samasta syystä pelkkä uhrin puolustaminen olisi ollut vaarallista. Niin suureen yksilöllisyyteen kenelläkään ei ollut rohkeutta.

Juuri siksi näillä kollektiivisilla väkivallan purkauksilla sijaisuhriin oli aina yhteisöä eheyttävä merkitys. Järjestys ja rauha palasivat takaisin ainakin joksikin aikaa.

Markuksen kirjaama kertomus toistaa ulkoisesti uhrirituaalin tyypillisen kaavan, mutta kääntää sen sisällöllisesti nurinpäin. Normaalin kaavan mukaan yksilö kivitetään tai ajetaan jyrkänteen yli ja kansanjoukko eheytyy. Tässä kertomuksessa joukkohenki, riivaaja nimeltä Legioona syöksyy jyrkänteen yli omaan kaaokseensa. Joukon uhri eheytyi ja loput hämmentyivät. Se mikä paransi uhrin sekoitti uhraajien mielet. Aivan päinvastoin kuin aiemmin. Paikallisten “voimien ja valtojen” tasapaino rikkoutui.

Kertomus on epäsuora mutta nerokas tapa vihjeellisesti kyseenalaistaa ja paljastaa kaikille tutun uhrikaavan todellinen sisältö. Sama kaava on epämääräisemmällä tavalla voimassa edelleenkin. Evankeliumien epäsuorasta vaikutuksesta olemme oppineet tunnistamaan syntipukkisysteemin helposti – silloin kun joku muu yhteisö sitä harrastaa. Omaa syntipukkia on vaikeampi tunnistaa. Tarkkaile vaikka omia keskustelujasi. ”Missä kaksi tai kolme on koolla”, siellä poissaoleva syntipukki on melkein aina meidän keskuudessamme.

Sekä kyläläisille että kertomuksen juutalaisille kuulijoille oli herkkua kuulla, että legioona siirtyi sikoihin. Useimmat kommentaattorit[29] pitävät tätä kertomuksen selittävänä avaimena. Riivattu olikin jossain mielessä roomalaisten valloittajien riivaama. Hän sai hulluna ilmaista kaikkien tuntemaa vihaa roomalaisia kohtaan ja roomalaisten vihaa valloittamaansa kansaa kohtaan.[30] Lähettämällä legioonan sikalaumaan, Jeesus otti poliittista kantaa roomalaisia vastaan. Minä pidän Girardin näkökulmaa uskottavampana. Tämä riivaus kertoi paljon enemmän miehen ja hänen yhteisönsä välisestä suhteesta kuin yhteisön ja roomalaisten välisestä suhteesta.

Juutalaisille kertomus varmaan toi mieleen faaraon ratsuväen, jonka Jumala hukutti punaiseen mereen suojellakseen valittua kansaa. Heillekin tarjoutui kertomuksen kautta helppo mahdollisuus ulkoistaa pahuus itsestään.

Kummatkin selitykset vain tukivat kyseisen yhteisön käsitystä Jumalasta, joka väkivaltaisesti puolusti omiaan. Näin tulkittuna tämä kertomus ei oikeasti haastanut ketään. Mutta Jeesuksella ei ollut tapana vahvistaa ihmisten uskoa väkivaltaiseen Jumalaan. Hän toki käytti useinkin ironiaa joka antoi siihen mahdollisuuden, mutta joka samalla haastoi ihmisiä kauhistumaan omaa käsitystään. Saattaa olla että tässäkin kertomuksessa on sellainen ulottuvuus. Jokainen kuulija sai liiankin helpon mahdollisuuden nähdä paha oman yhteisönsä ulkopuolella, vaikka kertomuksen tarkka kuunteleminen tarjoutui kiusallisen paljastavaksi itsetuntemukselliseksi peiliksi, sekä yksiköille että yhteisöille.

Pakanat saisivat nähdä sikalauman roomalaisina, juutalaiset pakanoina ja minä saisin nähdä niissä oman vainoavan yhteisöni. Näenkö itseni vainoavan yhteisön jäsenenä? Näenkö itseni riivattuna? Mitä teen vapauduttuani tästä riivauksesta?

Pelottava yksilövastuu

Sana leviää nopeasti ja pian koko yhteisö kerääntyy paikalle ihmettelemään hukkuneita sikoja ja ennen kaikkea miestä, joka

istui vaatteet yllään ja täydessä järjessään.

Tämä sai heidät pelon valtaan.

Mitä pelkäämistä on täysissä järjissään olevassa miehessä, joka vain istuu rauhassa uhkaamatta ketään? Hän ei enää häpäise itseään eikä muita alastomuudellaan. Joku on antanut hänelle vaatteet joihin pukeutua. Vaatteilla hän on saanut sosiaalisen statuksensa. Hän ei enää huutanut eikä raivonnut, ei runnellut itseään eikä uhannut muita. Sanattomasti sovittu roolipeli oli loppunut siihen että riivattu lopetti riivattuna olemisen ja ryhtyi normaaliksi kansalaiseksi muiden joukkoon.

Ei häntä hulluna raivopäänä erityisesti pelätty, tai pelättiin vain koska niin kuului tehdä. Hänen näennäinen pelottavuutensa kuului yhteisön tavalliseen arkeen. Silloin oli päivänselvää kuka oli ”täysissä järjissään” ja kuka ei. Kun riivattu mies ei enää ollutkaan hullu kaikkien puolesta, raja täysjärkisten ja hullujen välillä hämärtyi huolestuttavasti. Kiusallisen yksilölliset kysymykset kolkuttivat jokaisen tietoisuuden ovella. Johdonmukainen kysymys olisi ollut: ”Jos hän ei ollutkaan paha ja hullu, kuka sitten on?” Sellaisiin kysymyksiin kaupunkilaiset eivät vielä olleet valmiit. Tietysti riivattu mies oli hullu. Kaikki järkevät ihmisethän sen ymmärsivät. Juuri tämä yhteinen ymmärrys oli yhteisöllisen täysjärkisyyden mittapuu. Parantuneen miehen kautta erot kurottautuivat yhteen ja kiusallinen samanlaisuus alkoi uhata yhteisöä.

Juuri tämän jokamiehen itsestäänselvyyden Jeesus oli asettanut kyseenalaiseksi esittelemällä heille täysin järjissään olevan miehen. Kaikki tunnistivat hänet entiseksi riivatuksi. Jos riivatun miehen roolilla ei olisi ollut mitään olennaista tehtävää yhteisön rauhan ylläpitämisessä, hänet olisi tervehtyneenä toivottu avosylin takaisin yhteisöön. Jos hänen aikaisempi käytöksensä olisi oikeasti häirinnyt yhteisön elämää, jokainen olisi ollut aidosti helpottunut hänen järkiintymisestään. Silloinhan jokainen olisi voinut palata tavalliseen perusturvalliseen arkeen. Jeesukselle olisi osoitettu suurta kiitollisuutta.

Mutta niin ei ollut. Vapauttamalla riivatun miehen, Jeesus oli nimenomaan rikkonut yhteisön normaalielämän. Kaikkia yhdistävän syntipukin vapautuminen roolistaan toi vakavan särön normaalikansalaisten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Heidän julman pelinsä keskeyttänyt outo ja pelottavan vaikutusvaltainen rakkaus oli uhka. Koko yhteisön yhtenäisyyden ja olemassaolon perusta huojui vaarallisesti.

Rauhallisesti istuva, säädyllisesti pukeutunut ja täysissä järjissään oleva mies herätti kansassa levottomuutta. Jeesuksen paljon puhuva hiljaisuus herätti suoranaista pelkoa.

“Silloin kaikki alkoivat pyytää, että Jeesus poistuisi siltä seudulta.”

Vaikka Jeesus oli väkivallattomasti ratkaissut juuri sen ongelman, jota he itse olivat monta kertaa yrittäneet väkivalloin turhaan ratkaista, he eivät olleet helpottuneita ja kiitollisia. Jeesus oli teollaan ja läsnäolollaan raottanut uhriutta salaavaa mytologista verhoa ja antanut kaupunkilaisille mahdollisuuden katsella väkivallan todellista alkuperää ja olemusta omassa itsessään.

Koko yhteisön keskinäinen tasapaino oli uhattuna, kun Jeesus oli parantanut kaikkien yhteisen vihollisen. Uhriutta vaativa systeemi oli saanut särön muuriinsa, kun uhri palasi takaisin terveenä. Mihin tai keihin he nyt kanavoisivat väkivaltaiset intohimonsa, kun heidän syntipukkinsa oli tullut niin terveeksi, ettei enää suostunut sen sijaiskohteeksi? Ilman uutta kohdetta he olivat pelottavan kasvokkain oman väkivaltaisuutensa tiedostamisen kanssa. Juuri se olisi ollut alkua uuden yksilöllisyyden ja vastuullisemman yhteisöllisyyden syntymiselle.

Vanhan Simeonin ennustus Jeesus-lapsesta osoittautui taas kerran kiusallisella tavalla todeksi:

Tämä lapsi on pantu koetukseksi… merkiksi, jota ei tunnusteta… Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.[31]

Sama “joukkoriivaaja”, jonka Jeesus oli ajanut ulos yhden miehen mielestä sikalaumaan, kokoontui kertomuksen lopussa Jeesuksen ympärille. Jollakin intuitiivisella tasolla he tunnistivat hänessä miehen, joka näki heistä liian paljon. Heidän sisimmät ajatuksensa olivat viittä vaille paljaan ja rakastavan taivaan alla. Mutta he eivät halunneet nähdä, mitä olivat aavistamassa. He eivät halunneet tunnistaa itseänsä sikamaisessa laumassa eivätkä nähdä parantunutta miestä entisenä syntipukkinaan. Siksi he ”jäivät pelon valtaan.” Vaikka joukon hulluus ja väkivalta oli sikalauman kautta poistunut heidän sijaiskärsijästään, se eli tunnistamattomana ja tunnustamattomana itse kansanjoukossa.

Ikivanhan ja hyvin opitun kaavan mukaan he olisivat tehneet Jeesuksesta uuden syntipukin ja työntäneet hänetkin jyrkänteen reunan yli hukkuneiden sikojen joukkoon. Joku alastomana yllätetyn häpeän tuntu heitä kuitenkin pidätteli. Siksi he alkoivat vain nöyrästi “pyytää, että Jeesus poistuisi siltä seudulta”. Juuri kun parantaja oli paljastanut heidän sairautensa, he pyytävät häntä lähtemään. He eivät halua sitä itsetuntemusta ja Jumalan tuntemusta, joka olisi voinut herättää ja parantaa heidätkin.

Jeesus vastasi kansanjoukon pyyntöön sanomatta mitään. Hän ei antanut mitään täydentävää saarnaa tai selitystä, koska sitä ei pyydetty. Hänen hiljaisuutensa huusi paljon väkevämmin kuin riivatun miehen nyt jo vaienneet karjaisut. Tämä episodi jäisi vaivaamaan yhteisöä pitkäksi aikaa – ei menetetyn sikalauman, vaan melkein paljaaksi riisutun laumahengen takia.

Peilin edessä

Jeesus ei pyynnöstä huolimatta suostunut ottamaan parantunutta miestä seuraansa, vaan sanoi hänelle:

Mene kotiisi omaistesi luo ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Herra on armossaan sinulle tehnyt.

Aikaisemmin hän oli sanonut monille: Tule ja seuraa minua. Nyt hän teki päinvastoin. Miksi?

Eikö mies sittenkään kelvannut Jeesuksen seuraajien piiriin? Olisiko näin pelottavalla menneisyydellä varustettu pakanamies ollut uhka Jeesuksen jo muutenkin kyseenalaistuvalle julkisuuskuvalle? Olisi varmaan, mutta en usko että siitä oli kysymys.

Riivattu mies oli aikaisemmin kuulunut yhteisöön hylkäämisen kautta. Hän oli väkivaltaisesti sidoksissa yhteisöön, joka tarvitsi häntä hylkiönä. Jos Jeesus olisi ottanut hänet mukaansa, mies olisi yhteisön silmissä ehkä saanut lopullisesti ulostetun hylkiön roolin. Lähettämällä hänet takaisin omaistensa joukkoon Jeesus antoi miehelle mahdollisuuden uhmata uhrin rooliaan ja etsiä yhteenkuuluvuuden oikeutta, jota ei tarvinnut maksaa henkisellä ja fyysisellä kärsimyksellä.

Se oli aikamoinen haaste parantuneelle miehelle. Koti ja omaiset ovat yleensä kaikkein haluttomimpia luopumaan siitä viattomuudesta, jonka ovat saaneet yhteisen syntipukin kautta. Heidän kanssaan entisellä syntipukilla on myös kaikkein suurin kiusaus uudestaan langeta vanhaan tuttuun rooliin. On eri asia nauttia vapaudestaan täysin uusien ja vieraiden ihmisten kanssa. Siinä mielessä Jeesuksen seuraan liittyminen olisi ollut parantuneelle miehelle paljon helpompi ratkaisu.

On helpottavaa nauttia vapaudesta vapautettujen kanssa. Nykyään kaikennäköiset uhrit etsivät tukea toisistaan, hyvä niin. Vain uhrin asemassa ollut, voi oikeasti ymmärtää toista uhria. Mutta kun vapautetut uhrit etsiytyvät yhteen, heidänkin joukossaan syntyy kiusaus vahvistaa uutta yhteyttä löytämällä yhteisiä syntipukkeja, joiden sumeilematon vihaaminen vain kasvattaa uhrien keskinäistä yhteishenkeä. Uhrien vertaisryhmissä syntipukkaamisen kierre saattaa jatkua tavalla joka ei olennaisesti vapauta ketään mistään.

Jeesus antoi entiselle uhrille vaikean tehtävän. Parantumisihmeestä kertominen omaisille tuskin oli se kaikkein vaikein tehtävä. Kaikkihan sen jo tiesivät. Vaikeinta tulisi olemaan ”täysissä järjissään” pysyminen perheenjäsenten, ystävien ja tuttujen seurassa.[32]

Tilanne ei ollut helppo omaisillekaan. Jeesus suostui kyllä itse lähtemään, mutta hän jätti jälkeensä “systeemin” hengestä vapautuneen miehen ja hänen todistuksensa.

Jokainen systeemiteoreettiseen perheterapiaan paneutunut tietää kuinka vaarallinen tervehtynyt yksilö voi olla sairaalle yhteisölle. Sen on hinnalla millä hyvänsä saatava entinen syntipukkinsa uudestaan riivatuksi tai keksiä uusi sellainen. Jos se ei onnistu, perhe tai yhteisö joutuu akuuttiin kriisiin, jossa jokainen joutuu kiusallisen paljastavan peilin eteen.

Mies lähti ja alkoi Dekapoliin alueella julistaa, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle.”

Palasiko mies todella omaistensa luokse vai lähtikö hän vain naapurikaupunkeihin kertomaan tarinaansa? Se jää tässä kertomuksessa auki.

Voit kuvitella valaistuksestasi vapautumisestasi ja pelastumisestasi mitä tahansa. Sen todellisuus paljastuu vasta kun vietät viikon alkuperäisperheesi ja sukusi kanssa. Ehkä tämä mies teki sen. Ehkä hän ei paennut pahinta tulikoettaan. Ehkä hän vasta sen jälkeen jatkoi matkaansa kertoakseen muissakin kaupungeissa mitä Jeesus oli tehnyt hänelle.

Miltähän miehen kertomus on mahtanut kuulostaa?

”Legioonaksi minua nimitettiin ja legioonaksi minä itseäni kutsuin. Tuntui kuin sisälläni olisi ollut tuhansia itseäni ja kaikkia muitakin vihaavia ihmisiä. Kukaan ei rakastanut ketään. Juutalaisten mukaan minussa oli saastaisia henkiä. Omieni mukaan minä jotenkin edustin vihamielisiä roomalaisia koko legioonan edestä. Älkää kysykö miten minusta tuli sellainen? En minä ymmärrä. Kaikkien viha kaikkia kohtaan vain imeytyi minuun. Minäkin aloin vihata kaikkia, mutta ennen kaikkea aloin pelätä kaikkia. Samalla minusta tuntui, ettei kukaan muu pelännyt ketään. Yritin tehdä itsenikin pelättäväksi, mutta aina te tulitte ottamaan minut vangiksi. Ei minua oikeasti kukaan pelännyt.

Jatkuva vihaaminen ja pelkääminen tekivät minut hulluksi. En halunnut enää olla kenenkään kanssa, en edes itseni kanssa. Kuolleista löysin ainoat ystäväni. He eivät enää vihanneet eivätkä pelänneet ketään. Minäkään en vihannut enkä pelännyt heitä. Halusin vain liittyä heihin. Hakkasin itseäni kivillä, mutta en saanut itseäni hengiltä. Uhmasin teidän heittämiä kiviä. Ette tekään ottaneet minua hengiltä. Sidoitte vain ja kuljetitte kerta toisensa jälkeen riemukulkueessa kaikkien pilkattavaksi ja hakattavaksi. Sidoitte ja suljitte tyrmään, mutta minä olin niin täynnä teidän kaikkien raivoa että sain jättiläisen voimat. Te minut sidoitte ja teidän vihanne voimalla minä riuhdoin itseni irti.

Karjuin ja ulvoin kuin eläin jota yksikään ihminen ei ole kuullut. Vain hetken nautin nähdessäni kuinka äidit keräsivät lapsiaan suojaan. Miehet vain kavahtivat mitään pelkäämättä. Kohta he olisivat taas kimpussani. Ihmettelin löytämiäni ruokia hautaluolien aukoilla. Yhtään ystävää en niiden takaa löytänyt. Viha, pelko, viha pelko ja loputtoman yksinäinen toivottomuus. En saattanut ketään tappaa, enkä saanut edes itseäni hengiltä. En halunnut elää, enkä uskaltanut kuolla.

Yhtenä päivänä näin seurueen ja miehen, joka oli erilainen. Minusta tuntui, ettei hän ollut kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Hän oli täysin osaton siitä hulluudesta joka minua riivasi. Vihasin häntä sitäkin enemmän. Samalla tunsin aivan järjetöntä kaipuuta. Halusin työntää hänet takaisin järveen samalla kun halusin suudella hänen jalkojaan. Päädyin rähmälleni hänen eteensä rukoillen ettei hänkin alkaisi minua kiusata.

Hän kysyi nimeäni ja vastasin sillä ainoalla minkä tunsin: Legioona, sillä meitä on monta, monta, monta. Minussa oli enemmän kuin osasin laskea. En tuntenut suurempaa tai häijympää joukkoa kuin legioona. Olin halkeamiseen asti täynnä väkivaltaisia tuttuja ja vieraita.

Tulipunaisen sumun läpi ymmärsin että tämä mies ehkä pystyy minut vapauttamaan. Samalla minut valtasi käsittämätön hätä kaikkien niiden puolesta jotka sisältäni olivat lähdössä. Ne kuuluivat tänne. En tiennyt ketä kaikkia he olivat, mutta tiesin että ne kuuluivat minun kylääni.

Samalla näin suuren sikalauman kedolla enkä keksinyt muutakaan kuin rukoilla, että heidät lähetettäisiin siihen. Jäisivätpähän ainakin omaan kyläänsä. Niin tapahtui, mutta hämmästykseni oli suuri, kun sikalauma käyttäytyi vastoin luontoaan. Siat tulivat yhtä hulluiksi kuin minä olin ollut, mutta vastoin luontoaan ne eivät hajaantuneetkaan eri suuntiin vaan sokean lammaslauman lailla syöksyivät suoraan veteen. Katselin ja ihmettelin. Sinnekö minä hukuin. Sitten vasta huomasin vielä olevani rannalla – yksin, muiden kanssa.

Sikojen paimenet juoksivat kauhuissaan kylään. Mitä roomalaiset sanoisivat kun heidän uhri- ja ruokavarastonsa kelluisi kuolleena rannalla? Mitä te itse sanoitte kun löysitte minut täysin järjissäni? Ketä te nyt metsästätte kun minä olen lakannut hyökkäämästä ja pakenemasta? Miksi te olette edelleenkin vihaisia ja peloissanne? Miksei kukaan ole iloinen siitä, että minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni tyyni, yhtä vakaa ja rauhallinen kuin mies joka on minut vapauttanut?”

Ehkä hän puhui näin, ehkä aivan toisin. Me tiedämme ainoastaan hänen riivaajiensa nimen. Hänen omaa nimeään emme valitettavasti koskaan saa tietää. Ehkä se on evankelistojen omien rasististen taipumusten seurausta. Mene ja tiedä.

Kaikki olivat ihmeissään.”

Ihmeissään” oleminen ei kuitenkaan kerro mistään asian todellisesta ymmärtämisestä tai itseensä menemisestä. Parantunut mies on kuin suvun entinen itsetuhoinen juoppo joka on “hurahtanut uskoon” eli tullut vain entistä hullummaksi.

Kylä varmaan hankki uudet siat ja mahdollisesti uuden riivatun itselleen.

Entä mitä tapahtui miehelle joka oli tullut tunnetuksi vain riivaajiensa kautta? Mielellään kuvittelen hänen tulleen uudella mutta lempeämmällä tavalla riivatuksi. Kuvittelen hänen houkutelleen ympärilleen Jeesuksen seuraajia, ihmisiä jotka halusivat vapautua kaikesta väkivallasta ja uskoa rakastavaan Jumalaan.

Miehen kokemus kuitenkin säilyi todistuksena siitä, että kollektiivisen väkivallan uhri voi sekä sisäisesti että ulkonaisesti vapautua uhrin roolistaan ja palauttaa vastuun väkivallasta sinne minne se kuuluu – koko joukolle.

Lukiessani evankeliumien kertomuksia kyselen aina itseltäni kolme kysymystä: Mitä tässä kertomuksessa todella tapahtuu? Millä tavalla se muistuttaa sitä mikä tapahtuu maailmassa ympärilläni? Miten sen muistuttaa sitä, mikä tapahtuu omassa elämässäni ja sisämaailmassani?

Riivattuna kuulen itseni huutavan: Olen vain häpeäksi ja rasitukseksi omaisilleni ja ystävilleni. Minusta ei ole mihinkään hyvään. Kivitän itseäni toivomalla kuolemaani ja käyttäytymällä itsetuhoisasti. Haluan eristäytyä, erakoitua ja elää vain kuolleiden kanssa, koska elävä katse ja rakastava kosketus kauhistuttavat minua. En kuitenkaan usko kauniiden sanojen aitoon hyvyyteen.

Silti pelottaa, ettei kukaan huomaa mitään? Kaikki jää vain minun omaksi ongelmakseni. Mihin ja keihin minä silloin demonini karkottaisin?

Mihin rooliin itse samaistut? Tunnetko itsesi hukutetuksi siaksi, vai vapautetuksi riivatuksi? Oletko ihmeissäsi vain kauhuissasi? Löydätkö itsessäsi kiusaajan vai kiusaajien piinaaman? Missä löydät itsesi tämän tarinan luettuasi. Oletko uhri- tai uhraajatietoisempi. Löydätkö itsessäsi halua ajaa mereen kaikki ne siat joiden uhreiksi viattomat ihmiset ovat joutuneet?

Riivaajana toivon kuuluvani ylivoimaiseen enemmistöön, legioonaan jolla on valta tehdä kaikkea sitä hyvää mitä haluan. Voin vallata ihmisten mielet, muuttaa heidän arvonsa ja asenteensa oikeaan järjestykseen. Voi kuinka hyväksi maailma tulisikaan jos kaikki uskoisivat kuin minä.

Yhteisön jäsenenä kuulen itseni nimeämässä “häiriintyneet”, ”ahdasmieliset” ”tuomitsevat fariseukset” ja milloin milläkin perustein kartettavat yksilöt. Sivistyneen kielenkäytön puitteissa teen kaikkeni, jotta he tulisivat ulostetuiksi yhteisöstä ja julkisesti kivitetyiksi ainakin melkein kuoliaiksi. Se on hauskaa. Porukan yhteishenki on mahtavimmillaan kun saa nähdä vihollisensa kompuroivan portaissa, häviävän vaaleissa ja putoavan entisestä suosiostaan pohjalle.

Entä oman yhteisömme riivatut? Ehkä meidän pitäisi purkaa joitakin “sairaiden” niskaan panemiamme diagnooseja ja suostua edes hetkeksi olemaan vielä enemmän ihmeissämme kuin gesaralaiset. Ehkä me kuulumme siihen Legioonaan, joka meidän “hullujamme” riivaa. Ennen kuin lähetämme heidät sairaslomalle tai varhaiseläkkeelle muiden kuolleiksi julistettujen joukkoon, voisimme varmuuden vuoksi kysyä, millä tavalla meidän porukkamme on osallistunut heidän maailmansa romahtamiseen.

Miten voisimme osallistua hullujen uudelleen vaatettamiseen ja saada heidät uskomaan, että hekin ovat rakastettuja ja heidän rakkaudellaan on väliä.[33]


[1] Kertomus esiintyy kolmessa evankeliumissa: Mark 4:35-41. Matt 8:26-34. Luuk 8:26-39.

[2] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 165.

[3] Nimi saattaa viitata myös heprean sanaan grs, joka tarkoittaa karkottamista, ulos ajamista pois sulkemista. Wink Walter. Unmasking the Powers. The Invisible Forces That Determine Human Existence. Fortress Press. 1986. 43.

[4] Wink. Unmasking the Powers. s. 44.

[5] Tosin kaupungin luonteen ja historian varaan ei voi tulkintoja rakentaa, koska evankeliumien kirjoittajat ovat ilmeisesti unohtaneet tarkan tapahtumapaikan. Markuksen mainitsema Geresan sijainti ei tunnu todennäköiseltä, koska se sijaitsee noin 50 kilometriä rannikolta. Matteuksen Gadarakin (roomalaisten suosima kylpyläkaupunki) on noin kymmenen kilometrin päässä rannikolta. Kirkkoisä Origenes oli ehkä lähinnä historiaa puhuessaan Gergeasta, eli Kursi-nimisestä kylästä. Kylän kokoinen yhteisö sopiikin parhaiten tapahtumakuvauksen paljastamaan dynamiikkaan.

[6] Mark 5:1-20

[7] Suomalaisissa kylissä on kylähulluus hyvin tunnettu. Siinä roolissa oleva ihminen ei suinkaan aina ollut samalla tavoin kaltoin kohdeltu kuin tämän kertomuksen mies. Kylähullu oli usein koko kylän rakastama, jonkinlainen vapauttava likaviemäri, joka kuitenkin oli kaikkien puolesta jotain, mitä eivät halunneet itsessään nähdä. Vaikka häntä kohdeltiinkin suhteellisen hyvin ja joskus jopa rakastavasti, hänkin oli eräänlainen sijaiskärsijä, jolla ei oikein ollut varaa luopua roolistaan. Hän täytti oman tärkeän velvollisuutensa kyläläisten ominaisuuksien ja roolien jaossa.

[8] Luuk 26:27.

[9] Girard. The Scapegoat. s. 169.

[10] Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence. Harper. San Francisco. 1989. s. 219, 220.

[11] Newheart Michael Willet My Name is Legion. Liturgical Press. 2004. s. 43.

[12] Girard. The Scapegoat. s. 171.

[13] Uderzon tarina Asterixin ja Obelixin puolustamasta gallialaisesta kylästä sijoittui noin 80 vuotta aikaisempaan ranskaan, Julius Caesarin hallituskaudelle. Heidän kylänsä dynamiikka saattoi hyvinkin olla koominen versio Gesaran yhteisöstä. Kyläyhteisöä villiinnyttävien sisäisten ristiriitojen symbolina toimii Trubadurix, jonka nimi monella kielellä on Kakofonix. Aina kun kyläyhteisö juhlii teurastetun villisian ympärillä, läheisessä puussa roikkuu vain tilapäisesti sidottu toinen uhri. Kaikkien yhteistä epävireisyyttä laulava Trubadurixin suu on tukittu ja hänen harppunsa on vaiennettu. Juhlien jälkeen hänet aina päästetään vapaaksi kaikkien vihattavaksi. Koko kylä rakasti hänen vihaamistaan, eivätkä missään nimessä halunneet hänen kuolemaansa. Hän oli kaikkien yhteisesti elättämä uhri.

[14] ”Jeesus näet oli jo käskemässä saastaista henkeä lähtemään miehestä.” Näillä sanoilla Markus antaa ymmärtää että mies, jonka ainoa pyyntö Jeesukselle oli, ettei tämä kiduttaisi häntä, ei oikeastaan puhunutkaan itsensä puolesta, vaan hänessä asuvien “riivaajien” puolesta. Minusta se ei ole niin itsestään selvää. Hän oli sekä fyysisesti että henkisesti kidutettu mies, joka oli sisäistänyt kiduttajansa niin perusteellisesti että kidutti itseäänkin. Tämä hätähuuto kuulostaa enemmänkin riivatun miehen ydinminästä nousevalta rukoukselta.

[15] Tämän päivän yhteisöt ovat harvoin niin tiiviitä, että koko yhteisön torjuttu sisäinen väkivalta tai hulluus voisi näin totaalisesti sijoittua yhteen ihmiseen (Wink. Unmasking the Powers. s. 50.) Tämän päivän kristityt ajavat joskus ulos riivaajina koettuja sisäisen maailman torjuttuja osia. Se on vakava virhe ja kohtalokasta väkivaltaa sitä minuutta kohtaan, jonka haaste on pikemminkin päästä sovintoon itsessään olevien ristiriitaisten halujen ja tunteiden kanssa.

[16] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003 100.

[17] Girard. The Scapegoat. s. 182.

[18] Luuk 26:31.

[19] Sikalauman tulkitseminen ihmisjoukon edustajaksi tai symboliksi on hyvin perusteltu. Vähän ennen tätä kertomusta Matteus kertoo Jeesuksen verranneen ihmisjoukkoa sikalaumaan, joka mistä tahansa uudesta provosoituneena voi heittäytyä väkivaltaiseksi lynkkauslaumaksi: “Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaa niitä jalkoihinsa ja käy teidän kimppuunne ja raatele teitä.” (Matt 7:6)

[20] Walter Winkin mukaan demonit Uudessa Testamentissa edustavat yhteisöjen sisäistä olemusta, jota hän kutsuu myös hengelliseksi todellisuudeksi. Pelkästään psykologinen tai sosiologinen kieli ei riitä kuvaamaan sitä näkymätöntä todellisuutta, jonka yhteisön summatut asenteet muodostavat. Esimerkiksi joukossa syntyvä lynkkaushenki ei ole mikään avaruudessa tilaisuuttaan odottava demoni, joka yhtäkkiä hyökkää hävinneen futisjoukkueen kannattajien kimppuun. Se syntyy ja saa voimansa jokaisen yksilön sisäisistä taipumuksista. Joukossa se vain saa yksilöä suuremman vallan. Sen valtaan joutuneet ihmiset voivat jälkeenpäin ihmetellä tekoja joihin eivät ikinä voineet kuvitellakaan syyllistyvänsä. (Wink. Naming the Powers. s. 104 – 113.) Itse olen sivunnut tätä aihetta ainakin kirjeessäni Kohtaaminen (YK 4/95)

“Mikä minuun meni?” Mikä ihme minua oikein riivasi?” Nämä ovat jälkeenpäin spontaaneja, mutta aivan aiheellisia kysymyksiä.

[21] Legioona koostui noin 4-6000 miehestä, mutta niin isoa sikalaumaa tuskin löytyi koko alueelta.

[22] Monessa alueen kaupungeissa ja kylissä kasvatettiin sikoja uhrattaviksi roomalaisten jumalien temppeleissä. Nämäkin siat oli luultavasti kasvatettu uhrirituaaleja varten. Tosin ne uhraamisen jälkeen myös syötiin.

[23] Jokainen maalainen tietää, etteivät ainakaan suomalaiset sikarodut luonnostaan käyttäytyisi tällä tavalla. Siat tunnetaan enemmän itsepäisestä itsenäisyydestään kuin laumakäyttäytymisestään. Yhden sian hätäinen huuto pudotessaan jyrkänteen yli saisi siat hajaantumaan kaikkiin eri suuntiin, eikä syöksymään perässä. Naapuristossani elää monta entistä sikafarmaria, joiden kokemuksia olen kysellyt. Tosin harvalla on enää kokemusta laitumella elävän sian laumakäyttäytymisestä.

[24] Matteuksen mukaan kahden miehen.

[25] Luuk 4:28-30.

[26] Mielenkiintoista on, että sen enempää Nasaretissa (jossa Jeesus yritettiin työntää jyrkänteeltä) kuin Galilea-järven länsirannallakaan ei ole sellaista jyrkännettä, joka sopisi tähän kuvaukseen. Kirjoittajat ovat olleet uskollisempia mytologisen uhritematiikan ja syntipukkidynamiikan paljastamiselle kuin maantieteellisille yksityiskohdille. (Wink. Unmasking the Powers. s. 47)

[27] Tiina Korvela: ”Kivittämisestä ja rinteeltä syöksemisestä tuli mieleeni amerikkalainen tapa toteuttaa kuolemanrangaistus. Jokainen tekee niin pienen osan, ettei se tapa, mutta osat yhdessä tappaa. Kukaan ei tapa ketään, mutta uhri kuolee: 2000-luvun kivittämistä.” Kommentti FB:ssä.

[28] Girard. The Scapegoat. s. 176-179.

[29] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005. Newheart Michael Willet My Name is Legion. Liturgical Press. 2004. Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press  2004. Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002.

En nyt jaksa kaivaa muita esimerkkejä. Tajusin vasta artikkelia viimeistellessäni että näin on, enkä ymmärtänyt vaihtoehtoisia tulkintoja dokumentoida. En jaksa niitä kaivaa jälkeenpäin esille. Saattaa tietenkin olla niinkin, että itse olen oman Girardilaisen tulkintani pauloissa ja liiankin motivoitunut puolustamaan Jeesusta sellaiselta kertomuksen luennalta, jonka mukaan hänkin näyttäytyisi vastavuoroiseen väkivaltaan osallistuvalta. Ehkä välillä sortuikin sellaiseen. En sitä ihmettelisi ja kyllä sellainen mahdollisuus minun teologiaani mahtuisi. En kuitenkaan näe sitä tässä kertomuksessa.

[30] Newheart Michael Willet My Name is Legion. Liturgical Press. 2004. s. 83.

[31] Luuk. 2:34,35

[32] Alison. James. Faith beyond Resentment: Fragments Catholic and Gay. Darton Longman + Todd.. London 2001. s. 127.

[33] Mutta miksi sikojen piti kuolla? Olkoonkin, että niiden kuolemalla oli haastava viesti sekä pakanaliselle että juutalaiselle yhteisölle. Silti parituhatta sikaa kuoli. Miksi? Tällä tarinalla oli onnellinen loppu yhden kannalta ja onneton loppu parintuhannen kannalta. Miksi?

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 Kommenttia

  1. Kirjoitettu maaliskuu 1, 2012 kello 03:40 | Suora linkki kommenttiin

    Tämä on varamaan pisin toistaiseksi julkaisemani yhtenäinen artikkeli. Helppolukuisuuden tähden en jakanut sitä osiin alaotsikoiden kautta. Olen julkaissut elustavan version samasta tutkielmasta Ystäväkirjeen muodossa, mutta en enää muista minä vuonna.
    Edelleen toivon kommentteja ja omakohtaisia kokemuksia. Olen ristiriidassa sen suhteen miten jatkaa. Toisaalta olin ajatellut tänä vuonna keskittyä kirjoittmaan pääsiäisen merkityksestä. Toisaalta nämä yksittäiset kertomukset viehättävät minua tavattomasti.

  2. Outi
    Kirjoitettu maaliskuu 1, 2012 kello 21:35 | Suora linkki kommenttiin

    Loistava. Muistan kyllä lukeneeni aiemmankin version.

  3. Kirjoitettu maaliskuu 2, 2012 kello 22:15 | Suora linkki kommenttiin

    Laitan tähän nimettominä muutaman palautteen, jonka Facebookissa sain tästä artikkelista:
    ”Itkettää. Voiko Kristuksen kohdannut syntipukki tulla niin vahvaksi, että jaksaa palata. Eikö usein tarvita myös yhteisön edustajien olosuhteissa jotain mikä herättää heidät empatiaan. Ylihuomenna on liian pian. Useimmiten tämän elämän aikana on liian pian.”
    Kyllä jokaisen yhteisön pitäisi kysyä mitä meidän ”riivatut”, “häiriintyneet” tai “poikkeavat” yksilöt kertovat itsestämme ja osallisuudestamme heidän elämänsä luhistumiseen. Joillekin on täysin mahdotonta ja kohtuutonta edes yrittää paluutta ilman anteeksipyytävää, empaattista, kunnioittavaa ja suojelevaa vastaanottoa yhteisön sisältä.
    ” Kivittämisestä ja rinteeltä syöksemisestä tuli mieleeni amerikkalainen tapa toteuttaa kuolemanrangaistus. Jokainen tekee niin pienen osan, ettei se tapa, mutta osat yhdessä tappaa. Kukaan ei tapa ketään, mutta uhri kuolee: 2000-luvun kivittämistä.
    …ja kiitos, Daniel, tästä tekstistä.”
    ”Demytologisoinnin juhlaa oli tämä. Lapsesta saakka olen kuullut ontuvia selityksiä tästä kertomuksesta kuten ”riivaajat ovat todellisia, katsokaa nyt” tai että ”siat ovat saastaisia eläimiä, tässähän se tuli todistetuksi”. Nämä selitykset vain pönkittivät senhetkistä maailmankuvaa, mutta jättivät kylmäksi. Tämä tulkinta taas haastaa lukijansa – jälleen kerran.
    Silmille pomppasi tämä karmea uutinen Ruotsista. Vaikka elämme 2010-lukua ja periaatteessa sivistyneessä hyvinvointivaltiossa, ei ihminen ole valitettavasti muuttunut Jeesuksen ajoista. Tässä on suorastaan kouluesimerkki kollektiivisesta väkivallasta: http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2012030115273058_ul.shtml””

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0186408