16.7 Uhritietoisuuden aika

Sisällysluettelo:
Uhraamisen ja uhreista huolehtimisen jännitteessä.
Miksi uhreja on nyt vähemmän?
Valistus ja uhritietoisuuden juuret.
Valistus ja kilpailu uhrin puolustamisesta.
Postmodernismi ja kilpailu uhriin näkemisestä.
Uhritietoisuus ja itsekritiikki.
Uhritietoisuus ja uskonnon maallistuminen.

Rantaan huuhtoutunut auringon turvottama pakolaislapsen ruumis.

Mykäksi kauhistuneen lapsen katse, joka ei enää tavoittele ketään eikä mitään.

Tyhjäksi imetty pölyinen äidin rinta, kuolevan lapsen huulilla.

Ja nuo ahneet kärpäset heidän silmissään.

Elämme aikaa holokaustin ja koulukiusaamisen välissä. Sodassa raiskattu tai isänsä hyväksikäyttämä, maastaan karkotettu tai työpaikassaan syrjitty, uskontonsa lannistama tai omiensa pettämä, sukupuolisen suuntauksensa takia vainottu tai muusukupuolisuutensa takia hyljeksitty, väliin pudonnut tai syrjään huuhtoutunut… Joka paikassa on uhreja, joiden hiljainen huuto odottaa kuulijaansa. Niin monenlaisen kaltoin kohtelun ryhmät kaipaisivat omaa metoo- kampanjaa tuekseen.

Keskitysleirien ja Hiroshiman jälkeen emme enää ole voineet unohtaa viattomia uhreja. Tosin meidän on vaikea niitä muistellakaan, koska kuvat pommitettuihin sairaaloihin kuolleista lapaista polttavat sanamme tuhkaksi huulillemme. On vaikea muistella asioita, joiden mielettömyys pakenee sanojemme tavoittamattomiin. Holokaustin muisto alkaa jo etääntyä. Kissan nälkäinen maukuna herättää enemmän myötätuntoa kuin kaukana meistä toimivat lasten hikipajat. Silti tarvitsemme jatkuvaa musiikkia ja hälyä ympärillemme, että emme huomaisi emmekä muistaisi liikaa. Tarvitsemme meditaatiota, Jumalan ylistyskonsertteja, himotreenejä, extremesaavutuksia ja muita mielen tyhjennysmenetelmiä, jotta emme nääntyisi empatiaan, emmekä kiinnittyisi kärsivään maailmaan liian kipeästi. Myötätuntoväsymys ahdistaa ja uhritietoisuus velvoittaa, mutta pieni ihminen ei tiedä minne ojentaisi kätensä, kenelle antaisi euronsa tai mille barrikadille hyppäisi ja onko silläkään mitään merkitystä.

Emme osaa selittää väkivaltaisen historiamme tuottamaa kärsimystä tai edes tavallisen piittaamattomuutemme uhreja. Mutta rauhaan ne eivät enää meitä jätä. Yhä lähempää uhrit muistuttavat olemassaolostaan. Heidän huomaamisensa kuuluu siihen massiiviseen tietoisuuteen heräämisen prosessiin, joka saa joka vuosi yhä intensiivisemmät ja intiimimmät muodot. Edellinen sukupolvi ei ollut yhtä tietoinen uhreista ja mitä kauemmas ajassa taaksepäin menemme, sitä vähemmän uhreista on piitattu. Missään historian vaiheessa ei ole ollut sellaista huolta uhreista kuin nyt. Keisarien kiinassa, samuraiden hallitsemassa Japanissa, hindulaisessa Intiassa, muinaisessa kreikassa, Amerikan mantereiden esihistoriassa ja primitiivisessä Pohjolassa tai Afrikassa ei uhreista piitattu ­– kuin uhrattavina.[1]

Mikään sukupolvi ei ole välittänyt uhreista niin paljon kuin meidän, eikä mikään kulttuuri ole sitä tehnyt niin ahkerasti, kuin lännen jämäkristillinen kulttuuri.

Koska emme halua tunnustaa kollektiivisen huonon omantuntomme ainutlaatuisuutta, teeskentelemme seuraavamme jotain, minkä kaikki ovat aina kuulleet. Niin ei ole. Todellisuudessa kukaan ei ole kuullut uhrin huutoa niin selkeästi kuin me nyt.[2] Jos niin on, voimme olettaa ja toivoa että tietoisuus heistä, jotka ovat jääneet kehityksemme jalkoihin ja tietoisuus raiskatun maan pahoinvoinnista, riivaa meitä huomenna ja ylihuomenna sellaisiin tekoihin, joilla vihdoin alkaa olla ihmiskuntaa tervehdyttävä ja maapalloa pelastava merkitys.

Sitähän me yritämme. Hyvinvointiyhteiskuntamme parhaimmat innovaatiot ja kulttuurimme tärkeimmät arvot perustuvat uhritietoisuuteen. Löydämme aina vain uusia uhreja, joille annamme äänen ja olemme ylpeitä siitä. Tosin meidän tunnistamamme uhrit saattavat naapurin mielestä olla hyväksikäyttäjiä,[3] jotka huomenna tekevät meistä uhreja. Paleltunut käärme, jonka otamme kotiimme, saattaa huomenna purra meitä, niin kuin Trump sanoi varoittaessaan pakolaisista. Samoin presidentti, joka valittiin unohdettua keskiluokkaa puolustamaan, saattaa huomenna pettää heidät. Silti olemme herttaisen yksimielisisä siitä, että uhreja pitää puolustaa. Lähteekö heitä sitten puolustamaan Äiti Teresa vai John Wayne, riippuu olosuhteista ja kulloisestakin syntipukkien tarpeesta.

Silloinkin kun uhrien avuksi lähetetään armeija, sotilaiden tietoisuuteen iskostetaan eettinen velvoite varoa siviilien vahingoittamista. Kotirintamalla traumaterapeutit hoitavat niitä sotilaita, jotka ovat vastoin tahtoaan tai vahingossa tappaneet viattomia uhreja. Haavoitettu omatunto on trauman jälkeisten stressihäiriöiden keskeinen syy. Viaton uhri vaivaa myös sotilaan mieltä enemmän kuin koskaan aiemmin.[4] Vihollisen demonisoiminen ja väkivallan tehokas pyhittäminen on kautta aikojen pitänyt sotilaiden omantunnon puhtaana. Nyt varsinkin kristillisten ja jälkikristillisten maiden sotilaita riivaa aivan uusi tauti – tietoisuus viattomasta uhrista. Meistä on käsittämätöntä, että kukaan voisi kohdistaa iskunsa nimenomaan siviileihin ja juhlia viattomien uhrien suurta määrää.

Äiti Teresoiden puutteessa, lähetämme parhaat ammattilaisemme ja rohkeimmat vapaaehtoisemme uhreja auttamaan. Suhteessa resursseihimme, teemme edelleen liian vähän, mutta milloinkaan aikaisemmin uhrin asema ei ole ollut niin näkyvästi esillä mediassa, politiikassa, taiteessa, kirjallisuudessa ja lainsäädännössä. Koskaan aikaisemmin ihmisiä ei ole haastettu venyttämään vieraanvaraisuuttaan sellaisissa mitoissa kuin nyt, osoittamaan solidaarisuutta ja myötätuntoa niin monelle ja niin kauas kuin nyt. Me suorastaan kilpailemme uhrien auttamisessa. Motiiveilla ei ole niin väliä. Sama se autetaanko häpeästä, joukkopaineesta, hyvän brändin tavoittelusta tai lähimmäisen rakkaudesta. Kunhan uhria ei vain unohdeta.

Uhritietoisuutemme on laajentunut ihmiskunnasta eläinkuntaan ja lopulta koko ekosysteemiin. Saimaan norpalla, tarhaketuilla ja Afrikan sarvikuonoilla on yhtä innokkaat uhrien puolustajat kuin Intian kastittomilla, Afrikan kaivosorjilla ja sorretulla valkoisella miehellä. Kehitämme proteesipyrstöjä vahingoittuneille delfiineille, järjestämme paraolympialaisia, yritämme huolehtia siitä, että emme osta lapsiorjilla teetettyjä tuotteita ja puolustamme ihmisten oikeutta sitoutua rakastamaan ketä haluavat. Kaivamme pienimmätkin vähemmistöt piiloistaan, puolustaaksemme heidän oikeuksiaan ja juhliaksemme heidän erilaisuuttaan.

Kaikki maailman uskonnot opettavat omalla tavallaan myötätuntoa lähimmäisiä kohtaan, mutta empatia uhria kohtaan ja rakkaus jopa vihollisia kohtaan, on erityisesti maallistuneen lännen ydinuskomuksissa. Eikä sitä ole keksitty vasta holokaustin jälkeen. Se mikä alkoi samarialaisen miehen kurottautumisesta yli etnisten ja uskonnollisten kuilujen, huolehtimaan henkihieveriin hakatun miehen toipumisesta, päätyi uhritietoisuuden globalisaatioon, kansainväliseen hyvinvoinnin jakamiseen ja universaaliin vastuuseen kaikista.

Kristinuskon herättämä uhritietoisuus on vihdoin muuttunut keskeiseksi hyvän ja pahan tiedon puuksi kristinuskon pitkän vaikutuksen tuloksena ­­– kristikunnan väkivaltaisesta historiasta huolimatta.

1.            Uhraamisen ja uhreista huolehtimisen jännitteessä.

Kansalliset identiteetit ovat usein rakentuneet uhriudelle. Itsenäissyyssodat ovat olleet uhrien kapinaa sortajia vastaan. Rajat on merkitty uhrien verellä ja niiden puolesta uhrautujien sankaruus on kiveen hakattu ikuisiksi ajoiksi. Sankariuhrien haudoilla vietetään kansakuntien ainoat yhteisen pyhän hetket. Kun itsenäisyys on turvattu, yhteistyö voidaan avata entisten vihollisten kanssa. Sovinnon merkiksi myös meidän tuottamiemme sankariuhrien haudoilla käydään osoittamassa kunnioitusta. Kansallismielisyys avautuu vieraanvaraisuudeksi ja vieraanvaraisuus laajenee globaaliksi yhteistyöksi, jossa kansat eivät enää takerru omaan uhri-identiteettiinsä, vaan huolehtivat yhdessä mistä tahansa kansasta tai ihmisryhmästä, joka on joutunut toisen uhriksi.

Toki näemme merkkejä tämän trendin kääntymisestä kansallismieliseksi itsekkyydeksi, mutta sekin on pakko perustella uhreilla – omilla sellaisilla. Uhrit rankataan uuteen tärkeysjärjestykseen, mutta uhriuteen keskittyminen pysyy samana.

Toisessa maailmasodassa kansallisten uhriutumisten tuottama kostojen ketjureaktio oli niin katastrofaalinen, että kansat ymmärsivät irrottautua vain omien uhrien palvomisesta, etsiäkseen mahdollisuutta yhdessä huolehtia uhreista. YK on globalisoituneen uhritietoisuuden ilmentymä. Yhdistyneiden Kansakuntien istunnoissa mikä tahansa kansakunta voi pyytää kansainvälistä yhteisöä puolustamaan itseään siitä ainoasta syystä, että on joutunut uhriksi. Riippumatta siitä, mitä ideologiaa tai uskontoa uhriksi joutunut ryhmä on, se on oikeutettu muiden suojeluun, vain siksi että on uhri.[5]

Eikä kansakunta enää ollut pienin suojeltava yksikkö. Sovittiin että jokainen yksilö on vapaa ja tasavertainen arvoltaan ja oikeuksiltaan. Myöhemmin on laadittu lukuisia tarkentavia sopimuksia, jotka auttavat tunnistamaan, milloin kuka tahansa on joutunut toisen uhriksi. Lasten oikeuksien sopimus on nuorempi kuin Ystävyyden Majatalo. Monet alkuperäiskansat, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, vammaiset, vanhukset, naiset ja lapset ovat edelleen uhrin asemassa eri puolilla maailmaa.

Missä tahansa ihmisiä on joutunut toisten ihmisten uhriksi yli sen, mistä paikallishallinto kykenee tai haluaa vastata, rikkaammat tai vahvemmat valtiot kokevat olevansa velvollisia astumaan uhrien avuksi, silloinkin kun heidät nähdään poliittisina tai sotilaallisina vihollisina.

Missä tahansa luonnon voimat runtelevat ihmiskuntaa, koko maailma auttaa sen uhreja, kuuluivat he mielestämme minkälaisiin ”persläpivaltioihin” tahansa.  Lähetämme rahaa, telttoja, ruokaa, lääkäreitä, sairaanhoitajia, kriisiterapeutteja ja kaiken tämän organisoijia riippumatta siitä, kuinka epäystävälliset suhteet meillä on kyseisen maan kanssa. Kaikkien valtioiden, kansainvälisten yhtiöiden ja maailman rikkaimpien yksilöiden täytyy antaa panoksensa, säilyttääkseen kasvonsa maailmassa, joka on aivan vasta oppinut erittäin tehokkaasti häpäisemään uhrien laiminlyöjää.

Milloinkaan aiemmin vihollismaan uhrien auttaminen ei ole ollut kunniakysymys. Nyt on. Moraalinen velvollisuus uhriuden edessä on ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa yhdistänyt maailman valtiot ja niiden kansalaiset ainakin muodolliseen yhteistyöhön.[6]

Tieteellinen, taloudellinen tai poliittinen kehitys, eivät ole edes päätekijöitä globaalin yhteistyön synnyttämisessä. Tietoisuus uhrin tärkeydestä on globalisaation synnyttäjä, kasvattaja ja kouluttaja. Uhrista on globalisaation tärkein koossa pitävä voima. Suurten ideologioiden raunioilla yksikään aate tai tunne ei kokoa ihmisiä niin tehokkaasti yhteen kuin huoli uhrista – tai viha uhraajia kohtaan.

Me olemme kaikki tarkkailijoita ja osallistujia valtavassa kulttuuriantropologisessa läpimurrossa. Tällaista globaalia uhritietoisuuden tasoa maailma ei ole koskaan ennen nähnyt. Onko edes universumissa sellaista? Jos sellainen on, niin mitä me toivomme heiltä? Paljon pidemmälle kehittynyttä teknologiaa vai vielä paremmin ja universaalimmin sovellettua uhritietoisuutta kuin meillä? Jos heillä ei jälkimmäistä ole, kaikki muu heidän kehittyneisyydestään tulee koitumaan vahingoksemme.

Jos he joskus ottavat meihin yhteyttä, tarkkailevat elämäämme ja ymmärtävät jotain kollektiivisesta arvomaailmastamme, heidän suurin dilemmansa ehkä olisi:

”Miksi ihmeessä he pitävät uhria niin tärkeänä, kun kuitenkin tuottavat niitä koko ajan lisää? Mikä ihme pakomielle heillä on keskittyä uhrin auttamiseen, jopa sotimalla, kun heidän elämäntapansa kuitenkin on sortavaa ja heidän uhreja puolustavat sotansa useimmiten tuottavat enemmän uhreja kuin pelastavat? Tarvitsevatko he näitä puolustettavia uhreja johonkin, mitä emme ymmärrä, vai riivaako heitä joku hulluus, josta ymmärrämme vielä vähemmän?”

Meitä riivaa menneisyytemme varjo. Elämme uhraamisen ja uhreista huolehtimisen jännitteessä. Samalla kun tietoisuutemme viattomien uhrien olemassaolosta lisääntyy, kykymme ja halukkuutemme nähdä oma osuutemme niiden kohtaloon ei tarkennu.

Siitä on niin vähän aikaa, kun etsimme yhtenäisyyttämme uhraamalla. Syntipukkien, sijaisuhrien ja vihollisten tappaminen on aikojen alusta asti ollut ainoa toimiva kansan yhdistäjä. Nyt yritämme yhdistyä huolehtimalla uhreistamme. Teemme kumpaakin vuoron perään ja kaikkea siltä väliltä sellaisella tahdilla, että emme enää tiedä mihin suuntaan vaakakuppi lopulta kallistuu. Luonto tekee samoin. Sekin pelastaa, ruokkii ja suojelee uhreja, samalla kun se polttaa, hukuttaa tai puhaltaa mennessään, ihmiseltä mitään kysymättä. Ennen luonnon oikkuja pidettiin jumalten oikkuina. Nyt luonnosta on tulossa ihmisen tuhoava käsi, joka toteuttaa pienten valintojemme suuret seuraukset. Vaikea enää sanoa kuka tässä maailmassa on kenen uhri.

Vaikka elämme maailmanhistorian uhritietoisinta ja humaaneinta aikaa, olemme samalla kehittäneet aseita ja arkitottumuksia, joiden uhriksi koko ihmiskunta voi joutua. Kykymme, resurssimme ja ehkä halummekin elää vihamielisesti tai rakastavasti ovat kehittyneet rinnakkain. Potentiaalimme sekä hyvään että pahaan ovat kasvaneet niin suuriksi ja seuraukset valinnoistamme niin kohtalokkaiksi, että jokainen yksilö alkaa vähitellen olla vastuussa valintojensa globaaleista seurauksista.

Me tuotamme uhreja tavallamme elää ja sotia. Samalla haastamme itseämme auttamaan heitä. Sama kulttuuri, joka on tuottanut Hiroshiman ja Auschwitzin on myös luonut Amnesty Internationalin ja Médecins sans frontièresin (Lääkärit Ilman Rajoja).[7]

Ecce homo, katso ihmistä huudahti Pilatus koko kansalle, kun Jeesuksen uhraaminen oli alullaan. Nyt koko maailma katsoo uhriksi joutunutta ihmistä, joka velvoittaa kaikkia

enemmän kuin mikään muu asia koskaan on velvoittanut.

2.            Miksi uhreja on nyt vähemmän?

Absoluuttisina numeroina näyttää siltä, että tuotamme koko ajan vain enemmän uhreja ja maailma tulee siten koko ajan pahemmaksi paikaksi elää. Pelkästään sotien uhrilukumäärä on kasvanut koko ajan viimeisten 500 vuoden ajalta:

1500 -luku: 1 600 000.

1600 -luku: 6 100 000.

1700 –luku: 7 000 000.

1800 –luku: 19 400 000.

1900 –luku: 107 800 000.[8]

Toisen laskelman mukaan olemme tappaneet toisiamme viimeisen sadan vuoden aikana enemmän kuin viiden tuhannen edellisen vuoden aikana.[9] Kuka vielä voi olla optimistinen tulevaisuuden suhteen?

Vuonna 2011 Harvardin professori Steven Pinker julkaisi 800-sivuisen vastaväitteen suurelle pessimismille. The Better Angels of Our Nature. Why Violence Has Declined[10] oli hämmästyttävä dokumentaatio aivan toisenlaisesta trendistä. Hän käy tiheällä tilastotieteellisellä kammalla läpi arkeologisia löytöjä ja kaikkia mahdollisia tapoja arvioida 5000 vuoden murhatilastoja, kansanmurhia, sotien uhrilukuja, kidutuksia, pahoinpitelyjä, lasten ja naisten kohtelua, orjuutta jne. Vastoin yleistä mututuntumaa, elämme ihmiskunnan rauhallisinta ja onnellisinta aikaa.[11]

Esihistoriallisena aikana sodissa, tappeluissa tai uhrirituaaleissa kuolleiden suhteellinen lukumäärä oli korkeampi kuin koskaan myöhemmin ihmiskunnan historiassa. Vielä keskiaikanakin oli 50-kertainen mahdollisuus kuolla väkivaltaisesti kuin nyt. Vuodesta 1200 vuoteen 2000 murhien määrä suhteessa väkilukuun on tippunut kolmestakymmenestä yhteen sataatuhatta asukasta kohtaan. Vuodesta 1992 väkivaltarikokset ovat puolittuneet. Vaikka joukkomurhat ja isot terroriteot ovat saaneet paljon näkyvyyttä, todellisuus on kauhistusta kauniimpi. Tänään todennäköisyys kuolla toisen tappamana on pienempi kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Tänään todennäköisyys tulla toisen auttamaksi on myös todennäköisempää kuin koskaan aiemmin.

Uhrin puolelle menemisestä on vähitellen tullut taipumus, joka haastaa meitä silloinkin, kun uhri tai altavastaaja ei ole viaton ja silloinkin kun sen rinnalle meneminen on epäsuosittua ja siksi vaarallista. Syntipukiksi joutunutta varttimeikäläistä tai täysmuukalaista ei aina ole helppoa puolustaa.

Jos tällainen taipumus olisi geneettinen, niin miksi jokaisen vanhan kulttuurin ytimessä on alttari, yleensä ihmisuhreja varten. Rene Girardin mukaan olemme alusta asti säädelleet ja rajoittaneet keskinäistä väkivaltaamme, kohdistamalla se valittuun sijaisuhriin. Tuo syntipukkimekanismi tempaa meidät aina silloin tällöin mukanaan, vaikka emme enää uhraakaan ihmisiä alttareilla. Mikä on vasta nyt kääntämässä tuota syvään juurrettua taipumustamme nurinpäin?

Richard Dawkins selitys itsekkään geenin epäitsekkäästä käytöksestä selittää vain läheisen lajitoverin altruistista eli epäitsekästä auttamista.[12] Miksi ihmeessä olemme alkaneet auttaa melkein ketä tahansa uhriksi joutunutta? Eikö heikoimpien varjeleminen hidasta evoluutiota?

Steven Pinkerillä on tähän varma vastaus: VALISTUS. Tätä kirjoittaessani sain suoraan kirjapainosta hänen uusimman opuksensa Enlightenment Now: The Case for Reason, Science, Humanism, and Progress,[13] Kirja, jonka Bill Gates ottaisi mukaansa autiolle saarelle. Siinä hän lataa toisen kuormallisen tilastoja, joiden avulla hän yrittää todistaa, että pari kolmesataa vuotta sitten alkanut valistuksen aika muutti kaiken ja me elämme valistuksen kulta-aikaa,

Nämä kaksi bestselleriä ovat uuden optimistisen uhritietoisuuden raamattuja.

Hän ei itse puhu uhritietoisuudesta, mutta kummankin kirjan argumentaatio pyörii keskeisesti uhriuden ympärillä. Kummassakaan kirjassa ei edes löydy sanaa victim.[14] Se on minusta aika erikoista, kun hän molemmissa todistaa lukuisilla tilastoilla, kuinka kaikki mahdolliset uhriksi joutumisen muodot ovat vähentyneet maailman historiassa ja erityisesti valistuksen jälkeisenä aikana. Uhritilastot ovat kummankin kirjan keskiössä. Pystymättä, tai edes yrittämättä sitä perustella, Pinker käsittelee uhriutta keskeisenä etiikan mittarina.

Hänestä valistuksen aloittama usko järjen, tieteen, humanismin ja jatkuvan kehityksen voimaan, on vastuussa kaikesta hyvästä auringon alla, nyt ja auringon sammumiseen asti.

Tieteismin evankelistalle tiede ei ole vain tapa tutkia miten maailma toimii. Se tarjoaa myös eettiset ohjenuorat siihen, miten maailman pitäisi toimia. Pinker ei paljoakaan piittaa esim Max Weberin, Hannah Arendtin ja Zygmund Baumanin esittämistä epäilyistä tieteen kyvystä löytää itsestään käsin mitään kantavaa eettistä logiikkaa tai kompassia.

Uhritilastoilla hän todistaa, että ihmiskunnasta on järjen, tieteen, humanismin ja kehityksen kautta tulossa enemmän altruistinen ja vähemmän väkivaltainen kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Olemmeko oikeasti tulleet vähemmän sotaisiksi, vai onko meitä pidätellyt vain ydinsodan pelko? Olemmeko oikeasti tulleet hyvätahtoisemmiksi, vai olemmeko vain hyvällä säkällä välttäneet ydinsodan, natsismin tai kommunismin maailmanherruuden? Mistä tiedämme, tekevätkö kehittyvä tiede ja tekniikka elämämme tulevaisuudessakin paremmaksi, vai luovatko ne vain uusia ongelmia tullessamme Charlie Chaplinin lailla kiskotuiksi Modern Timesin koneeseen, jota kukaan ei saa pysähtymään tai edes hidastamaan tahtia. Nämä jäävät avoimiksi kysymyksiksi. Eko- tai ydinkatastrofin mahdollisuus ei tämän profeetan yöunia häiritse.

Uhritietoisempia meistä joka tapauksessa on tullut. Sen Pinkerin kirjojen lukuisat tilastot ainakin kertovat. Olemme alkaneet mitata asioiden hyvyyttä tai pahuutta uhrien määrällä, eikä juuri millään muulla. Tilastojen mukaan maailman tila todellakin on valtavan paljon parempi kuin 200 vuotta sitten. Pinker on kaikkien niiden vihollinen, jotka huokailevat menneiden hyvien aikojen perään. Hän haluaa intohimoisesti olla niidenkin vihollinen, jotka huokaillen odottavat pahempaa tulevaisuutta. Hänestä ihmisestä on koko ajan tulossa tehokkaampi, altruistisempi ja eettisempi informaatioita prosessoiva nisäkäslaji.

Sana altruismi on Auguste Comten keksimä vastakohta egoismille. Hän halusi tällä sanalla myös kuvata valistuksen aatetta kantavan Ihmisyyden Uskonnon perustavoitetta: vivre pour altrui, elä muita varten. Hänen humanistinen uskontonsa muistutti katolisuutta ilman Jumalaa ja oli vain yksi esimerkki muutaman valistuksen pioneerin yrityksestä panna kristillinen Jumala viralta ja rakentaa Jumalan valtakuntaa ilman Jumalaa. Parempi sekin, kuin rakentaa kuningaskuntaa Jumalan nimissä. Tämän lyhytaikaisen ihmisyyskultin pukeutumissääntöihin kuului Comten nerokas keksintö: Jokaisen jäsenen piti kantaa vaatetta, joka napitettiin selästä. Näin ei koskaan voisi sanoutua irti yhteistyöstä lähimmäisen kanssa. Minä olisin lisännyt kultin käytäntöön niin pitkät ruokailuvälineen, ettei niillä voisi syöttää kuin muita ja kännykät, joiden akut latautuisivat vain muiden kanssa seurustellessa.

Valistuksen pioneerit yrittivät perustaa kaiken järjen käyttöön, joskin Pinker puhuu siitä, ikään kuin kaikki ihmiset ennen valistusta olisivat olleet uskonnollisten dogmien, mystisten ilmestysten ja magian ohjaamia pölvästejä.  He olivat kaikki menneisyyteen sidottuja uskonnon uhreja vailla tukijärjestöä. Moderni aika vapauttaisi kaikki elämään järjen avaamaa tulevaisuutta varten.

Moderni tulee latinasta ja tarkoittaa juuri nyt. Sanan varsinaisessa mielessä kuka tahansa voi milloin tahansa kutsua aikaansa moderniksi. Silti me elämme aikaamme eri tavoin kuin muinaiset roomalaiset, jotka elivät aikaansa rauhallisesti, pelkäämättä jäävänsä ajastaan jälkeen. He kirjasivat hallitsijoiden elämänkertoja ja sotien historiaa, mutta kukaan ei ajatellut historian kuljettavan kaikkia kohti jotain tiettyä päämäärää. Huominen oli luultavasti saman vanhan toistoa. Hallitsijat vain vaihtuvat ja jumalia tulee lisää.

Juutalaiskristillinen perinne toi uudenlaisen lineaarisen historiakokemuksen maailmaan. Kaikella alkoi olla joku päämäärä ja suuresti kaivattu täyttymys. Järjen valistama moderni ihminen otti Jumalan tehtävän itselleen ja alkoi tuottaa omaa muutostaan. Modernille ihmiselle aika alkoi kulkea koko ajan vain nopeammin, kunnes se alkoi muistuttaa ylikierroksilla kulkevaa juoksumattoa, jonka päällä ei ole varaa pitää taukoja, jäämättä jostain tärkeästä paitsi. Ajallakin alkoi olla uhrinsa, kun ihmiset alkoivat stressin takia kuolla ennen aikojaan. Moderni aika jättää jotkut taakseen ja vie loput kohti tuhoa tai historian loistavaa täyttymystä. Postmoderni aika kulkee vieläkin nopeammin, mutta kukaan ei enää tiedä miksi tai minne. Taakseen ei kuitenkaan kannata katsoa.

Jos modernille ajalle pitää antaa syntymävuosi, niin 1815 olisi vahva ehdokas, jos ottaa huomioon aika pitkän raskausajan. Ei siksi että juuri silloin tapahtui historiallisen ajan suurin pamaus, joka kuului 2500 kilometrin päähän. Jos Tamboran tulivuori olisi räjähtänyt Helsingissä, jyrinä olisi kuulunut Espanjaan, Italiaan ja Turkkiin asti. Indonesian tulivuoresta purkautunut tuhka alensi vuosiksi koko maailman lämpötilaa ja tappoi välillisesti satoja tuhansia ihmisiä.

Samaan aikaan alettiin laskea Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien uhreja. Kuolleita oli yli yhteensä yli kolme ja puoli miljoonaa[15] maailmassa, jossa oli noin miljardin verran asukkaita. Valistuksen ensimmäiset yritykset utopiaan todistivat, että vallankumouksellinen puhtaus tuottaa yhtä tehokkaasti ruumiita kuin kristikunnan keskittyminen oman opillisen puhtautensa varjelemiseen.[16]

Tästä kuitenkin alkoi maailmanlaajuinen kehitys, jossa kansakunnat, uskonnot ja taloudet alkoivat järjestäytyä samansuuntaisesti. Jopa pukeutumis- ja ruokailutottumukset alkoivat muistuttaa toisiaan kaikkialla. Siirtomaiden työvoiman orjuuttaminen ja niiden raaka-aineiden ryöstäminen vauhdittivat Euroopan teollistumista ja kaupunkilaistumista. Sotiminen koneellistui, eikä jokaista vihollista tarvinnut enää katsoa silmiin. Keskusjohtoiset valtiot rakentuivat ehdottoman etnisen lojaalisuuden varaan. Kaikkialla vallitsi suuri kehitysoptimismi ja kiivas kateellinen kilpailu.

Steven Pinker häivyttää kristinuskon vaikutuksen valistukseen ja ennustaa sen vaikutuksen tulevaisuudessa häviävän kokonaan. Valistussaarnaajan retoriikalla hän vahvistaa vanhaa mielikuvaa kaikkea edistystä vastustavasta ahdasmielisestä kirkosta,[17]  joka on aina liittoutunut kaikkia järkevästi ajattelevia tutkijoita vastaan. Hänestä uljas modernismi oli uuden rationaalisen ja taikauskoista vapaan sivistyneistön johtama.

Christopher Baylyn mukaan 1800 luku oli vielä kristinuskon kukoistuskautta ja kirkko pääosin myötävaikutti uusien yhteiskuntarakenteiden syntymiseen.

Kun Pinker kuvaa orjuuden syntyä, hän viittaa kristittyjen tapaan perustella sitä Vanhan Testamentin jakeilla, mutta kun hän ensimmäisessä kirjassaan puhuu orjuuden kieltämisestä, hän antaa kunnian siitä yksinomaan valistuksen pioneereille. Valistusta käsittelevässä kirjassa hän välttelee aihetta kokonaan, vaikka nimenomaan valistuksen jälkeinen vuosisata oli orjuuden kukoistusaikaa. Ehkä hänelle oli siinä välissä taottu pöytään, että orjuus lakkautettiin pääasiassa kristillisten arvojen pohjalta ja kristittyjen aktivistien ajamana. Niin tapahtui sekä Euroopassa, että Amerikassa. Valistuksella ei ollut mitään muuta kuin taloudellisia argumentteja lisättävänä sitä kaupankäynnin muotoa vastaan, joka kaiken kaikkiaan vaati ehkä jopa 65 miljoonan afrikkalaisen hengen.[18]

Gregorios Nyssalainen raivosi jo 300-luvulla kristityille, jotka julkesivat ajatella, että kellään oli Jumalan antamaa oikeutta omistaa orjaa. Euroopassa kirkko oli tasa-arvoiseen ihmisoikeuteen vedoten paheksunut orjien käyttöä niin ankarasti, että se ehti jo hävitä keskiajalla, kauan ennen valistusta. Ranska kielsi sen lailla ensimmäistä kertaa jo 1315. Löytöretkien myötä orjakauppa alkoi uudestaan kirkon vastustuksesta huolimatta. Väittely jatkui, kunnes orjuus lainsäädännöllä lakkautettiin 1800-luvun puoliväliin mennessä kaikissa länsimaissa. Kristittyjä oli molemmilla puolilla kiistaa, niin kuin oli valistuksen pioneerejakin, mutta orjuuden loppuminen oli kristillisen uhritietoisuuden läpimurto.

Samaan aikaan kun orjuus saatiin loppumaan, perinnöllisyyden salat alkoivat avatua ja valistuksen nerot innostuivat sitä ohjaamaan. Eugeniikka, eli  rodunjalostusoppi oli puhtaasti valistuksen kehitysideologian johdonmukaista tieteellistä soveltamista. Sosiaalidarvinismi innosti jo 1800-luvulla hyväosaista eliittiä harjoittamaan väestöpohjan parantamista valikoidulla pariutumisella ja estämällä sairaiden ja liian köyhien lisääntyminen pakkosterilisaatiolla. Se kiellettiin skandinaviassakin vasta toisen maailmasodan jälkeen, pääasiassa kristillisen uhritietoisuuden pohjalta. Pinker kuittaa eugeniikan vasemmistopoliitikkojen ideana, jonka kanssa hyvin harvalla tiedemiehellä, eli valistuksen perillisellä, oli mitään tekemistä.[19] Taas kerran on yksi valistuksen synkistä varjoista selitetty olemattomiin.

Maailman suuret uskonnot oppivat hyödyntämään modernin maailman tapaa järjestäytyä ja lisäsivät vaikutusvaltaansa huomattavasti 1800-kluvulla[20] Valistuksen rinnalla kulki myös järjen ylivaltaa arvosteleva romantiikan virtaus, joka oli yltiöpäisen kiinnostunut eksoottisista idän uskonnoista, henkimaailmasta, mystiikasta, ihmismielen pimeästä puolesta, intuitiosta, mielikuvituksesta, tunteista ja ennen kaikkea kaiken kokemisen sankarillisesta vapaudesta. Mukana kulki myös kansallismielinen romantiikka sen synnyttämät Frankensteinit. Yksi valistuksen iseistä David Hume sanoikin että “Järki on ja tuleekin olla intohimon vanki. Se ei voi koskaan teeskennellä palvelevansa mitään muuta”[21] Synkkiä ja valoisia intohimoja se on kuitenkin palvellut tähän asti.

1900-luvulla kommunismi huolehti yhteiskunnan sekularisoinnista, ottamalla Jumalan valtakunnan rakentamistehtävän kokonaan itselleen. Yhteiskunnan väkivaltainen puhdistaminen taantumuksellisista aineksista oli Leninin visio valistuksen soveltamisesta.

Koko ajan valistuksen kantapäitä ovat näykkineet filosofiset, poliittiset ja nykyään enemmän ekologisesti valistuneet rakkikoirat, jotka ovat tuoneet kehitysoptimismiin realismia tai pessimistisiä tuomiopäivän varoituksia.

Nietzschekin oli valistuksen ajattelija. Hän oli kaikkea mitä Pinker olisi voinut toivoa, paitsi ehkä hieman empatiavajeinen. Nietzsche tiesi, että valistuksen ja humanismin uhria suojelevat tasa-arvoaatteet olivat kristinuskon perua. Siksi hän vihasikin kristinuskoa ja halveksi sen kanssa kompromissia tekeviä valistuksen humanisteja. Ennen kaikkea hän halveksi valistuksen kristillistä uhrista huolehtimisen eetosta, ja halusi rakentaa uutta uljasta ubermenchin humanismia, jossa tarpeeksi kopeat ja kovat sielut pystyvät säälittä tuottamaan kärsimystä — uhraamaan ne, jotka pitääkin uhrata. Niin tapahtuikin seuraavan sukupolven aikana. Kommunismi, fasismi ja nationalismi korvasivat uskonnon. Niiden johtajat olivat valmiita suunnattomiin uhreihin paremman ihmiskunnan luomiseksi, mutta väkevät ja uhreista piittaamattomat johtajat eivät suinkaan vieneet kehitystä eteenpäin, vaan syöksivät koko ihmiskunnan apokalypsin partaalle.

Pinker kuitenkin ylistää yksinomaan valistusta kaikista modernin ajan hyvistä puolista ja antaa valistukselle täydellisen vastuuvapauden aikamme suurimmista tragedioista. Niin yksipuolista historiaa eivät edes kristityt ole kehdanneet kirjoittaa. Kirkko on ainakin jälkikäteen ottanut täyden vastuun omista historiallisista rikoksistaan ja tuottamistaan uhreista. Tulevien katastrofien ehkäisemisessä se ei ole ollut yhtä hyvä.

Monen poliittisen ja filosofisen fundamentalismin ja niiden aiheuttamien verilöylyjen jälkeen kirkon ja uskonnon rooli yhteiskunnassa alkoi heikentyä. Uskonto alkoi yksityistyä ja kirkon uskottavuus alkoi hyvistäkin syistä luhistua. Vain harvoissa paikoissa kirkko oli rakentanut kansalaisten henkiseen selkärankaan tukevan vastarinnan väkivallalle ja uskalluksen arvostella uhreja tuottavia poliittisia järjestelmiä. Myös Suomessa kirkko on sumeilematta siunannut voittajien väkivallan käyttöä, tekemättä sen uhreista itselleen juuri minkäänlaista eettistä ongelmaa.

Sotien jälkeistä optimismia rakennettiin aika maanläheisistä eväistä. Samaan aikaan kuin kristillinen uhritietoisuus alkoi syventyä, usko kirkkoon ja sen oppiin alkoi rapistua. Eettinen kompassi ja vastuu uhreista imettiin valistuksen lapsilta. Uskoa tulevaisuuteen rakennettiin valistuksen rajattomasta kehitysoptimismista. Turboahdettu modernismi antoi muutokselle melkein jumalallisen aseman. Kun kansalaisessa havaittiin muutosvastarintaa, häneen suhtauduttiin kuin keskiaikaiseen ateistiin. Miten joku julkeaa kyseenalaistaa jatkuvan muutoksen moraalista imperatiivia? Miten joku voi etsiä vastauksia eilispäivän uskomuksista tai menneistä elintavoista? Miten joku kehtaa väittää, että jatkuva talouskasvu ei olekaan tie pelastukseen vaan perikatoon?

Aika moni on silti alkanut sitä epäillä. Kun länsi lopulta vapautui kehitystä oletettavasti jarruttaneesta jumalauskosta, syntyi suuri kehitysoptimistinen aalto, jonka harjalla ihminen itse otti laivan haltuunsa.[22] Vaikka harva muistaa valistuksen isoisää Francis Baconia, moni kuitenkin tietämättään on alkanut epäillä Baconin lailla, että: ”Inhimillinen järki yksin jätettynä ei ole luotettava.”

Mutta mitä väärää voisi olla Pinkerin valistuksen kutsussa ihmisyyden maksimaaliseen kukoistukseen, vapauteen, onneen, terveyteen, tietoon, rakkauteen ja kaikenlaisen kokemuksen rikkauteen? Kun kaiken kukkuraksi tulee etiikka ja elämän tarkoitus vailla Jumalaa, niin mitä valittamista kenelläkään voisi olla? Pinker hyppää fyysistä maailma koskevista tilastoista metafyysisiin väitteisiin sujuvammin kuin kahlekuningas taikoo itsensä vapaaksi. Jos joku haluaa väitellä Pinkerin voitonriemuisan ateismin kanssa, hän tarjoaa 350 sivua vakuuttavia tilastoja sen ylivoimaisesta toimivuudesta, ikään kuin se toimisi ainoana yksinkertaisena selittäjänä kaikelle, mikä tässä maailmassa juuri nyt on hyvin.

Vaikka Pinker on valjastanut valistuksen nimenomaan ateistiseksi liikkeeksi, hän myöntää ohimennen, etteivät kaikki valistuksen pioneerit suinkaan olleet ateisteja. Totta. Spinoza, Locke, Newton, Hobbes, Voltaire, Hume, Kant ja monet muut vähemmän tunnetut pioneerit eivät olleet ateisteja.

Seuraavassa kuvaan lyhyesti kuinka valistuksen ja modernismin muutamat keskeiset palikat eivät suinkaan ole kristillisen uskon vihollisia ja tuhoajia, vaan sen lapsia.

3.            Valistus ja uhritietoisuuden juuret

Aikaamme työkseen analysoivan filosofi Charles Taylorin mielestä modernissa maallistuneessa kulttuurissamme vaikuttaa kaksi vastakkaista prosessia: kristillisen uskon juurtuminen kulttuuriimme ja suuri sulkeutuminen Jumalalta. Kristinuskon perimmäisiä arvoja sovelletaan, samalla kun sen Jumalaa torjutaan.[23]

Evankeliumien uhrikeskeinen etiikka on paljon helpommin omaksuttavissa, jos sen lähde häivytetään. Silti valistusta on mahdotonta ajatella ilman sen kristillistä taustaa. Se ei tarkoita sitä, että moderni aika olisi vain maallistunut versio kristinuskosta. Modernismi on alusta asti määrittänyt itsensä kristinuskon kilpailijana.[24] Kilpailija on aina vastustajansa tai mallinsa lumoissa, mutta voittaessaan hän ei halua sitä tunnustaa. Valistuksen ajan filosofi Rousseau ei halunnut myöntää kilpailevansa kristinuskon kanssa ja jätti sen ikään kuin kokonaan pois välistä. Hän ihannoi pakanuutta, jonka kristinusko on tullut pilaamaan. Hän uskoi kristinuskon hyveiden nousevan sieltä. Se oli romantisoitu kuva alkukantaisesta luonnollisesta hyvyydestä. Hän ei tunnistanut pakanallisissa myyteissä huonosti haudattujen uhrien mätää hajua.[25]

Steven Pinker on kuin perillinen, joka häpeää sukupuutaan, vaikka juhlii sen hedelmiä.

Hänen kirjoissaan valistusta ei edeltänyt minkäänlainen moraalinen edistys. Edistystä palvelevat eettiset mutaatiot tapahtuivat vasta Ranskan vallankumouksen henkisissä geeneissä. Silti minunkin kaltainen historian amatööri tietää, että silloin tapahtuneita tietoisuuden läpimurtoja oli pedattu jo pitkään. Sekä kristillinen usko, että kirkko, joita kumpaakaan Pinker ei näytä ymmärtävän, ovat pohtineet ja puolustaneet vapaata tahtoa alusta asti. Se on ollut keskeinen juutalaiskristillinen käsite ensimmäisestä Mooseksen kirjasta asti. Mikään uskonnollinen perinne ei ole tuottanut niin avointa ja lisääntyvässä määrin itsekriittistä kertomussarjaa siitä, miten Jumalan vaatimaksi luultu väkivalta vähitellen paljastetaan myyttisten peitetarinoiden alta ihmisyhteisön omaksi väkivallaksi.

Sen seurauksena uhritietoisuudella on niin syvät juuret kulttuurissamme, että olemme alkaneet pitää sitä itsestään selvyytenä tai ihmisen luonnollisena impulssina, joka vasta nyt on saanut valtaa. Jos näin olisi, Nietzschen katkeruus kristillistä perintöä kohtaan olisi ollut turha. Hän nimittäin syytti nimenomaan Jeesusta ja juutalaiskristillistä perintöä koko länsimaista kulttuuria lamaannuttavasta myötätunnosta uhreja kohtaan.[26]

Jossain vaiheessa tapahtui jotain, jonka seurauksena ihmisuhrit alkoivat vaihtua eläinuhreihin. Kuinka tärkeä askel se oli ihmiseksi tulemisessa? Oliko ensimmäinen tiedostava ihminen se, joka havahtui näkemään uhrissa itsensä?

”Se voisin olla minä?”

”Hän onkin yksi meistä.”

Tavoittivatko uhrin silmät uhraajien katseen? Heräsikö ihminen ihmiseksi suhteessa uhriinsa? Missä vaiheessa uhrin kasvojen näkeminen alkoi hillitä kollektiiviseen lynkkaukseen osallistumista? Missä vaiheessa lauman yksimielisyyteen alkoi ilmestyä empijöitä? Milloin yhteisestä murhahuudosta alkoi puuttua ääniä? Ehkä ensimmäinen orastava tietoisuus vastuullisesta itsestä heräsi uhrin edessä jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten?

Siitä kuluisi vielä tuhansia vuosia hetkeen, jolloin uhri rukoili uhraajilleen anteeksiantoa ”sillä he eivät (vieläkään) tiedä mitä he tekevät.” Uhraajat olivat edelleenkin sokeita sille kollektiiviselle mekanismille, johon osallistuivat. Aavistiko Jeesus, kuinka kauan kestäisi ennen kuin ihmiset ymmärtäisivät olevansa osallisia uhreja vaativiin uskomuksiin arvoihin, yhteisöihin ja systeemeihin? Tajusiko hänkään, että siihen menisi vielä monta sataa vuotta? Vasta nyt alamme hahmottaa yksilöllistä osuuttamme uhraamiseen tai uhrien pelastamiseen.

Moderni yksilötietoisuus ankkuroituu vahvasti uhritietoisuuteen, siihen että yksilö tiedostaa vastuunsa toisen kohtaloon. Siinä mielessä yksilötietoisuuden alku todellakin on keskiaikaisia romanttisia novelleja ja porvarillista keskiluokkaa vanhempi.

Aabraham oli ehkä ensimmäisiä ihmisiä, jotka noin 4000 vuotta sitten kääntyivät yhdestä uskosta toiseen uskoon. Salaperäinen ääni kutsui hänet ulos kollektiivisista itsestään selvyyksistä, erämaahan ottamaan selvää jostain muusta. Hänen kotikulttuurissaan oli luonnollista uhrata esikoisensa Jumalalle. Kertomus Abrahamista ja Iisakista on kuvaus uhritietoisuuden vaiheesta, jossa ihminen korvattiin eläimellä.

Ensimmäinen uskontokriittinen protoateisti löytyy Vanhan Testamentin vanhimmasta kirjasta. Job kieltäytyi hyväksymästä kotikaupunkinsa viisaiden tarjoamaa selitystä onnettomuuksilleen ja kärsimyksilleen. Hän ei suostunut uskomaan, että Jumala olisi hänet kironnut, taikka tällä tavalla rankaissut mistään kuviteltavissa olevasta syystä. Hän puhui niin röyhkeästi sellaista Jumalaa vastaan, että häntä on siinä kulttuurissa varmaan pidetty Jumalan kieltäjänä. Niin hän tavallaan olikin. Hän ei uskonut lynkkaavaan Jumalaan, mutta tuli kyllä huomaamaan kuinka lynkkaava yhteisö voi olla.[27]

Israelin kansalla oli runsaasti kokemusta väkivallan uhrina olemisesta. Sama kansa kävi omat pyhät valloitussotansa Palestiinassa,[28] uhrasi vihollisiaan taivaalliselle sotapäällikölleen ja kehitti erittäin pitkälle ritualisoidun uhrikoneiston, joka yhdisti riitaista kansaa. Juuri tämän kansan ja heidän Jumalansa yhteisessä kertomuksessa syvällinen uhritietoisuus alkoi kypsyä. Noin 600 vuotta ekr profeetat alkoivat kyseenalaistaa jopa koko uhrikulttia ja epäillä, ettei Jumala halua edes eläimiä uhrattavan. Heräsi eettinen tietoisuus omasta väkivallasta ja sen uhreista. Jumala halusi oikeudenmukaisuutta ja laupeutta uhreja kohtaan sen sijaan, että hänelle uhrattaisiin mitään. Profeettojen haaste jäi vastaamattomana kytemään.

Jeesuksen aikana kulttuurit olivat Lähi-Idässä jo sen verran sekaisin, että kollektiivinen identiteetti alkoi rakoilla. Jeesus ei kertaakaan yrittänyt vedota massoihin tai manipuloida heidän mielensä liikkeiltä. Puhuessaan tietyille ihmisryhmille, hän aina haastoi heidän tapaansa rakentaa yhteisöllisyyttä yksilöllisyyden kustannuksella. Puhuessaan sekalaiselle joukolle, hän melkein aina vetosi yksilöihin, yrittäen houkutella heidät ulos joukosta harkitsemaan asioita yksilöllisesti.

Paavalista tuli psykologinen kirurgi, joka alkoi kuoria yksilöllisyyttä esille yhteisöllisyydestä, irrottamatta yksilöä koskaan siitä kokonaisuudesta, jonka varassa elää. Hänen johdollaan aiemmin niin selkeä kollektiivinen identiteetti alkoi kuitenkin korvautua näennäisesti juurettomalla ja vaikeasti määriteltävällä ylikansallisella minuudella, joka oli silti orgaaninen osa näkymätöntä ruumista, Jumalan läsnäoloa maan päällä. Se on toistaiseksi täysin ylittämätön kuvaus mahdollisuudesta kuulua itseään suurempaan kokonaisuuteen ja samalla olla täysin ainutlaatuinen ja korvaamaton yksilö. Kaikki nykyiset organisaatiokaaviot kalpenevat pelkäksi paperiksi, Paavalin kuvatessa historiallisesti aivan uudenlaista yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden yhdistelmää. Meillä on ehkä vieläkin kokematta, mitä se toimivimmillaan voisi käytännössä olla. Mutta aikansa kaikella.

Ne jotka syyttävät länttä valkoisen miehen ylivallasta ja peräänkuuluttavat monikulttuurista yhteiskuntaa, saavat kiittää Paavalia ja Pietaria, kahta ex-fanaatikkoa, joiden identiteetti oli aiemmin sidottu vain yhteen etniseen ryhmään ja uskomusjärjestelmään. Ankaran itsekriittisen prosessin jälkeen he ensimmäisinä alkoivat unelmoida yhteenkuuluvuudesta, jossa etnisyys, sukupuolisuus, sosiaalinen status tai kansallisuus eivät enää määräisi kenenkään arvoa ihmisenä. Siihen Jeesuksen uskonto- ja kulttuurikriittinen opetus heitä kutsui. Poliittisella tasolla se toteutui aika myöhään lännessä, mutta kirkon hitaudesta huolimatta se on aina ollut lännen henkisen perintöpohjan ytimessä. Minkään muun uskonnon tai kulttuurin piiristä ei ole syntynyt sellaista monikulttuurisuuden ihannetta kuin se, jota valistuksen lapset nyt yrittävät toteuttaa, ikään kuin se olisi heidän historiallisesti ainutlaatuinen keksintönsä.

Kirkkoisä Augustinus kirjoitti maailmanhistorian ehkä ensimmäisen itsetuntemuksellisen elämänkerran, koska hän uskoi että Jumalan tunteminen on myös itsensä tuntemista.[29]

”On tuskin liioiteltua sanoa, että juuri Augustinus esitti lännelle tarkasti eritellyn sisämaailman tutkisteltavaksi.”[30] Samaa itsetutkiskelun perinnettä jatkettiin luostareissa vuosisatojen ajan niin perusteellisesti, että Freud olisi saman tien voinut aloittaa alitajunnan tutkimisensa keskiajan mystikoiden teksteistä eikä muinaiskreikkalaisten myyteistä, jotka peittivät enemmän kuin paljastivat. Kristinusko toi valistuksen lapsille pitkän minuutta pohdiskelevan ja sitä tutkivan perinteen tutkittavaksi.

Edes maallistaminen tai sekularisaatio, josta valistuksen lapset onnittelevat itseään, ei ole moderni keksintö. Se on vain vienyt loppuun Jeesuksen aloittaman ja teologien kehittämän ymmärryksen, jonka mukaan ihminen luo oman historiansa ja on myös vastuussa tuottamastaan pahuudesta. Väkivaltainen pyhä on alusta asti ollut ihmisten keksimä tapa paeta vastuuta omasta väkivaltaisuudestaan.

Sekularisaation siemenet löytyvät evankeliumien kertomuksista. Siellä Jeesus pilasi kymmeniä tuhansia vuosia vanhan uskonnollisuuden muodon, joka oli kaikkialla maailmassa sama. Hän paljasti väkivallan ja uskonnon epäpyhän liiton, syntipukkimekanismin, jonka avulla yhteisöt ja valtakunnat olivat pysyneet koossa tai ainakin lykänneet itsetuhoaan. Hän perusti yhteisön, joka ei enää rakentaisi yhteyttään uhraamisen, vaan uhreista huolehtimisen varaan.

Jeesus teki profaaniksi, tavalliseksi ja luonnolliseksi kaiken mitä hän koski, riippumatta siitä oliko sitä aiemmin pidetty pyhänä tai saastaisena. Se oli uskonnollisuuden maallistamista ja pyhän sekularisoimista, jos mikä. Jeesuksen pyhä oli erämaan yksinäisyydessä, kyseenalaisten ihmisten ruokapöydässä, veneessä, sairaiden seurassa, yhteisöjensä riivaamien rotkoissa, siellä missä ihmisillä ei enää ollut mitään menetettävää eikä paikkaa, minne pyrkiä. Jumalan valtakunta oli kaikkialla ja vailla pysyvää osoitetta missään. Pyhästä oli tullut tavallista ja tavallisesta oli tullut pyhää. Pyhät kirjoituksetkin olivat hänelle tavallisia kirjoja, joista hän omaksui mitä halusi ja jätti mihin ei uskonut. Juuri tätä Jeesuksen aloittamaa perinnettä valistuksen lapset ovat jatkaneet.

Jeesus ei perustanut pyhää uskontoa pyhään paikkaan jossa pitäisi pyhään aikaan seurata pyhiä kirjoituksia. Hän kutsui kokoon joukon tavallisia ihmisiä harjoittelemaan miltä anteeksiantava ja vihollisiaan rakastava elämä näyttäisi maan päällä, eli seuraamaan omaa esimerkkiään ja opetustaan, sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen muistavat.

Jeesuksen haastama uhrikultti oli mahtava teokraattinen aristokatia, jolla oli vielä mahtavampi sotilaallinen valta takanaan. Maailman suurin teurastamo, Jerusalemin uhritemppeli oli luonut ympärilleen autoritaarisia hierarkioita, pyhitettyjä valtarakenteita ja kuuluvuuden tasoja. Jeesus ei kunnioittanut mitään näistä. Hän paljasti pyhän ja se osoittautui uhrien verestä haisevaksi.

Näissä maisemissa itävät länsimaisen yksilöllisyyden siemenet, heräävässä tietoisuudessa siitä, ketä seurata ja kasvavassa vapaudessa valita suuntansa.

Monen kristityn ja ateistin lailla, Steven Pinker sekoittaa kristinuskon vanhanaikaiseen pakanallisuuteen, joka pitää Jumalaa verta ja uhreja vaativana despoottina. Jeesus olisi hyvinkin voinut ottaa uskontojen maailmanloppua julistavat neljä ratsumiestä Richard Dawkinsin, Christopher Hitchensin, Sam Harrisin ja Daniel Dennetin apureikseen, jos he eivät olisi niin militantteja fundamentalisteja ja vihamielisiä vastustajiaan kohtaan.

Historiallisesti vahvin ja vakuuttavin uskontokritiikki on peräisin Feuerbachilta, joka piti Jumalaa ihmisten taivaallisena projektiona. Me olemme vain heijastaneet omat toiveemme ja pelkomme taivaalle ja pidämme niistä kiinni, jotta emme näkisi todellisuutta. Freud ja Marx perustivat oman uskontokritiikkinsä samalle perusargumentille.

Kristittyjen olisi viimeistään silloin pitänyt katsoa peiliin, sillä Feuerbach oli liiankin oikeassa. Jeesus puolestaan olisi ollut hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Juuri niitä väkivaltaisia projektiota Jeesus oli tullut purkamaan. Ateistiseen kritiikkiin on sisäänrakennettuna Jeesuksen uskontokritiikki. Siinä mielessä valistuksen ateismikin on osittain kristillinen tuote.[31] Kun taivaat ovat vihdoin tyhjentyneet väkivaltaisista jumalista, Jeesuksen viesti on mennyt perille.

Jeesuksen puhkaistua kaikki Feuerbachin kuvaamat jumalaprojektiot, taivas alkoi tyhjentyä myyttisistä uhreja vaativista Jumalista ja saatanoista myös. Feuerbach kumppaneineen ovat vain viimeistelleet Jeesuksen aloittamaa uskontojen suursiivousta.

Pinker on sekä korrekti että naiivi julistaessaan Nietzschen kanssa Jumalan kuolemaa. Hän oli oikeassa siinä mielessä, että Vanhan Testamentin kostonhimoinen ja mustasukkainen Jumala, joka ei sietänyt kilpailijoita, on tehnyt kuolemaa jo parituhatta vuotta. Hänet kiskoi taivaalta Jeesus eikä valistus. Naiivi hän on siinä mielessä, ettei hän näe miten Jeesuksen julistus ja esimerkki elävät anonyymeinä ja tunnustamattomina valistuksen vahvassa uhritietoisuudessa.

Jos tarkoituksena on demystifioida uskonto ja julistaa järjen käyttöä taikauskon sijaan, niin kristittyjen pitäisi liittoutua ateistien kanssa. Nämä miehet eivät tunnu käsittävän kuinka kristillinen heidän projektinsa on. He sekoittavat kristinuskon muinaisten myyttien väkivaltaiseen pyhään, eivätkä näe kuinka juuri sitä demytologisoiva kristinusko on.

Ateistit pitävät syntipukin viattomuutta itsestään selvänä ja tunnistavat väkivaltaisen pyhän ihmisen omaksi ominaisuudeksi — juuri niin kuin Jeesus opetti.[32] Ateistien kristinuskoon kohdistama eettinen kritiikki perustuu kristilliseen etiikkaan väkivallan vääryydestä ja uhrien laiminlyömisen moraalittomuudesta.

Nimenomaan juutalaiskristillinen perinne oli se, joka paljasti tapamme lietsoa kaikkien kilpailua kaikkia vastaan ja hillitä siitä seuraava väkivalta, suuntaamalla se kaikkien väkivallaksi yhtä vastaan. Uhri on tunnistettu ja uhreja vaativa dynamiikka on paljastettu juutalaiskristillisessä perinteessä. Siksi se ei enää toimi hyvin. Kun ikivanha syntipukkaaminen ei enää toimi, kristinuskoa syytetään siitä, ettei se kykene tekemään mitään väkivaltaongelmalle. Syytös on varsin ymmärrettävä. Kristinusko on vienyt meiltä vanhan ja tehokkaan väkivallan säätelymenetelmän. Kun syntien pukkaaminen yhden kannettavaksi ei enää toimi, jokaisen täytyy alkaa havahtua omaan osuuteensa siihen dynamiikkaan, joka lopulta johtaa väkivaltaan. Ilman syntipukkeja olemme kasvotusten väkivaltamme kanssa. Miten meidän siinä käy, oli Girardinkin suurin huoli.

Kukaan ei kuitenkaan voi syyttää kristikuntaa syrjimisestä ja väkivallasta, ilman että on jo tullut kristillisen etiikan käännyttämäksi. Juuri Jeesus opetti meille uhrin tunnistamisen, uhriin kohdistuvan väkivallan luonteen ja uhrin puolustamisen tärkeyden. Ilman hänen opetustaan kristikunta ei voisi tulla syrjintäsyytteiden kohteeksi.

Silloinkin kun katolista kirkkoinstituutiota ja muitakin kirkkokuntia perustellusti syytetään lapsiuhrien vähättelystä ja hyväksikäyttäjien suojelusta, tuomio nousee niistä kristillisistä arvoista, joita kirkko silloin pettää.[33] Ihmisten emotionaalisesti reagoiva omatunto on muokkaantunut paljon kristillisemmäksi, kuin heidän rationaalisesti perusteltu uskomusmaailmansa on.

Joten kaikki kunnia neljälle ratsumiehelle. He kuuluvat siihen ihmisenä olemisen jatkuvaan muutosprosessiin, jonka evankeliumit ovat tuottaneet. Nuoremman sukupolven ateistit ovat dialogisuutensa ja eettisen tarkkuutensa takia entistä kristillisempiä. Viimeisetkin rippeet pyhän ja väkivallan liitosta tulee riisua ja korvata vastuullisella dialogilla kaikkien kanssa. Eettisesti valveutuneet ateistit ovat meidän kristittyjen opettajia siinä.[34]

Ehkä me tarvitsemme heitä huomennakin, kun uudet väkivaltaiset uskonnollisuuden aallot alkavat kuohua ja kristikuntakin alkaa äärimuslimien lailla taas käyttää ristiretkien retoriikkaa. Jos meidän oma moraalinen arvostelukykymme taas kerran pettää, täytyy vain toivoa, että meillä on kiivaasti arvostelevia ateisteja korvaamassa oman moraalisen selkärankamme.

Rooman valtakunnassa kristittyjä pidettiin ateisteina, koska he kieltäytyivät uhraamasta jumalille. He eivät uhranneet edes omalle jumalalleen, joka sekin olisi ollut siedettävämpää. Pariin sataan vuoteen heillä ei ollut mitään rituaalikeskuksia, temppeleitä tai ulkonaisia uskonnon tuntomerkkejä. He edustivat kaiken kyseenalaistamista sietämättömyyteen asti. Siksi heitä vainottiin niin ahkerasti.

Samanlaisia he olivat suhteessa itseensäkin. Kaikki piti arvioida ja kyseenalaistaa saivarteluun asti. Lopulta se kävi niin sietämättömäksi, että he yrittivät vapauttaa itsensä jatkuvista kyselyistä tiivistämällä oppinsa yksinkertaiseksi uskontunnustukseksi ja valitsemalla, mitä kirjoituksia tulisivat pitämään tarpeeksi pyhinä.

“Sen tien kulkeminen” oli alun perin jotain hallitsematonta ja vapaata, vastaamista kutsuun ja rakkauden jakamista sen mukaan. Sitä ei voi kutsua uskonnoksi sanan nykyisessä merkityksessä.

Uskonnoksi se muuttui vasta, kun kutsu muuttui pakoksi ja vapaus organisaatioksi. Se mikä alun perin ylitti kaikki rajat, vangittiin, kesytettiin ja sidottiin kaikkiin niihin pyhitetyn vallan rakenteisiin, josta se oli karannut. Mutta eivät kaikki siitä poikineet valtarakenteet suinkaan olleet huonoja.

Kristinuskon vaikutuksesta Rooman valtakunnassa kiellettiin gladiaattoreiden väkivaltaviihde, lapsimurhat, lasten näännyttäminen nälkään suurten juhlien yhteydessä ja lasten sisäelinten tislaaminen rikkaiden lemmenjuomiin. Ihmis- ja eläinuhrit loppuivat kristinuskon vaikutuksesta Euroopassa ja muiltakin mantereilta. Se ei merkinnyt vielä pyhitetyn väkivallan purkamista tai syntipukkaamisen loppumista. Sen avaamiseen ja vastakohdakseen muuttamiseen menisi paljon pidempi aika.[35]

Kristinusko vahvisti lain voimaa ja alkoi kehittää laitoksia, jotka myöhemmin tekivät tieteen vallankumouksen mahdolliseksi.

Vaikka kristikunta oli ryhtynyt uskonnoksi, jonka Jeesus oli jo osoittanut auttamattoman väkivaltaiseksi, kristikunta silti kuljetti mahtipontisiin rakenteisiinsa jotain uskonnottoman alkunsa ytimestä. Unelma Jumalan valtakunnasta ei sammunut, vaikka kristikunta alkoi yhä enemmän muistuttaa ihmisten valtakuntaa. Päinvastoin, luostareissa varjeltiin vaatimattomuutta, ihmisten palvelemista ja uhrista huolehtimista.

Jokaiseen katedraalikaupunkiin alettiin rakentaa myös sairaaloita, joissa hoitoa annettiin maksukyvystä riippumatta. V.651 perustettu Hôtel-Dieu de Paris on maailman vanhin edelleen toimiva sairaala. Niidenkin kautta Eurooppaan vähitellen juurtui käsite viattomasta uhrista, jonka auttaminen on kaikissa olosuhteissa moraalinen velvoite, oli hän sitten mistä sosiaaliluokasta, etnisestä ryhmästä tai uskonnosta tahansa. Kyllä Euroopan alkuasukkaatkin olivat huolehtineet sairasta, mutta vain omistaan.[36]

Kristillinen uhritietoisuus oli se, joka vähitellen mursi väkivalloin rakennetut paikalliset identiteetit auki suuremmalle maailmalle. Siitä alkoi globaalin vastuun tiedostaminen kasvaa.[37] Vapauduttuaan lakisääteisistä laitoskahleistaan, uhreista huolehtiminen on kasvanut yhdeksi maailman suurimmista liiketoiminnan aloista. Ostamme ja myymme huolenpitoa ja palvomme elämää yli kaiken.

Jeesus tuli, vastoin aikomustaan, käynnistäneeksi uskonnon, jonka ulkoiset muodot eivät historian saatossa tulisi poikkeamaan kovinkaan paljon muista uskonnoista, mutta jonka ydinsanoma tulisi nakertamaan myös kristinuskon historiallisia rakenteita loputtomiin. Jeesus ei koskaan jättäisi seuraajiensa pystyttämiä rakenteita rauhaan. Ristin muotoinen kysymysmerkki tulisi vaivaamaan ihmisiä suurimpienkin katedraalien arkkitehtuurissa.

Myöhemmin kristikunta joutui yhtä suurella vaivalla vapauttamaan itsensä niistä dogmaattisista linnoituksista, joiden keskeltä olivat hakeneet turvaa. Itsekritiikin perinne ei koskaan sammunut. Välillä se eli toisin ajattelevien radikaalien kautta ja välillä jumalauskon täysin hylänneiden ateistien kautta. Ateismi on aina kyseenalaistanut kulloinkin vallalla ollutta käsitystä Jumalasta. Sitä kautta ateistit ovat useimmiten olleet kirkollisen itsekritiikin vainottuja korvaajia. Valtiollistunut kirkko suhtautui arvostelijoihinsa hengenvaarallisella ankaruudella, mutta ei edes miekkaa kantanut kirkko pystynyt sammuttamaan Jeesuksen antamaa lupaa epäillä itseään.

Umpikristillisestä keskiajasta asti kaikki kristikunnan luomat instituutiot ovat kehittyneet samaan suuntaan. Yksityinen ja yleinen laki, oikeus- ja rangaistuslaitokset, sairaanhoito- ja koululaitokset ovat kaikki kehittyneet kohti humaanimpaa ja yksilön oikeuksia kunnioittavampaan ja uhreja huomioivampaan suuntaan.[38] Muutos tapahtui aluksi hitaasti, mutta kun kehityksen tahti muuttui vallankumoukselliseksi, kirkosta vieraantuneet humanistit ottivat siitä kunnian ja alkoivat pitää itseään aivan uuden valon tuojina.

Kristinusko rinnastetaan usein takapajuisuuteen ja konservatismiin, kun taas epäusko samaistetaan edistykseen. Se ei anna historiallista oikeutta sille itsekritiikin ja epäilyksen perinteelle, jonka kristinusko on tuonut väkivaltaisen pyhän taikauskoiseen ja myyttiseen maailmaan.

Renessanssin aikana taiteilijat rupesivat evankeliumien selittäjiksi, maalaamalla yhä inhorealistisempia kuvia pääsiäisen tapahtumista. He myös sijoittivat ristiin naulitun kuvat paikalliseen kulttuuriin ja arkeen korostaakseen sitä, että tämä ei ole vain joku kaukainen poikkeustapaus.  Tämä on meidän jokapäiväistä elämäämme. Osallistuimme tähän omassa kylässämme. Kuvat kyntivät uhtitietoisuuden ja vastuun uhrista eurooppalaiseen tajuntaan niin syvälle, että se kantaa hedelmää kauan senkin jälkeen, kun kuvat kulttuurimme perustavasta alkumurhasta ovat unohtuneet. Lynkatun viattoman uhrin kuva ei tullut antiikin kreikasta. Silti se renessanssin kautta jäi osaksi länsimaisen sivistyksen yksilötietoisuutta ja kollektiivista omaatuntoa.

Historian sekularisoituminen tapahtui evankeliumien kertomusten pitkästä ja sitkeästä vaikutuksesta – eikä niistä huolimatta. Sodat eivät olleetkaan Jumalan kuritusta tai hänen käskystään käytyjä, vaan ihmisen omaa tekoa. Väkivalta sai ihmisen kasvot ja paljasti tämän kristillisenä itseään pitävän kulttuurin barbaariaan taantuneeksi uhrikulttuuriksi. Sotiminen, tuomitseminen, tappaminen ja ulossulkeminen eivät olekaan Jumalan työtä, eikä Jumalan palvelemista vaan ikivanhojen mallien seuraamista.

500 vuotta sitten, Euroopassa oli melkein mahdotonta olla uskomatta Jumalaan. Nyt monella on suuria vaikeuksia uskoa Jumalaan. Kristillisen yhtenäiskulttuurin purkautuessa ja maallistumisen vahvistuessa, kristillisestä uskosta ja sen vaihtoehdoista tuli yksilöllinen valinta. Sen myötä ateismistakin tuli ensimmäistä kertaa reaalinen vaihtoehto vakaumusten toreilla. Siitä saamme kiittää pikemminkin Lutheria kumppaneineen kuin valistusta.

Mytologisen historian muuttuessa realistiseksi, sen keskiöön alkoi siirtyä valinnoistaan vastaava moderni yksilö, jonka näemme myös yksilövalintoja korostavassa Cervantesin ja Shakespearin fiktiokirjallisuudessa. Don Quijoten johdolla 1600-luvun ihmiset alkoivat herätä harhoistaan ja tiedostaa oman vastuunsa.

Aivan kuin yrittäisi mitätöidä kaiken ennen valistusta tapahtuneen kehityksen, Pinker kuittaa sen ajan vain loputtomina uskonnollisina sotina, vaikka usko oli monissa sodissa pelkkä veruke koko ajan vahvistuvalle valtiomuodostukselle. Valtio ja uskonto alkoivat käsitteinäkin eriytyä, jonka seurauksena uskonnosta alkoi tulla politiikan syntipukki.

Pinker tuomitsee historiallisesti heppoisin ja väärin perustein uskonnon ja erityisesti kristinuskon syylliseksi suureen osaan maailman väkivallasta ja kärsimyksestä. Hän uskoo kärsimättömästi pahinta kilpailijastaan ja arvostelee sitä ankarasti juuri niillä arviointiperusteilla, jotka valistus on kristinuskolta perinyt. Me tulemme jatkuvasti muistutetuiksi ristiretkistä ja noitavainoista, joista kirkko on tehnyt tiliä tuhannennen kerran. Samaan aikaan Mao ja Stalin ovat saaneet kunnianpalautuksen ilman oikeudenkäyntiä, vaikka he yhdessä tuottivat kuolemaa enemmän kuin Hitler, jonka syntejä Saksan kansa on tutkinut, tunnustanut ja sovittanut vuosikymmenet.

Ateismi sijoittaa uskonnon, jota se kutsuu taikauskoksi,[39] ja tieteen vastakkaisiin nurkkiin, eikä se kysy miksi ihmeessä tiede kehittyi nimenomaan kristillisessä kulttuurissa. Kyllä, kiinalaiset keksivät kyllä ruudin ja tieteellisiä harppauksia tehtiin islamilaisessa kulttuurissa myös, mutta johdonmukainen ja kestävä tieteen vallankumous nousi kristillisestä kulttuurista.

Meille on opetettu, että tieteellinen ajattelu vain alkoi itsestään ja teki taikauskoiset noitavainot vähitellen mahdottomiksi. Asia on Girardin mukaan aivan päinvastoin.[40] Kirkko lopetti noitavainot, koska kävi omien arvojensa pohjalta itsekriittiseksi. Liian moni ihminen alkoi ymmärtää, että Jeesuksenkin lynkkaus oli noitavainoa, jonka uhri osoittautui viattomaksi.[41] Koska noita ei ole syypää vainoonsa, vastuun täytyy olla muualla. Näin kaikki maagiset siteet uhrin ja hänen kärsimyksensä syiden välillä vähitellen purkautuivat ja syitä alettiin etsiä muualta.

Tämä ydinoivallus purki vähitellen kristinuskoa vanhemmat taikauskoiset syy-seuraustulkinnat empiirisesti tutkittaviin alkutekijöihin.[42] Näin kristinusko loi pohjan tieteelliselle tutkimukselle.

Kun poliittiseen valtaan hairahtanut kristikunta vähitellen alkoi sisäistää Jeesuksen opetuksen, väkivaltaan sitoutuneiden uskonnollisten rakenteiden valta yhteiskunnassa ja ihmisten mielissä alkoi purkautua.

Kaiken romun ytimessä oli kuitenkin koko ajan vaikuttanut Jeesuksen seuraajilleen lupaama Pyhä henki, Paraklete, uhrin puolustaja ja lohduttaja kaltoin kohtelijoiden edessä. Se oli uudenlainen Pyhä, joka ei tarvinnut minkäänlaisia uskonnollisia rakenteita toimiakseen, eikä ollut millään lailla sitoutunut uskonnollisiin valtarakenteisiin. Se oli väkivallan uhrien luokse kulkeva opas, tavallisen arjen pyhittävä usko. Siinäkin mielessä evankeliumit ovat maallistumisen tuottajia.[43]

4.            Valistus ja kilpailu uhrin puolustamisesta

Pinker kertoo päättäneensä kirjoittaa kirjansa valistuksesta vastauksena opiskelijan kysymykseen: ”Miksi eläisin.”[44] Hän vastasi mm. että opiskelijalla on velvollisuus antaa toisille, mitä itselleen odottaa. Miten valistuksen usko järkeen ja tieteeseen tätä elämän tarkoitusta perustelee? Sitä hän ei sanonut. Valistuksen kätilöiden teksteistä hän olisi helposti löytänyt siihen perusteet. Mutta niitä hän ei halua käyttää.

”Jokainen pahuus on ongelma ratkaistavaksi.” Ratkaisu löytyy järjestä, tieteestä, humanismista ja kehityksestä, mutta ennen kaikkea järjestä. Valistuksen missio oli löytää ”maallinen perusta moraalille.” [45] Minkä perustan Pinker löysi? Hän löysi uhrin. Hän ei sitä sanoita samalla tavalla kuin minä tässä, mutta minusta näyttää siltä, että hänen moraalinsa kiintopiste on uhrissa. Uhrien lisääntyminen tai vähentyminen on se mittari, jolla hän mittaa hyvyyden tai pahuuden määrää. Enkä minä kiistele hänen kanssaan mistään muusta kuin siitä, että tämä muka olisi valistuksen oma keksintö.

Vastoin Steven Pinkerin antamaa kuvaa ja yleissivistyksessä annettua mielikuvaa, valistuksen aika ei suinkaan ollut ensisijaisesti uskonnon vastainen liike. Uskontokriittinen se kyllä oli, mutta nekin ainekset se oli imenyt Jeesuksen aloittamasta ja mm Lutherin jatkamasta uskontokritiikistä ja siitä seuranneesta reformaatiosta.[46] Valistuksen taustalla oli syvä kyllästyminen kirkkojen tapaan huolehtia dogmeistaan enemmän kuin uhreistaan. Monet mielsivät Jumalankin samanlaiseksi.

Silti valistus oli moneen suuntaan kurottautuva uudistusmielinen liike, joka jatkoi juutalaiskristillisyydessä aina mukana kulkenutta itsekriittisyyden perinnettä. Jumala selvisi valistuksesta hengissä ja hyvin voivana. Valistuksen tärkein projekti oli oppia, miten tulemme toimeen toistemme kanssa globalisoitumisen varhaisessa vaiheessa, jolloin kulttuurit ja uskonnot alkoivat enenevässä määrin astua toistensa tontille.

Pinkerin edustama valistus kilpailee kristinuskon kanssa siitä, kumpi paremmin seuraa kristillisiä arvoja. Hän on selkeästi sitä mieltä, että vain ateistinen humanismi pystyy huolehtimaan uhreista parhaimmalla mahdollisella tavalla. Piittaamatta siitä, että nimenomaan kristilliset arvot, kirkot, kansanliikkeet ja järjestöt ovat vastuussa suuresta osasta hänen tilastojensa kauneudesta, hän maalaa kristinuskon vain väkivaltaa ja uhreja tuottavaksi uskonnoksi. Valistuksen humanismi on kilpailusuhteessa opettajansa kanssa ja yrittää kääntää opettajan jokaisen synnin ja heikkouden edukseen. Lopputuloksen pitää näyttää siltä, että oppilas on keksinyt oppinsa itse ja on onnistunut sen soveltamisessa opettajastaan huolimatta.

Tämän suutarin lapsilla oli kyllä kengät, mutta he väittävät tehneensä ne itse.

Vaikka modernismi ei alkanut niin uskontovihamielisissä merkeissä kuin yleensä annetaan ymmärtää, niin mukana on kyllä alusta asti ollut halu vaihtaa Jumalan palveleminen Jumalan kanssa kilpailemiseen.

Siitä on pienenä, mutta ei merkityksettömänä esimerkkinä vasta valistuksen jälkeen käyttöön tullut sana luovuus. Vasta moderni ihminen alkoi kutsua kekseliäisyyttään luovuudeksi. Tänään se tuntuu luonnolliselta ja itsestään selvältä ja jokainen yrittää omalla tavallaan olla luova, mutta siihen aikaan, kun modernismi oli vielä lähikapinassa Luoja-uskovaisten kanssa, se merkitsi uhmaamista, luojan kykyjen ottamista itselleen. Kristityille sana merkitsi kykyä luoda jotain uutta tyhjästä, creatio ex nihilo. Muinaiset kreikkalaiset kutsuisivat meidän luovuuttamme yksinkertaisesti tekemiseksi, poesis. Saven valajan työ saattoi olla runollista, mutta ei kukaan ajatellut sen olevan luomista. Taide oli heille techne, josta me saamme sanan tekniikka. Se edellytti osaamista eikä luomista. Vasta valistuksen lapset alkoivat 1800-luvulla kutsua taiteen tekemistä luomiseksi ja myöhemmin 1900-luvulla kaikkien alojen pioneerit alkoivat imarrella itseään luojina. Nyt etsitään myös luovia tapoja uhrien auttamiseen, ikään kuin se millään lailla poikkeaisi kekseliäästä ja osaavasta uhrien palvelemisesta.

Minusta luovuus tulee vastaan vasta sitten kun kohtaan uhrin ja antaudun hänen kanssaan rakkaudelliseen vuorovaikutukseen. Vasta aidosti dialogisessa prosessissa uskon syntyvän jotain sellaista uutta, jota maailma ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Se on osallistumista todelliseen luovuuteen. Eikä se ole yksinäistä pinnistämistä, vaan yhteyteen antautunutta kanssaluomista.

Yhteiskunnallisten hierarkioiden yksi funktio on ollut kateuden rajaaminen yhteiskuntaluokkien sisälle. Kun ne on yritetty eliminoida demokratian kautta ja kateus on valjastettu markkinavoimien moottoriksi, kuka tahansa voi kadehtia ketä vain, eikä kenenkään enää tarvitse kunnioittaa toista itseään ylempänä. Uhri voi kadehtia auttajaansa ja päinvastoin. Uhri voi kadehtia toista autettavaa ja auttaja muita auttajia.

Yksi seuraus tästä globaaliksi villiintyneestä kaikkien kilpailusta kaikkien kanssa on se, että kukaan ei enää kumarra ketään. Kilpailija on korkeintaan vertainen. Kun luojakin on saanut kilpailijakseen muutaman miljardin verran luojia, niin ketä tässä enää pitäisi kumartaa?

Itsenäisyysjuhlissa vain joku vanhan liiton sotaveteraani kumartaa presidenttiä ja Ruotsissa ja jokainen haastattelija sinuttelee kuningasta. Jopa Jumalasta on tullut kadehdittu kilpailija, jonka kuviteltu itseriittoisuus ja kaikkivoipaisuus ovat muuttuneet rajattoman kunniahimon ja hybriksen korkeimmiksi tavoitteiksi. Jos kristittyjen Jumala on uhrien lohduttaja, auttaja ja pelastaja, niin hänen kilpailijansa täytyy osata sama homma vähintään yhtä hyvin, mieluummin vielä paremmin. Steven Pinker yrittää tilastoillaan todistaa, että meiltähän tämä sujuu paljon paremmin kuin kristityiltä.

Ranskalainen filosofi Emmanuel Lévinas kertoi juutalaisten Talmudin ennustuksesta jonka mukaan Messias tulee ”sinä päivänä, jolloin totuus voidaan toistaa, salaamatta hänen nimeään, joka ensimmäisenä lausui sen.”[47] Silloin kun kaikki tunnustavat totuuden ja hyvyyden, eikä kukaan enää kilpaile yksinoikeudesta niihin, silloin on pelastuksen ja vapautuksen päivä.

5.            Postmodernismi ja kilpailu uhrin näkemisestä

Olin vuotta aiemmin perustanut Ystävyyden Majatalon, kun modernismi kuoli marraskuussa 1989. Ei sitä kukaan silloin huomannut, mutta jotain tapahtui, joka myöhemmin tulkittiin modernismin kuolemaksi. Mutta onhan Jumalakin julistettu kuolleeksi jo muutamaan kertaa, joten tiedä noista.

Sinä päivänä kuitenkin kaikki itkivät epäuskoisesta onnesta ja humaltuivat tapahtumista, joihin kukaan ei ollut uskonut. Minäkin pidin kämmeniä suuni edessä, etten karjuisi riemusta, kun Berliinin muuri avautui Brandenburgin portin edessä ja tuota maailmoja erottavaa muuria alettiin lekoilla hakata palasiksi. Siitä alkoi suurten aatteiden ja mahtavien ajattelijoiden konkurssi, joka vei diktatuurin toisensa jälkeen selvitystilaan. Maailma ei ollut koskaan nähnyt sellaista määrää toisiaan seuraavia vallankumouksia, joita ei väritetty ihmisten verellä, vaan kukkien väreillä.

Samana vuonna ilmestyi amerikkalaisen filosofin ja poliittisen taloustieteen tutkijan Francis Fukuyaman The End of History,[48] jonka mukaan kaikki olennainen on jo tehty ja suurten ideologioden kilpailu on päättynyt liberaalien demokraattien voittoon.

Vasta monta vuotta myöhemmin aloin tajuta, kuinka paljon oli muuttunut myös minun elämässäni. Olin nuorena kirjoittanut tyypillisesti modernin kristinuskoa puolustavan apologeettisen teoksen, jota myytiin 20 000 kpl. Se oli minun yritykseni saada maailma ja vakaumukseni siitä rationaalisesti perustelluksi ja kristinuskoon ankkuroiduksi. Juuri näin piti asiat ymmärtää ja melkein kaikki muu piti aueta sen myötä. 15 vuotta myöhemmin lehtialalla rikastunut ystäväni tarjoutui maksamaan minulle vuoden palkan, jos päivittäisin Ajankohtainen 3:n siihen päivään. Ei minulta mennyt kuin vuorokausi tajutakseni, että elin nyt uutta aikaa. Suuret kertomukset näyttivät menettäneen uskottavuutensa ja usko rationaaliseen perusteluun alkoi horjua. Postmodernin sukupolven lapset eivät enää vakuuttuneet samalla tavalla kuin ennen. Marx, Engels ja Freud olivat laulunsa laulaneet. Nietzschen yli-ihminen ja työväen diktatuuri olivat syöneet lapsensa ja lännen demokraatit yrittivät unohtaa oman voittonsa uhrit. Väkivaltainen valistuksen moderni kuoli kuin oma isäni, surullisen katumuksen vallassa.

Lännen kristillinen kirkko oli pulassa. Idässä se oli vainottunakin ollut uskollinen maan pienimmille ja toiminut rohkeasti ihmisiä erottavien muurien murtajana. Monet suomalaiset Marxin opetuslapset löysivät hengen aavistuksen tutun autoritaarisessa ja ikivanhassa ortodoksikirkossa. Lännessä kirkon muurit vielä yrittivät varjella vanhojen hierarkioiden jäänteitä. Naisetkin pääsivät papin virkaan vasta kun kommunismi kaatui. Ei niillä asioilla ollut paljonkaan tekemistä toistensa kanssa, vaikka tapahtuivatkin samaan aikaan. Se siinä juuri ongelmallista olikin. Kirkolla ei ollut paljon mitään tekemistä paljon minkään olennaisen kanssa. Silti, tai pikemminkin juuri sen tähden, senkin uskottavuus laski.

Kirkon edustama suuri kertomus oli myös menettänyt relevanssinsa, ehkä siksi, että se oli tiivistetty vain epäuskottaviksi dogmeiksi, joilla oli vain muodollinen merkitys ihmisten syntymässä ja kuolemassa. Rippikoulu antoi kirkolle viimeisen mahdollisuuden juurruttaa kristillinen usko ja elämä ihmisten arkeen, eikä sielläkään osattu selittää miksi Jumala edelleen vaatii uhria voidakseen tai halutakseen olla anteeksiantavainen. Miten nuoria opettaa elämään uhreja tuottamatta ja uhreista huolehtien, jos uhri on Jumalallekin niin välttämätön?

Kun fasismi oli nujerrettu, kommunismi oli näännytetty ja kirkot olivat tyhjentyneet ihan itsestään, älymystö alkoi puhua kaikkien absoluuttien kuolemasta, postmodernista ajasta, joka merkitsi kaikkien suurten totuuksien hajoamista suhteellisiksi näkökulmiksi. Nyt oli aika purkaa vanhat vakaumukset ja suuret kertomukset alkutekijöihinsä ja olla erittäin varovainen mihin tai kehen uskonsa seuraavaksi panee. Näin suurten virhearviointien jälkeen oli parempi uskoa vain johonkin hyvin pieneen ja henkilökohtaiseen, ei ehkä edes sanojen merkityksiin, ei ainakaan yhteisiin merkityksiin. Jäljellä oli vain hallitsematon ja ennakoimaton kaaos, vailla mitään järjestystä, johon sen voisi palauttaa tai ohjata. Alettiin elää totuuden jälkeistä aikaa. Jäljelle jäi vain minun totuuteni ja sinun totuutesi, joita ei voi arvioida vertaamalla niitä mihinkään meistä riippumattomaan.

Girardin mukaan postmoderni johtopäätös oli väärä, koska uhrista ja sen puolustamisesta oli tullut uusi ehdoton totuus, uusi absoluutti, universaali pyhä arvo, jota juuri kukaan ei uskaltanut asettaa kyseenalaiseksi. Hyvä niin, sillä kaikilla suurilla systeemeillä oli ollut valtava määrä pieniä uhreja. Nyt piti ennen kaikkea puolustaa heitä, pieniä uhreja, varoa väkivaltaa ja dekonstruoida kaikki ne uskomus- ja valtarakenteet, jotka olivat tuottaneet uhreja. Uhrista tuli filosofinen ja eettinen napa, poliittinen aurinko, jonka valossa kaikki muu arvioitiin ja jonka ympärillä kaikki alkoi pyöriä. Jacques Derridalle ja kumppaneille absoluuttinen uhri oli se, jota kukaan ei nähnyt ja joka ei saanut ääntään kuuluville missään, koska ei itsekään ymmärtänyt omaa uhriuttaan.

Kun kaikki modernit uskomukset oli dekonstruktioitu ja pinseteillä poimittu palasiksi, absoluuttisen uhrin puolustaminen jäi jäljelle. Siinä mielessä maallistunut ja kaikista suurista pyhyyksistä riisuttu kulttuurimme on tietämättään tullut kristillisemmäksi kuin koskaan.[49]

Filosofit eivät yleensä ole olleet kovin innokkaita miettimään väkivaltaa ja uhriutta.[50] Ne on muutettu vain käsitteiksi,[51] tai sitten on pohdittu tiettyjä rajallisia väkivallan muotoja, kuten terrorismi, kidutus ja sota.[52] Yleensä filosofian, niin kuin tieteenkin uudet löydöt ja oivallukset täydentävät edellisten sukupolvien tutkimusta ja ajattelua. Toisinaan uusi edellyttää vanhan hylkäämistä.

Postmoderni dekonstruktionismi on kuitenkin tehnyt vanhan mitätöimisestä itsetarkoituksellisen prosessin, koska lähtökohtaisesti kaikki vanhat rakenteet ja uskomukset ovat tuottaneet uhreja. Siksi menneet ajatukset uhrataan ja silvotaan niin pieniksi ja muista lähteistä tulleiksi palasiksi, että alkuperäinen hahmo häviää kokonaan. Näin älymystö pystyy todistamaan viattomuutensa ajattelun suurimpaan syntiin. Heitä ei enää koskaan voida syyttää menneisyyteen jämähtämisestä tai uskollisuudesta jollekin aikaisemmalle oivallukselle. Lopulta omatkin aiemmat ajatukset pitää kiireellä todistaa dépassé, vanhentuneiksi.[53] Alttarilla palaa jatkuva alkutekijöihin palauttava tuli, jolle uhrataan ajatuksia, niiden ajattelijoita, kirjailijoita ja filosofeja jatkuvalla syötöllä. Näin vanhojen ajatusten uhraamisesta on tullut suorastaan uskonnollinen rituaali. Epäjohdonmukaisuus ja vaikeatajuisuus ovat muuttuneet filosofisiksi hyveiksi, joiden avulla kukin pystyy todistamaan olevansa uskollinen ainoastaan loputtomalle kehitykselle ei mihinkään. Loputtomat paradoksit, dilemmat ja umpikujat on kanonisoitu[54] ja positiivinen totuuden ymmärtäminen on tehty mahdottomaksi tai ainakin toivottoman vanhanaikaiseksi.

Kilpaileva kateus on älymystön driving force vähintään yhtä paljon kuin älypuhelinten kehittäjillä. Jokaisen uuden ajatuksen pätevyys perustuu sen kykyyn mitätöidä joku vanha.[55] Oppilaiden pitää ampua gurunsa jo ennen kuin ovat ehtineet oppia heiltä mitään. Siinä missä muinaiset filosofit etsivät yhteistä maaperää, postmodernin filosofin pitää todistaa olevansa ainutlaatuisen innovatiivinen nero vailla vertailukohtaa. ”Häntä ei voi verrata kehenkään” tarkoittaa sitä, että hän on onnistunut älyllisesti ja sosiaalisesti tappamaan kaikki kateutensa kohteet verbaalisella giljotiinilla, joka ei jätä veriroiskeita. Päätä lyhyempi kilpailija on muuttunut sosiaalisesti näkymättömäksi akateemisessa maailmassa, jossa jokainen yrittää olla päätä pidempi toista. Kateus ei loppupeleissä koskaan tyydy vähempään kuin murhaan. Älymystön huipulla siitä ei saa tuomiota. Päinvastoin. Murhaajat palkitaan.

Nietzsche oli ensimmäinen guruja alas ampuva guru, joka teki itsestään kaikkien häntä seuraavien gurumitätöijien gurun. Silti hän oli katkera siitä, ettei häntä juuri kukaan seurannutkaan. Ranskan suuret totuudenuhraajafilosofit sen sijaan ovat oman aikansa intellektuaalisia diivoja, jotka imartelevat itseään seuraajillaan ja kyvyllään ajatella toisin kuin kukaan muu. Kaikkien edellisten ajatusten kanssa ristiriidassa olevaa ajatusta kutsutaan innovaatioksi, mutta se ei lisää älylliseen perinteeseen mitään, koska se syntyy vain kaiken edellisen raunioista. Postmodernismista on tullut loputon kielipeli, jonka tarkoituksena on uhrata raskaasti syyllistetyt vanhat suuret kertomukset ja totuudet. Postmodernit uskovat mitätöineensä modernin uskon suuriin totuuksiin. He puhuvat jälkikristillisestä kulttuurista, koska uskovat senkin kuuluvan mitätöityyn menneisyyteen. Heidän totuutensa on universaali epätotuus, jonka pitäisi vihdoin yhdistää ihmisiä eri kulttuureista.

Väkivallan suhteen he ovat pesseet kätensä ja tehneet kristinuskosta syntipukin, jota voi kivittää kaikilla väkivallan syillä. Niin pitääkin tehdä, koska postmoderni aina puolustaa uhrieja, erityisesti kristinuskon uhreja. Girard vertaa heitä Jeesuksen aikaisiin fariseuksiin:

”Jos me olisimme eläneet esi-isiemme aikana, emme suinkaan olisi heidän kanssaan vuodattaneet taiteilijoidemme ja filosofiemme verta.”

Kirkon väkivaltaista historiaa voi tuomita yhtä hyvillä syillä kuin fariseukset tuomitsivat profeettoja tappavat esi-isänsä, mutta niin tehdessään, he toistavat tuomitsemansa synnin. ”Kirkko teki sen. Me emme ole, emmekä silloinkaan olisi olleet, sen kaltaisia.”

Kirkon väkivaltaisuuteen he suhtautuvat ikään kuin siinä ei olisi heille mitään tuttua, mutta kristinuskon uhrien näkemisen tarkkuuden kanssa he kilpailevat.

Samalla heiltä jää huomaamatta se, kuinka Jeesus paljasti juuri tämän sokeuden.

Girard muistuttaa oman maansa älymystöä: ”Jotta meillä olisi pienintäkään menestystä uhreja tuottavan itsepetoksen purkamisessa, sen täytyy tapahtua kokemuksemme kaikkein intiimeimmällä tasolla.”[56] Muuten paljastamme toistemme ajattelun sidokset väkivaltaan vain huomataksemme jonkun ajan päästä, että olemme rakentaneet itsellemme peilikuvan tuomitsemastamme väkivallasta, josta joudumme itse aikanaan tuomituiksi.[57] Jos emme herää tarpeeksi intiimisti tunnistamaan oman kateellisen kilpailumme, meidän täytyy oppia vastahakoisesti rakastamaan sitä, että se oikeus jolla me tuomitsemme, tuomitsee myös meidät.[58] Silloin näemme, kuinka syvästi terävinkin ajattelumme, ja nimenomaan se kaikkein terävin ajattelumme, on sidoksissa väkivaltaiseen vuorovaikutukseen. Veitsenterävä ajattelu, jolla käymme toistemme kurkkuun, ei enää helpota eikä tuo rauhaa, koska ei edes älyllinen uhraaminen pelasta ketään mistään. Se vain sitoo kaikki siihen samaan.

Girard myöntää oman taipumuksensa vastavuoroiseen väkivaltaan älyllisellä tasolla: ”Olen itse hyvin mimeettinen. Koska olen poleeminen (polemikos tarkoittaa sotaisaa, vihamielistä) olen myös mimeettinen, ja kirjoituksissani tarvitsen usein jonkinlaista houkutinta tai täkyä, johon iskeä. Halu vastata samalla mitalla viettelee minut kirjoittamaan.”[59]

Näin henkilökohtainen itsearviointi on harvinaista Girardia. Olen häntä lukiessani kaivannut sellaista enemmänkin. Häntä on kuitenkin kiinnostanut paljon enemmän oman kulttuurinsa valtavirtojen kritiikki. Yhdenlaista itsekritiikkiä sekin. ”Elämme älyllisessä ilmapiirissä, jonka sopeutuvuuteen kuuluu uskomus siitä että, meillä on sopeutumattomuuden monopoli. Tämä vapauttaa meidät kaikenlaisesta itsekritiikistä.”[60] Tähän Girard ei halunnut sopeutua. Siksi hän antoi tutkimuskohteensa herättää itsensä ja jopa käännyttää itsenä matkan varrella monta kertaa.

Jos tietoisuutemme väkivallan juurista, historiassa ja kollektiivisessa psyykessämme, ei pysy edes tuhoamiskykymme tasolla, olemme todella vaarassa. Jos taipumuksemme imeytyä väkivaltaiseen vuorovaikutukseen on vahvempi kuin tietoisuutemme sen vaaroista, olemme tuhon partaalla, emmekä ymmärrä edes olla huolissamme.

Samanaikaisesti kun kristikunnan vaikutusvalta lännessä on heikentynyt, Jeesuksen opetukset uhrin huomaamisesta ja kohtaamisesta ovat yltäneet koko eettisen ajattelumme keskiöön. Jos kristinuskon vaikutuksesta oikeasti haluttaisiin eroon, huoli uhrista pitäisi poistaa yhteiskunnan kaikista ulottuvuuksista. Moni pessimistinen tarkkailija voi väittää, että niin on käynytkin, mutta Pinkerin kahden kirjan tilastot puhuvat toista kieltä. Niistäkin voidaan väitellä, mutta silti olemme kaukana Hitlerin yrityksestä pyyhkiä huoli uhrista kansan mielestä kokonaan. Hän melkein onnistui siinä. Me yritämme pitää uhrit mielessämme, onnistumatta aina toimimaan heidän parhaakseen. Se on eri juttu.

Missä me sitten kuljemme? Miksikä kutsuisimme aikaamme? Mihin olemme menossa? Modernismin korskea itseluottamus ja usko tieteen kykyyn pelastaa meidät jokaisesta itse aiheuttamastamme katastrofista elää Pinkerin tapaisissa valistuksen ilosanoman julistajissa. Heidän optimisminsa perustaksi riittää, että ihmisen keskimääräinen elinikä oli 200 vuotta sitten noin 30 vuotta ja nyt Suomessa jopa 80 vuotta, ja kansalaiset kuolevat ylensyöntiin ja itsemurhiin enemmän kuin nälkään tai sotiin.

Postmodernismi on vain nimi, jolla kuvataan tyhjää vaihetta sen jälkeen, kun modernin ajan uskotaan loppuneen, mutta selkeästi uutta vaihetta ei vielä ole tullut tilalle. Se on tyhjyyden, päämäärättömyyden ja kosmisen hiljaisuuden aikaa, jota ihmiskunta on kollektiivisesti ja yksilöllisesti aina pelännyt ja vältellyt. Nyt siihen yritetään pysähtyä. Nyt siihen suhtaudutaan suvaitsevasti, jopa pöyhkeän juhlivasti, ikään kuin se olisi merkki kosmisesta rohkeudesta. Ehkä siinä on sitäkin.

Elämme maailmanhistorian rauhallisinta ja suhteellisesti väkivallattominta aikaa. Suurten sotien jälkeen meillä on ollut aikaa miettiä suhdettamme väkivaltaan. Tämän aika on nyt. Tällä on mieli ja tarkoitus nyt. Minkä aika on seuraavaksi? Kaikkien suurten kertomusten syvä mieli hahmottuu yleensä vasta jälkeenpäin. Ennustustenkin sisältö ja mieli ymmärretään yleensä vasta sitten, kun ne ovat jo kuvauksia menneestä. Siksi minua on yhä enemmän kiinnostanut kertomuksen merkitys, hienosti sanottuna narratiivinen lähestyminen elämän ongelmiin. Me voimme kyseenalaistaa absoluuttisen tiedon mahdollisuuden lankeamatta nihilismiin. Kertomuksella voi silti olla mieli ja tarkoitus, vaikka emme tiedäkään sen sisältöä tyhjentävästi.

Minusta näyttä siltä, että postmodernismin perusvaikeus on hyväksyä mitään yksilöä suurempaa. Ihminen on keksinyt ja luonut itsensä ja arvonsa. Valitettavasti postmoderni maailma on jättänyt autonomiset yksilönsä vailla kuuluvuutta, yksin oman autonomisuutensa, itsenäisyytensä ja luovuutensa kanssa. Kun ihminen jää yksin ylläpitämään identiteettiään globaaleiksi kehittyvien valtojen ja voimien keskellä, ei ole ihme, että meillä on kasvava joukko ihmisiä, jotka systeemien jaloissa ja kaikista itseään isommista tarkoituksista irrallisina, näkevät itsensä koko maailman uhreina, vailla osuutta mihinkään ja vastuuta kenestäkään.

Onko postmodernismi vain yksi esimerkki Rene Girardin havainnoimasta väkivaltaisesta kilpailusta mallin kanssa. Hyvään haluamisen malli täytyy tappaa nimenomaan siksi, että pyrkimys on samaan?

Ranskalainen filosofi Jacques Derrida myöntää, että kristillisyyden keskeinen sanoma leviää postmodernissa maailmassa yli kirkon omien rajojen. Samalla hän julistaa järjestäytyneen kristinuskon täysin turhaksi.

”Anteeksiannon ja –pyynnön globalisoituminen muistuttaa valtavaa tunnustusten, mullistusten, kääntymysten ja parannusten tekemisen prosessia. Se on tosiallisesti kristillinen ja kristillistymisen prosessia, joka ei tarvitse kristillistä kirkkoa mihinkään…”[61]

Näin Derrida todentaa Charles Taylorin huomion oikeaksi, kun tämä totesi että moderni maailma aukeaa kristilliselle sanomalle, samaan aikaan kun se sulkeutuu Jumalalle. Mutta mitä kirkosta, ei kristillinen usko ole pohjimmiltaan koskaan ole ollut sen varassa. Sen turhaksi julistaminen ei tyhjennä Jeesuksen opetusta ja esimerkkiä. Mutta postmoderni projekti on paljon perusteellisempi. Jumala täytyy tappaa ja Hänen talonsa ryöstää, jotta ihminen jäisi itse kosmoksen ainoaksi hahmoksi, joka huolehtii uhrista, luo totuutta ja oikeutta, antaa lahjoja, on suvaitsevainen, suo anteeksiantoa jne.

Kun moderni yritys päästä Kalifiksi Kalifin paikalle on vielä kesken, jää jäljelle postmoderni yritys tappaa kaikki Kalifit, jotta jokaisella jäisi ainakin vapaus olla oman elämänsä Kalifi. Onko se vain jatkoa paratiisikertomuksen kuvaamasta maanisesta vertailusta Jumalaan, eksistentiaalisesta kateudesta Jumalaa kohtaan ja loputtomasta kilpailusta Hänen kanssaan?

Onko postmodernismi vain uusi muoto ihmisen perusvaikeudesta suvaita ketään tai mitään itsensä yläpuolella?

Taylor osoittaa, että usko Jumalaan on edelleen läsnä, kunhan lakkaamme pitämästä kirkkojen teologiaa kosketuskohtana Jumalaan. Mahtaileva puhe jälkikristillisestä ajasta saattaa olla modernin ja postmodernin eliitin toiveajattelua. Se, että kirkko on vihdoin erotettu valtiosta ja totuus on erotettu vallasta, ei tarkoita, että uskonnollisuus tai hengellisyys oli hävinnyt länsimaisesta kulttuurista. Jopa vanha käsitys hengellisyyden ja maallisuuden erosta on hämärtynyt, ja aiemmin kirkkoon eristetyt kysymykset kohtaavat meitä, kun etsimme tavallisen arjen etiikkaa, estetiikkaa ja tarkoitusta.

Oletettu uskonnon jälkeinen aika saattaa kyllä merkitä uskonnollisten instituutioiden ja uskonnollisten yhtenäiskulttuurien jälkeistä aikaa. Ehkä alamme kypsyä sellaiseen uskoon, joka ei enää avaudu vanhojen uskonnollisten polkujen kautta, mutta avautuu vastuullisen yksilöllisyyden ja vastavuoroisen yhteisöllisyyden kautta, niin kuin filosofi Charles Taylor visioi massiivisen A Secular Age -tutkielmansa viimeisessä luvussa.[62] Ehkä joku seisminen muutos vie meitä kohti vastavuoroista yhteistyötä koko todellisuuden kanssa. Ehkä Jumala sen kautta löytää tiensä yhteistyöhön ihmiskunnan kanssa.

Minusta on mielenkiintoista, että postmodernistinen yleisasenne, joka on tehnyt parhaansa mitätöidäkseen sekä kristinuskon, että valistuksen perinnön, löytää kuitenkin yhden eettisen perustekijän, jota ei enää voi millään kielipelillä palauttaa pienempiin alkutekijöihin. Siihen on ihan pakko ottaa henkilökohtaisesti kantaa. Se on uhri.

Filosofian tri Wilhelm S Wurzer kuvaa hyvin, mitä jäi jäljelle, kun postmoderni projekti oli  purkanut kaikki ajatus- ja valtarakennelmat alkutekijöihinsä. ”Totuus on jalkojemme alla, uhrissa. Mikään muu totuuden muoto ei ole pelastettavissa kahden ja puolen tuhannen vuoden totuuden etsinnän haaksirikosta, jota Nietzsche ristiriitaisin mielin ylisti kristinuskon työksi… sillä uhrin ja vainoojan välillä kukaan ei voi epäröidä valintaansa vaarantamatta oikeuttaan valita yhtään mitään… Totuus on uhrissa ja post-age is the victim age.”[63]

Voiko tämän lähemmäksi päästä kristillisen Jumalan kohtaamista? Jumalahan ei edes yrittänyt lähestyä ihmistä niiden ylhäältä tulevien abstraktioiden kautta, joiden avulla ihmistä on hallittu ja joiden romuttamiseksi postmoderni on tehnyt parhaansa. Jumala lähestyi ihmiskuntaa sen alapuolelta – ihmisen suvaitsemattomuuden, hylkäävyyden ja väkivallan uhriksi antautuneen Jeesuksen kautta?

Postmodernismi on jäännösten tai ”tuhkan filosofiaa”[64] niin kuin Derrida sitä kutsui. Se pohtii, mitä jää jäljelle, kun kaikki on mennyt. Uhri jäi jäljelle. Siksi suhde uhriin on ihmiskunnan kohtalonkysymys, eikä siitä kysymyksestä saa harhautua. Siinä postmodernistisen aallonpohjan tärkein löytö. Vain uhriin samaistuminen voi lopettaa uhraamisen. Siksi tämä löytö on kohtalokkaan tärkeä.

Steven Pinker edustaa liian pessimistiseen, kyyniseen ja skeptiseen postmodernismiin kyllästynyttä älymystöä, joka etsii uutta vetoapua yltiöoptimistisesta ja markkinavetoisesta tiedehypetyksestä. Se muuttaa uhriluvut valistuksen riemuvoiton todistustilastoiksi, pos-postmodernismin paluuksi valistuksen itsevarmuuteen.

6     Uhritietoisuus ja itsekritiikki

Juutalaiskristillinen perintö on syntynyt jumalan sitkeästä kuiskauksesta ja sen innoittamasta tuhansien vuosien itsekritiikistä. Vaikka sitä ei kaikista kristityistä huomaa, niin kristillinen usko on aina ollut ongelma itselleen. Kristinusko on aina ollut ja tulee aina olemaan kristillisyyden kriitikko ja kristikunnan kyseenlaistaja. Sekin on kristillisyyden perintöä, että kouluissa opetetaan kristikunnan vallanhalusta, rikkauksien keräämisestä ja sortotoimista. Kommunismin itsekriitikot tapettiin ja kommunismin kaatumisesta on yhden sukupolven jälkeen jäljellä pelkkiä isänmaan sankareita ja kunniaan palautettuja diktaattoreita. Kommunismi ei missään päin maailmaa kestänyt sitä kumartamattomia kristittyjä ja loi lyhyessä ajassa itsekritiikin vaientamisen kulttuurin. Se oli kirjaimellisesti veret seisauttavaa oikeaoppisuutta, vailla vertaa kristillisessä historiassa.

Juutalaiskristillinen kirjallinen perintö on vereen upotettu juuri siksi, että se kuvaa sitä väkivaltaa, jota se samalla riisuu uskonnollisista verhoistaan. Vanha ja Uusi Testamentti sisältävät väkivaltaa, joka prosessin aikana riisutaan myyttisistä valheistaan ja paljastetaan ihmisten eikä Jumalan ominaisuudeksi. Kirjat kantavat veristä perintöämme, jotta emme pääsisi pettämään itseämme uudestaan. Se, että jotkut edelleen pitävät ihmisen tai Jumalan väkivallan kuvauksia normatiivisina, kertoo vain siitä, kuinka vaikea kristittyjenkin on nähdä sidonnaisuutensa pyhitettyyn väkivaltaan. Väkivalta yritettiin kyllä toisen vuosisadan aikana sensuroida kristittyjen kootessa Raamattuaan. Mutta sitä ei ole pidetty kristillisenä ratkaisuna. Niinpä meillä on Koraaniakin paljon väkivaltaisempi kertomus Jumalan ja ihmisen historiasta. Se on vain juutalaiskristillistä realismia, jonka pohjalta on myöhemmin voinut hahmottaa, miten hitaasti uhritietoisuus on kasvanut.

Jeesus ei tullut perustamaan uutta uskontoa, vaan kyseenalaistamaan kaikkia uskontoja.

Siinä määrin, kun kristilliset kirkot ovat edelleen liitossa väkivaltaisen ja poissulkevan pyhän kanssa, evankeliumit nakertavat tämänkin uskonnon temppeleiden perusteita. Evankeliumien demytologisoiva kertomus on uhka kaikille uskonnoille, myös kristilliselle uskonnolle. Siinä mielessä kaikkien jumalien kuolema on olennaisesti evankeliumien tuottamaa.

Silti on valitettavasti totta, että kristillisyyden kriitikot ovat uskollisempia evankeliumien sanomalle uhrin puolustamisen ehdottomasta tärkeydestä kuin monet kristityt. He myös pitävät esillä kirkkohistorian uhreja tavalla, joka tekee tämän päivän koululaiselle vaikeaksi uskoa kristinuskon poikineen modernia uhritietoisuutta.[65] Valistuksen jälkeläiset ovat aiheetta ottaneet kunnian siitä kristillisestä uhritietoisuudesta, jonka pohjalta he kirkkoa arvostelevat. Vaikka kulttuurieliittimme kristinuskon vastaisuus on kasvanut, heidän tietoisuutensa uhrin tärkeydestä ei ole vähentynyt — päinvastoin. He ovat nostamassa uhrin ennen kokemattomaan valta-asemaan, emmekä ole vielä nähneet minkälainen totalitarismi on mahdollista rakentaa, kun uhrin asema absolutisoidaan.

Jos me oikeasti yrittäisimme vapautua kristinuskon vaikutuksesta kulttuuriimme, meidän pitäisi lakata välittämästä uhreista kokonaan[66] tai sitten meidän pitää maksimoida uhri kaikkea toimintaa ohjaavaksi ja samalla muuttaa myötätunto uhria kohtaan vihaksi uhraajia kohtaan. Näin uhri olisi nostettu antikristilliseen asemaan. Mutta siitä enemmän seuraavassa artikkeleissa.

Kaikki suuret kulttuurit ovat nähneet itsensä maailman napoina ja rakentuneet yhden etnisen ryhmän suvereenisuuden varaan. Myös kristillinen länsi on ollut pöyhkeän etnosentrinen. Mutta me olemme samalla olleet oman ylemmyytemme pahimpia arvostelijoita. Sitkeästi elävä alkukristillinen perinne on sen taannut. Siksi ainoastaan meidän kulttuurimme on alkanut ihannoida monikulttuurista tasa-arvoa.[67]

Kirkko ja kristikunta ovat välillä raivanneet tietä kulttuurien väliselle tasa-arvolle. Välillä konservatiiviset kristityt ovat potkineet ja kirkuneet vastaan, kun uskonnoton osa yhteiskunnasta on toteuttanut kristillistä unelmaa kansainvälisestä vieraanvaraisuudesta lainsäädäntöön asti. Toivottavasti juutalaiskristillinen perintömme takaa jatkuvan kiitollisuuden ja ankaran itsekritiikin perinnön jatkuvan.

Muinaisissa kulttuureissa ja nykyisissäkin yhtenäiskulttuurien jämissä, on lähes mahdotonta ottaa sellaista etäisyyttä omiin traditioihin, että niihin voisi alkaa suhtautua kriittisesti. Kun itsekriittisiä läpimurtoja tapahtuu, ne ovat melkein aina lännen vaikutuksista syntyneitä. Me opimme jo puoli vuosituhatta sitten kyseenalaistamaan omaa ylemmyyttämme suhteessa vieraisiin kulttuureihin. Vähitellen aloimme suhtautua romanttisen ihannoivasti kaikkeen löytämäämme. Nyt ankara itsekritiikkimme on mennyt niin pitkälle, että olemme taipuvaisia ihannoimaan mitä tahansa muuta kulttuuria omamme kustannuksella, eikä mikään itseruoskinnan määrä riitä, kun käymme muualla kyläilemässä.

Kristillisyydessä toisen identiteetti löytyy kunnioittavan kysymyksen kautta, eikä ennalta valittujen määreiden kautta. ”Kuka sinä olet” on lapsesta asti annettu kunnioittava asenne, joka kutsuu jokaisen yksilön itse osallistumaan identiteettinsä luomiseen ja määrittämiseen. Sellaisesta uskosta käsin on vaikea osallistua muureja rakentavaan nationalismiin, kunnioittamattomaan kulttuuri-imperialismiin tai minkäänlaiseen toimintaan, joka ennalta määrittää tai mitätöi toisen identiteetin ja arvon.[68]

Kristinusko on tietenkin itse luomansa kulttuurin ankarin kriitikko, sillä pohjimmiltaan kristinusko ei ole kulttuuri, vaan jokaiselle kulttuurille uusi, vieras[69] ja juuria myöten haastava ”tie, totuus ja elämä”[70]. Vaikka sen aavistus löytyy joka puolella maailmaa, sen sisältö tulee kaikille yllätyksenä.

Mikään kulttuuri ei ole niin itsekriittinen, suorastaan itseään piiskaava ja historiastaankin vastuuta ottava kuin lännen modernismi. Jatkuva yritys vapautua oman kulttuurinsa rajoitteista on saanut alkunsa pitkästä juutalaiskristillisestä harjoittelusta. Kristitty oli se, joka uskalsi astua ulos kulttuurinsa sanelemista säännöistä ja arvoista. Sen tien vaeltajat[71] olivat aina valmiita asettamaan omat uskonnolliset ja kulttuuriset lähtökohtansa kyseenalaisiksi, vaikka joutuisivat maksamaan siitä suurenkin hinnan.

Viime vuosikymmeninä olemme pitäneet moraalisena velvollisuutenamme pitää itseämme ehkä maailmanhistorian julkeimpana ja tuhoisimpana kulttuurina, joka häpeissään ja kritiikittömästi romantisoi kaikkia valloittamiaan primitiivisiä kulttuureja.[72] Kun moderni Eurooppa alkoi nähdä omat uhrinsa, alkoi armoton itseruoskinta kaikkien maailman onnettomuuksien tuottamisesta.[73] Eikä tähän aiheelliseen itsekritiikkiin ollut muuta arvopohjaista syytä kuin kristillinen uhritietoisuus. Vaikka olemme pystyneet luomaan koko maailman kadehtiman demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan, emme kehtaa olla siitä ylpeitä ja kiitollisia? Miksi?

Koska valkoisen miehen syyllisyyden taakka vain kasvaa ajan myötä. Toisaalta meillä on edelleen uhreja, ja vaikka kuinka yritämme parhaamme, niin tapamme elää tuottaa yhä uhreja eri puolilla maailmaa. Sitä voisi kutsua myös Paavalin ja Pietarin oppimaksi kristilliseksi realismiksi. Hekin havahtuivat näkemään, kuinka heidän parhaatkin yrityksensä tuottivat uhreja. Juuri siksi, että he tarpeeksi syvästi vastustivat vainoamista, he löysivät vihollisen myös itsestään. Juuri sitä maallistunut uskonto tekee, etsii itse tuottamansa ongelmat ja korjaa niitä. Se on sekulaarin yhteiskunnan perusmalli.

7     Uhritietoisuus ja uskonnon maallistuminen

Maallistuminen on parhaiten ymmärrettävissä kristinuskon synnyttämänä ilmiönä, riippumatta siitä tunnistavatko kristityt sen lapsekseen tänä päivänä vai ei. Dietrich Bonhoeffer tunnusti sen kyllä. Muutama viikko ennen teloitustaan hän kirjoitti vaimolleen unelmastaan, ja nimitti sen uskonnottomaksi kristinuskoksi.[74] Jäljelle jäi uhrissa ja uhrin kanssa elävä Jumala maan päällä ja se, miten me kohtaamme Hänet täällä.

Valistuksen lasten käytössä sekularismi, maallistuminen, sanana kuvaa vaille jäämisen tilaa. Kun todellisuuden hengellinen ulottuvuus on mitätöity, jäljelle jää moderni sekulaari tila, puutostila. Vaikka Pinker, Dawkins ja kumppanit mainostavat modernismia uskontoharhasta vapauttajana, se kuitenkin kuljettaa mukanaan evankeliumien keskeiset arvot ja keskiaikaisten teologien keskeiset oivallukset ihmisen vapaudesta ja vastuusta, kykenemättä keksimään mitään itsenäisesti.

Pinker väittää toisin. Hänen universumissaan evoluution ja entropian välinen taistelu nyt vain on synnyttänyt meille valistukseen aatteen ja sen mukana väkivallattomuuden, sanavapauden, ihmisoikeudet jne. Ei siksi, että kosmos meistä millään lailla piittaisi. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa ja sillä on taipumus palauttaa kaikki korkeampi järjestys alkutekijöihinsä. Meidän olympolainen tehtävämme on asettua evoluution puolelle taistelussamme entropiaa vastaan.[75]

Uhrien suhteen kumpikin ovat piittaamattomia ja entropia palauttaa kaikki voittajat takaisin alkuviivalle. Mikä siis on se ”sekulaarinen moraalin pohja,” jonka valistus on tuottanut? Mikä tiede kertoo meille kannattaako uhreja auttaa, vai kannattaako ne uhrata? Pinkerin mukaan uhreista huolehtiminen on hyvä asia, mutta väite sen tieteellisyydestä jää perustelematta ja sellaisen kutsuminen kristilliseksi, on vastoin hänen intohimojaan.

Mutta mikä kristittyjä estää yhtymästä hänen arvoihinsa, joihin kuuluu elämän, terveyden, yltäkylläisyyden, vapauden, onnellisuuden ja tiedon arvostaminen kuoleman, sairauden, puutteen, pakon, kärsimyksen ja taikauskon sijaan?[76] Vainko se, että näitä ei kutsuta kristillisiksi arvoiksi vai siksikö, että niiden yksipuolinen arvostaminen on kaukana kristillisen elämänvision kokonaisvaltaisuudesta? Kristitytkö tässä loppujen lopuksi kateellisia ovat? En minä muista kristityistä tiedä, mutta minä olen kyllä kuin kateellinen vanhempi veli, joka katsoo, kuinka nuorempi leveilee isäni perinnöllä väittäen itse ansainneensa kaiken.

Itseäni kyllä harmittaa Pinkerin ja koko modernismin suuri ja pöyhkeä tekijänoikeusvarkaus. Mutta varastettuinakin kristittyjen uhrikeskeiset arvot ovat parempia kuin Trumpilta ja Putinilta lainatut arvot. Mitä siitä, vaikka Pinker näkee paljon vaivaa Jumalan kieltämisessä, kun hän kuitenkin arvostaa Jumalan palvelijoiden ja Jeesuksen seuraajien parhaimpia aloitteita ja tekoja ympäri maailmaa. On sellaisiakin maita, joissa hyvän tekeminen palkitaan kuolemalla vain siksi, että ne ovat kristittyjen tekemiä.

Steven Pinkerin, Richard Dawkinsin[77] ja kumppaneiden teoria modernista kulttuurista, joka tuli mahdolliseksi vasta, kun järkevät ihmiset olivat todistaneet kristinuskon vääräksi, on ateististen valistusevankelistojen itseään onnitteleva toiveuni. Kulttuuriantropologina Girard osoittaa yhdessä Max Weberin, Marcel Gaughetin ja Hans Blumenbergin kanssa, että moderni vapautta, vastuuta, autonomista järkeä ja kehitystä korostava kulttuuri on kristinuskon mahdollistama kulttuuri, eikä suinkaan sen raunioilta syntynyt uusi aikakausi, joka on itse luonut itsensä.

Filosofi ja kulttuurikriitikko Ivan Illich summasi havaintonsa: ”Mistä tahansa etsin modernismin juuria, löydän ne kirkkojen yrityksestä institualisoida, legitimoida ja hallita kristillistä kutsumustaan.”

Francis Fukuyama sanoi: ”Voidaksemme ymmärtää lain vallan kehitystä, täytyy tutkia ei vain uskonnollisen lain alkuperää ja sisältöä sinänsä, vaan sitä tapaa jolla uskonnollinen valta on järjestäytynyt ja institualisoitunut. Eurooppalainen lain valta on juurtunut kristinuskoon.”[78]

Kun EUn parlamentissa puhutaan eurooppalaisista arvoista, ne tulisi tunnistaa olennaisesti kristillisiksi arvoiksi. Riippumatta siitä pitääkö kristinuskoa totena taikka ei, on mahdotonta ymmärtää eurooppalaisen etiikan uhrikeskeisyyttä näkemättä että se on kokonaan kristinuskosta lähtöisin ja sitä, mikä on kehittynyt kristillisyyden väistymisen jälkeen, on mahdotonta ymmärtää irrotettuna alkuperästään. Uskonnollisen taustan vähättely ei vapauta ketään uskonnon vaikutuksesta. Dawkinsin propagoimia jumalharhoja on kyllä, mutta niin on myös modernismin harhoja itsestään syntyneestä sekularismista, joka on luonut omat arvonsa.

Pinker puhuu valistuksen synnystä kuin sekulaarista luomismyytistä, jossa ihminen alkoi nyhjästä tyhjästä, creatio ex nihilo, ja uskontojen pimeän kaaoksen keskeltä kuului ääni, joka sanoi ”tulkoon järki” ja valistus tuli. Siitä lähtien sekulaarisen humanismin luomakunta on muutamaa syntiinlankeemusta lukuun ottamatta kehittynyt aina vain parempaan suuntaan.

Jerusalemin heprealaisen yliopiston historian professori Yuval Noah Harari antaa tälle optimismille vähän hyytävämmän sisällön.  Kirjassaan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia[79] Harari Visioi, kuinka tiede voi muuttua kaiken kattavaksi oppijärjestelmäksi, joka näkee kaikki organismit algoritmeina ja elämän pohjimmiltaan datan käsittelynä. Kun ihmiskunta luopuu tarkoituksesta, jonka se on jo melkein hukannut, jää jäljelle jumalan kaltainen kaikkea ohjaava tekoäly, joka pystyisi ainakin lykkäämään pienen superrikkaan eliitin kuolemaa ja luomaan uusia elämän muotoja joiden äly ohittaisi tietoisuuden ja matemaattiset algoritmit tarkoituksen. Ongelma on tietenkin se, että vanhat elämän muodot jäävät silloin sotilaallisesti ja työvoiman kannalta hyödyttömiksi. Suurin osa ihmiskunnasta jäisi oman kehityksensä uhriksi, mutta sillä ei enää olisi mitään merkitystä, koska uhrille merkityksen antava tietoisuus tai Jumala olisi korvattu uhreista piittaamattomalla tekoälyllä ja niillä, jotka ehkä ehtivät kytkeä itsensä sen käyttäjiksi tai pikemminkin käytettäviksi. Loput jäisivät samalla tavalla eliitin käyttöön kuin lypsykarja ja broilerikanat nyt ovat meidän käytössämme.

Nietzsche unelmoi ajasta, jolloin ihmiskunta pääsisi vihdoin jättämään kristinuskon taakseen ja purjehtimaan avoimelle merelle, seuraten vain omaa suuntavaistoaan. Hänen unelmansa alkaa toteutua. Laivalla ei vain näytä olevan mitään tunnistettavaa määränpäätä, jota kohti suunnistaa. On vain muutama apokalyptiseksi väitetty myrsky, joista pitäisi selvitä, mutta koko matkan tarkoitus, telos, on hukassa. Kaikilla valinnoilla alkaa olla potentiaalisesti kohtalokas vaikutus, eikä kukaan tiedä missä kulkee litteäksi muuttuneen maailman raja, jonka jälkeen on vain pudotusta tyhjään. Viimeinen tuomio on vaihtunut ihmiskunnan omaksi oikeudenkäynniksi itseään vastaan. Armahduksia on vähän ja tuomioiden ankaruus kasvaa päivä päivältä. Johtaako tämä uuteen väkivallan vastavuoroisuuteen, vai kykenemmekö vielä löytämään yhteisen tarkoituksen, jonka eteen olisimme halukkaita elämään uhrautuvasti eikä uhraavasti?

Vaikka kristikunta on historiansa aikana saattanut oman perintönsä häpeään monella väkivallan muodolla, kristinuskon luoma uhritietoisuus on silti tehnyt maailmastamme paljon siedettävämmän paikan elää. Fasismin ja kommunismin aika antoi esimakua siitä, millaiselta uhreista piittaamaton maailma näyttäisi. Nietzschen innoittama übermensch oli oikealla ja vasemmalla valmis uhraamaan kaikki luuserit uuden uljaan valtakunnan luomiseksi. Hitler, Stalin ja Mao yrittivät todistaa, ettei jumalilla ollut mitään sympatiaa heikkoja (tai rikkaita) kohtaan. Tahto valtaan sanelisi viimeisen sanan maan päällä.

Pinkerin kosmisiin mittoihin kasvanut tieteistinen hybris voi kilpailla vain vallasta humaltuneiden kirkon johtajien suuruudenhulluuden kanssa, kun he kuvittelivat itsensä Jumalan sijaishallitsijoiksi maan päällä.

Tiede on selittänyt ja parantanut maailmaamme tosi hyvin. Siksi tieteellä on arvovaltaa. Tieteismi yhdistettynä Pinkerin harrastamaan populistiseen ateismiin herättää uskonnollisesti orientoituneessa, mutta tieteellisesti lukutaidottomassa kansanosassa turhaa epäluottamusta tiedettä kohtaan. Se on aika vaarallista, varsinkin kun elämme tieteen kuvaaman ekologisen kuilun äärellä. Edessämme olevat ongelmat ovat niin suuria, että niiden ratkaisemiseksi tarvitaan kaikkien alojen ja uskomusten yhteistyötä. Täytyy vain saada kaikki uskomaan, että me todella voimme kaikki olla itsemme uhreja, jos emme herää muuttamaan elintapojamme. Joten kiltit tiedemiehet: jos haluatte tulla laajemmin kuulluiksi, lakatkaa pilkkaamasta kaikkia uskonnollisia tai traditionaalisia arvoja vain siksi, että se on teistä hauskaa. Ihmiset eivät yleensä ota vakavasti pilkkaajien vakuutteluja, kun he toisessa asiassa vakuuttavat toimivansa kaikkien hyväksi. Mimeettisellä ihmisellä on kova taipumus vastata pilkkaan pilkalla.

Toistemme kunniottamista ja arvostavaa vastavuoroisuutta me tarvitsemme, jos haluamme löytää tavan pelastautua itseltämme ja from Our Bitter Angels[80].

Viimeiset vuosikymmenet olemme todistaneet uskonnon paluuta yhteiskuntakeskusteluun ja myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Ympäri maailmaa uskonnolliset traditiot ovat alkaneet kapinoida marginalisoitumistaan vastaan. José Casanova kyseenalaistaa ylivarman käsityksen sekularisaatiosta modernin maailman omahyväisenä myyttinä. Uskonto alkaa uudestaan politisoitua ja politiikka alkaa uudelleen moralisoitua.[81] Monikulttuuriseksi muuttuvassa maailmassa uskonnot ja maailmanakatsomukset ottavat mittaa toisistaan lainsäädännössä, koulutuksessa ja politiikassa. Vanha jako uskonnollisen ja maallisen välillä onkin vain sanoja paperilla. Uskonto ja uskonnollisuus näyttävät leikkivän piilosta sekulaarin maailman kanssa.

En tiedä mihin Suomen kirkko tulee tässä ristiaallokossa asemoitumaan. Kristillinen kirkko on ollut vuoroin feodaalinen, aristokraattinen, porvarillinen ja nyt demokraattinen – tai ainakin viittä vaille sellainen. Kirkko on sekä jarruttanut että raivannut tietä muutoksille.

Kristinusko ei onneksi ole kirkon vanki. Se on modernismin, sekularisaation ja postmodernismin myötä alkanut palautua sinne, mistä se oli lähtenytkin, yksityisten ihmisten vakaumuksiin, lähimmäisen auttamiseen, vihollisen rakastamiseen ja näiden pohjalta rakennettuihin yhteisöihin ja verkostoihin. Uskonnon merkityksen väheneminen ei tarkoita hengellisyyden tai kristillisen elämän häviämistä. Päinvastoin.

Pystyvätkö kristityt luotsaamaan nykyistä uhritietoisuutta eroon uhriutumisen kulttuurista ja uhraajien uhraamisesta? Vai olemmeko mekin kadottaneet vision Jeesuksen julistamasta Jumalan valtakunnasta, jossa kaikki ottavat vastuun kaikista tavoista pyhittää väkivalta? Jossa myös uhrit näkevät oman tartuntapintansa siihen väkivaltaan, jonka kohteina ovat olleet. Onko kristikunnasta antamaan tarpeeksi painavaa ja syvällistä haastetta nykyiselle uhritietoisuudelle, joka on kaikesta huolimatta liian pinnallinen ehkäistäkseen uusien uhrien syntymisen. Vai onko kristikunta edelleen liian jämähtänyt pakanallisiin tulkintoihin omasta Jumalastaan, joka vaatii verta voidakseen tai halutakseen vapauttaa anteeksiantonsa ihmiskunnalle. Se on iso kompastuskivi kristinuskon kautta eettisesti valistuneille ihmisille, jotka ehkä muutoin olisivat kokonaisvaltaisemmin kiinnostuneita kristinuskosta. Meidän kertomuksemme on jämähtänyt dogmeiksi, joihin harvat papitkaan enää uskovat, eikä meillä ole kertomusta, jonka haastavasti kietoutuisi yhteen ihmisten yksityisten ja kollektiivisten tarinoiden kanssa. Tai on kyllä, mutta sen kertomuksen kertojat änkyttävät, koska eivät paneudu sen juoneen. Meillä on vain uskontunnustuksia, joita ei osata selittää ja vaikka osaitaisiinkin, harvaa kiinnostaisi, koska selitykset eivät oikeasti kosketa sitä missä mennään. Me totisesti ansaitsemme ateistimme.

Vaikka Pinker ja Harris ovat lempeimmästä päästä ns. uusi ateismi on näyttänyt minusta yhtä mustavalkoiselta, fanaattiselta, vihollisiaan demonisoivalta ja olkinukkeja piiskaavalta kuin kristinusko ahtaimmillaan. Hän pilkkaa valkopukuista miestä, joka sandaalit jalassa ilmestyy taivaasta parantamaan sairaita ja herättämään kuolleita.[82] Hän ihmettelee miksi Jumala antaa myös gangstereille ja lasten saalistajille kyvyn tietoisesti nauttia teoistaan ja miksi me emme muka osaisi olla raiskaamatta tai kiduttamatta toisiamme pelkäämättä joutuvamme helvettiin.[83] Jumalalta apua hakevat maailman parantajat tekevät maailmasta vain pahemman paikan, koska ”Jumala ei kuuntele heitä. Sen me näimme viimeksi Floridan kouluampumisessa”[84] Miten se kelpasi argumentiksi yhtään mihinkään, en ymmärtänyt. Enkä edes viitsi yrittää argumentoida sellaisten väitteiden kanssa kuin ”Jos uskonto olisi moraalin lähde, uskontojen käymiä sotia tai tekemiä rikoksia ei olisi.”[85] Tai pitäisikö minun hylätä kristinusko koska ”harva sofistikoitunut ihminen tänään tunnustaa uskoa taivaaseen ja helvettiin, Raamatun kirjaimelliseen totuuteen tai Jumalaan joka pitää fysiikan lakeja pilkkanaan.”? Harva junttikaan niihin enää uskoo ja miksi pitäisi? Minä olen sellaisen kristillisyyden jättänyt taakseni jo nuorena miehenä, enkä enää jaksa käyttää energiaani pyhäkoulutason teologian kanssa argumentointiin — paitsi että lapsillekin voisi opettaa jotain tolkullisempaa.  

Tämän päivän ateistinen propaganda on kristinuskon suhteen niin ymmärtämätön, että monet kristilliset teologit tekevät parempaa työtä oman uskontonsa harhaluulojen ja eettisten heikkouksien paljastajana. Toisaalta kristinusko tekee kyllä myös verratonta työtä mainostaakseen maailmalle aina vain uusia typeryyksiä ja epäeettisiä käytäntöjä pilkattavaksi. Siinä mielessä olemme ansainneet Steven Pinkerimme potenssiin kymmen.

Kirurgin taitavuus, hoitajien tarkkuus, siivoojien velvollisuudentunto, terveyspalvelun köyhistäkin huolehtiva eettisyys, ystävien rohkaiseva tuki, kehon vastustuskyky ja kaiken keskellä vaikuttava huomaamaton Jumalan rakkaus eivät taistele yksinoikeudesta potilaan paranemiseen. Ateistit hyväksyvät vain yhden ainoan oikean syyn kaikkeen, kristinuskosta vapautuneen länsimaisen tieteen. Maallistunut kristinusko on jo aikoja sitten hylännyt moisen yksioikoisuuden.

Silloin kun vastakkain ovat uskonto ja uskonnon vastaisuus, kristityt voivat hyvinkin seisoa ateistien riveissä. Silloin kun vastakkain ovat myytit ja totuus, kristityt ja ateistit ovat edelleen samassa leirissä. Juutalaiskristillisellä perinteellä on pitkä demytologisoinnin historia.

Silloin kun vastakkain ovat uskonnollinen väkivalta ja väkivallattomuus kristityt jäävät yksin, koska ateisteilla ei ole eväitä purkaa pyhitettyä väkivaltaa maailmasta. Silloin kun vastakkain ovat uskonnollinen tai poliittinen kostaminen ja sovinnon rakentaminen vihollisten kanssa, kristityt jäävät yhtä yksin. Kellään muulla ei ole niin pitkää kokemusta ja syvällistä ymmärtämystä siitä miten tappava vihollisuus puretaan sovinnoksi.

Ateistit ovat myös aika kädettömiä arvostelemansa väkivallan alkuperän selittämisessä. Dawkins puhuu uskonnollisista meemeistä, jotka ovat tukeneet lasten luottamusta vanhempiin tai pappien keksimistä juonista valtansa tukemiseksi jne. Rene Girardilla on tällä hetkellä aika kattava hypoteesi sekä väkivallan että väkivaltaisen uskonnon synnylle. Samalla hän kertoo kuinka evankeliumit auttavat meitä tiedostamaan väkivallan ja uskonnon sukulaisuuden ja löytämään tiemme ulos kummankin vallasta. Pitkä juutalaiskristillinen perinne on vuosituhansien aikana opettanut jotain, mikä ei kärsimättömälle arvostelijalle avaudu. Se on sääli, koska näistä eväistä on mahdollista rakentaa sekä uskontokriittinen että kulttuurikriittinen näkökulma, joka voisi oikeasti auttaa meitä lykkäämään tuottamaamme maailmanloppua eteenpäin, tai ehkä kokonaan väistämään sen.

Pinker väittää, että me nyt osaamme arvostella Raamatun väkivaltaisuutta, koska olemme oppineet lukemaan sen valistuksen silmälaseilla.[86] Minä olen monta kertaa väittänyt, että Raamattua arvostellaan nyt sen itsensä antamin eettisin eväin, ja että Pinker on oppinut tulkitsemaan tilastojaan evankeliumien keskeisten arvojen kautta.

Pinkerin hylkäämässä Jumalassa ei ole mitään salaperäistä. Hän joko puuttuu asioihin pelastamalla uhrit, tai häntä ei ole olemassa ja homma on meidän itsemme tehtävä. Entä jos huolemme uhrista on Hänen huoltaan, joka vasta nyt on tullut globaalisti näkyväksi? Entä jos hänen puuttumisensa on hiljaa kutsuvaa läsnäoloa, vapauttamme kunnioittavaa huomaavaisuutta, rakastavaan yhteisvastuuseen houkuttelevaa vaikutusvaltaa? Entä jos Hän on hukuttanut itsensä meidän haluumme tai haluttomuuteemme huomata uhri, lohduttaa uhria, pelastaa hänet – ja nähdä oma osuutemme hänen uhriksi joutumiseensa? Entä jos Hän on utelias sen suhteen, miten me tässä etenemme ja löytyykö meiltä mitään vastauteliaisuutta Hänen visioimansa tulevaisuuden suhteen?

Siinä missä teistit etsivät totuutta kirjaimellisuudesta, tieteistit etsivät totuutta numeroista. Kummatkin karkottavat nöyrän ihmetyksen ja latistavat elämän salaperäisyyden. Kummatkin ovat huonoja kohtaamaan, lohduttamaan ja puolustamaan uhria.

Pinker aloitti kirjansa vastatakseen opiskelijan kysymykseen ”Miksi elää.” Vastasiko hän siihen? Kannattaa elää, koska elämä on tänään parempaa kuin eilen ja todennäköisesti se on huomenna parempi kuin tänään, jos seuraamme sekulaarin humanismin vahvaa uskoa jatkuvaan kehitykseen. Kannattaa elää ”koska sinulla on mahdollisuus maksimoida kykysi nautintoon ja tyydytykseen jne”.

Entä jos ei ole? Kannattaako silti elää? Entä jos on näiden pelastustilastojen ulkopuolelle jäänyt uhri Pohjoiskorean vankileirillä, Nigeriassa kidutettu homoseksuaali, Putinin valtakunnan toisinajattelija tai suomalainen koulukiusattu nuori, joka ei traumoiltaan osaa keskittyä opiskeluun, uskalla hakea töitä ei jaksa edes hoitaa asioitaan kelan kanssa. Kannattaako elää?

Pinker väittää, että universumin poikkeuksellisen korkeaksi järjestäytyneet informaatiokeräymät ovat arvokkaita vain niiden ihmeellisyyden takia. Miksi mikään evoluution tuote olisi sen parempi kuin alkutekijöihinsä palautettu devoluution tuote? Ei ole mitään tieteellistä perustetta pitää ihmisillä kansoitettua maapalloamme arvokkaampana kuin torakoille jätettyä ydinjätemaata. Matka termodynamiikan laeista politiikkaan, etiikkaan ja elämän tarkoitukseen on vähän pidempi kuin Pinkerin kuvaama valistuksen polku.

Juutalaiskristillinen perinne on kertomus jumalasta, joka on alusta samaistunut jokaiseen uhriin, vaikka hänen luultiin vaativan sellaisia. Se on kertomus Jumalasta, joka antautui ihmisen uhriksi, avatakseen ihmiskunnan silmät sille, kehen sen väkivalta pohjimmiltaan kohdistuu. Jumalan nimissä pyhitetty väkivalta onkin Jumalaan itseensä kohdistuvaa väkivaltaa. Jeesus ei ollutkaan Jumalan, vaan ihmisten vaatima uhri.

Tämä evankeliumien pohjalta tehty oivallus jäi levottomana kytemään länsimaisen kulttuuriin.[87] Matkan varrella se jatkuvasti poltti sisältäpäin myös kristittyjen rakentamaa väkivaltaista kulttuuria, tuottaen aina uusia itse-epäilyjä ja oman väkivaltaisuuden kyseenalaistamista.

Jeesuksen opetus vihollisen rakastamisesta ja hänen esimerkkinsä rakkaudesta, joka antautuu anteeksiantavaksi uhriksi, tuntuu edelleenkin naivin epärealismin maailmanennätykseltä. Silti se menee valovuosia syvemmälle ihmiskunnan pimeään, kuin Steven Pinkerin humanistinen optimismi tai Richard Dawkinsin itsekkäistä syistä epäitsekkyyttä kehittävä geeni.

Kristinusko ohjaa meitä ottamaan vastuun uhreja vaatineesta väkivaltaisesta historiastamme, syyttämättä siitä pakanallisia barbaareja, vallanhaluisia paaveja, poliittisia vastustajia tai ylipäänsä erilaisia ihmisiä kuin valistuksen lapset.

Juutalaiskristillisen perinteen tarina on ruma ja verinen juuri siksi, että se on kertomus kollektiivisen itsetuntemuksen syventymisestä samaan aikaan kun se on avautumista mahdollisuudelle elää Jumalan rakkaudellisen tahdon mukaan.

Ristille hylätystä Jeesuksesta tuli kaikkein ulkopuolisin, hylätyistä hylätyin. Juuri sen kautta hän laskeutui ihmiskunnan ytimeen.[88] Kukaan ei voi olla enemmän ihmisyyden ytimessä kuin sen uhri. Hänet kohdataan ihmiskunnan hyljeksityimmissä ja yksinäisimmissä paikoissa, epäpyhiksi ja saastaisiksi julistettujen joukossa. Jumala löytyy uhrin silmissä. Niiden ensimmäinen sanoma on aina sama:
”Älä enää tapa minua. Rakasta minua.”

Pyhitetyn väkivallan uhrista tuli uuden eettisen tietoisuuden kulmakivi. Jeesukselle oli kaikkein tärkeintä, miten me suhtautuisimme niihin, joilla on nälkä ja jano koska yhteisö ei enää pidä heistä huolta, niihin jotka ovat vangittuja koska yhteisö kokee heidät uhkaksi, niihin joita ollaan viemässä teuraalle, koska yhteisö tarvitsee syntipukkia. Jeesus oli kutsunut omikseen niitä, joita muut eivät enää halunneet. Kosketuskohta Jumalaan toteutuisi tavassamme koskettaa ihmisten uhriksi joutuneita.

Pinker laskee uhrien määrää suhteutettuna asukaslukuun ja saa maailmamme sillä tavalla näyttämään paremmalta. Sellaiselta se näyttääkin, jos yksilön absoluuttinen ja ääretön arvo hukutetaan lukumääräiseen suhteellisuuteen. Niissä uhrit muuttuvat vain numeraalisiksi hävikeiksi. Jos joku uhriprosentti on pysynyt samana minun syntymäpäivästäni tähän asti, se merkitsee uhrien määrän kolminkertaistumista minun elinaikanani. Matematiikalla voin kauhistuttaa tai lohduttaa itseäni, mutta se mikä minulle Jeesuksen seuraajana merkitsee eniten on: ”kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”[89]

Jos evankeliumien kautta auennut maallistunut uhritietoisuus vielä kohtaa kristillisen itseymmärryksen samasta asiasta, saatammekin ehkä olla vasta esikristillisessä historian vaiheessa.

[1] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 161.

[2] Girard René. I See Satan Fall s. 162.

[3] Hamerton-Kelly Robert G. (Editor) Violent Origins. Ritual Killings and Cultural Formation. Standford University Press. California. 1987. s. 143.

[4] Warren, James. Compassion or Apocalypse? A Comprehensible Guide to the Thought of Rene Girard. Christian Alternative. Washington. 2013. s. 306.

[5] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 62.

[6] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 166-168.

[7] Taylor Charles. The Secular Age. The Belknap Press of Harvard University Press. Cambridge, Massachusetts, and London, England. 2007. s. 371.

[8] Shriver Donald. Ethis for the enemy. s. 65. Tilasto on vuodelta 1990, joten siitä puuttuu vuosituhannen kymmenen viimeisen vuoden uhriluvut.

[9] Wink Walter. Engaging the Powers. s. 221.

[10] Penguin Books. New York. 2011.

[11] Pinkerin käyttämiä tilastoja on myös kriittisesti arvioitu. Koska pidän numeroista yhtä paljon kuin surstömmingistä, jätän näiden arvioiden arvioimiset muille. En usko, että ne kovinkaan paljon muuttavat sitä lopputulosta, jonka hän on saanut aikaan suhteuttamalla kaikki vanhat tilastot väestömäärään.

[12] Dawkins, Richard. The Selfish Gene. Oxford: Oxford University Press, 1976.

[13] Penguin Books. New York. 1918.

[14] Tarkistin asian vielä hyvin tarkasta hakusanaindeksistä. Joko sanaa ei ollut niihin kirjattu, tai sanaa ei ole käytetty. En ole vielä oivaltanut syytä tähän ihmeellisyyteen.

[15] https://en.wikipedia.org/wiki/Napoleonic_Wars_casualties

[16] Moore. Barrington. Moral Purity and Persecution in History. Princeton University Press. 2000. s. 132

[17] Alison James & Palaver Wolfgang. The Palvgrave Handbook of Mimetic Theory an Religion. Palvgrave Macmillan. New York 2017. s. 5.

[18] Pinker Steven. The Better Angels of Our Nature. Why Violence Has Declined. Penguin Books. New York. 2011.  s. 153-156.

[19] Pinker Steven. Enlightenment Now: The Case for Reason, Science, Humanism, and Progress. Penguin Books. New York. 1918. s. 388, 399, 400.

[20] Bayly Christopher. The Birth of the Modern World 1780–1914.

Blackwell, Oxford 2004.

[21] http://oll.libertyfund.org/titles/hume-a-treatise-of-human-nature

[22] Lewis. Alan. E. Between Cross & Resurrection. A Theology of Holy Saturday. Eerdmans. Grand Rapids/Cambridge. 2001. s. 266.

[23] Taylor Charles. A Catholic Modernity? Oxford University Press. 1999. s. 16.

[24] Bandera, Cesareo. The Sacred Game. The Role of the Sacred in the Genesis of Modern Literary Fiction.  The Pennsylvania State University Press. 1994. s. 236, 237.

[25] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 179.

[26] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1997. s. 30, 31.

[27] Girard René. Job. The Victim of his People. Sandford University Press. 1987.

[28] Lefebure Leo. Revelation, the Religions and Violence. Orbis Books. New York. 2000. s. 29.

[29] O’Shea Andrew. Selfhood and Sacrifice: René Girard and Charles Taylor on the Crisis of Modernity. Continuum New York. 2010. s. 135-142.

[30] Taylor Charles. Sources of the Self. The Making of the Modern Identity. Harvard University Press. Cambridge. 1989. s. 129.

[31] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 257.

[32] Kaplan Grant. Rene Girard, Unlikely Apologist. Notre Dame Press. Indiana 2016. s. 184, 185.

[33] Daly Robert J. Sacrifice Unveiled. The True Meaning of Christian Sacrifice. T&T Clark. London. 2009. s. 212.

[34] Neljä ratsumiestä eivät toki itsekään ole mitään pasifisteja. He vain kutsuvat omaa väkivaltaansa rationaaliseksi ja välttämättömäksi. Kaikki näyttävät olevan aika kyseenalaistamattomin sitein kiinni eri tavoin pyhitetyssä väkivallassa. Eikä se näytä olevan heille mikään ongelma. Ainoastaan kristikunnan väkivaltaisuus on. En toki ole tarkkaan tutkinut kaikkien suhdetta väkivaltaan. Tämä on yleisvaikutelma, joka saattaa jonkun kohdalla olla väärä.

[35] Warren, James. Compassion Or Apocalypse? A Comprehensible Guide to the Thought of Rene Girard. Christian Alternative. Washington. 2013. s. 304.

[36] Hardin, Michael. Reading the Bible with Rene Girard: Conversations with Steven E. Berry. JDL Press. 2015. s. 177.

[37] Cowdell Scott. René Girard and Secular Modernity: Christ, Culture, and Crisis. University of Notre Dame Press. 2013. s. 107.

[38] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 166.

[39] Dawkins Richard. The God Delusion. Coyone, August 2006 Playboy.

[40] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 204.

[41] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 54.

[42] Kaplan Grant. Rene Girard, Unlikely Apologist. Notre Dame Press. Indiana 2016. s. 172.

[43] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 12.

[44] Pinker Steven. Enlightenment Now: The Case for Reason, Science, Humanism, and Progress. Viking. 1918. s. 3.

[45] Pinker Steven. Enlightenment Now. s. 7-10

[46] Bulman William J. and Ingram Robert G. God in the Enlightenment. Oxford University press. 2016.

[47] Levinas Emmanuel. Difficult Freedom. Essays on Judaism. John Hopkins University Press. 1990. s. 87.

[48] Francis Fukuyama. Historian loppu ja viimeinen ihminen. WSOY 1992.

[49] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 257, 258.

[50] Bandera, Cesareo. The Sacred Game. The Role of the Sacred in the Genesis of Modern Literary Fiction.  The Pennsylvania State University Press. 1994. s. 236.

[51] Vorobej Mark. The Concept of Violence. Routledge, 2016,

[52] Revue internationale de philosophie. 2013/3. Philosophy and Violence. s. 233.

[53] Golsan Richard. ReneGirard and myth. Routledge. New York and London. 2002. s. 108, 109.

[54] Webb Eugene. The Self Between. From Freud to the New Sosial Psychology of France. University of Washington Press. Seattle. 1993. s. 91.

[55] Lawler Peter & McConkey Dave (Editors) Faith, Reason and Political Life Today. Lexington Books. New York. Oxford. 2001. s. 218.

[56] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s, 399.

[57] Girard René. Things Hidden…s. 441.

[58] Girard René. Things Hidden…s. 446.

[59] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. 129.

[60] Bourdin Jean-Marc. Mimetic Theory and Self-criticism. Alison James & Palaver Wolfgang. The Palvgrave Handbook of Mimetic Theory an Religion. Palvgrave Macmillan. New York 2017. s. 475.

[61] J. Derrida. The Century and the Pardon. http://www.excitingland.com/fixion/pardonEngl.htm

[62] Taylor Charles. The Secular Age. The Belknap Press of Harvard University Press. Cambridge, Massachusetts, and London, England. 2007. s. 728-776.

[63] Silverman Hugh J. Welton Donn. Editors. Postmodernism and Continental Philosophy. State University of New York Press. 1988, s. 238, 239

[64] McKenna Andrew. Violence and Difference. Girard, Derrida and Deconstruction.  University of Illinois. 1992. s. 129.

[65] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grand Rapids/Cambridge. 2006. s. 261.

[66] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 180.

[67] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. x. 23. 24.

[68] Schwarts. M Regina The Curse of Cain. The Violent Legacy of Monotheism. The University of Chicago Press. 1997. s. 142.

[69] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 198.

[70] Joh 14:6

[71] Apt 9:12

[72] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 54.

[73] Girard René. When These Thing Begin. s. 63.

[74] Dietrich Bonhoeffer. Kirjeitä vankilasta 1943–-1944. Pyhiinvaeltaja-sarja. Helsinki: Kirjapaja, 2005.

[75] Pinker Steven. Enlightenment Now: The Case for Reason, Science, Humanism, and Progress. Viking. 1918. s. 7-28.

[76] Pinker Steven. Enlightenment Now. s. 453.

[77] Dawkins Richard. Jumalharha. Terra Cognita. 2007.

[78] En valitettavasti enää löydä tämän sitaatin lähdettä.

[79] Hararin Yuval Noah. Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Bazar 2017.

[80] Steven Pinkerin kirjan The Better Angels of Our Nature nimellä leikitellen.

[81] Casanova José. Public Religions in the Modern World. University of Chi-

cago Press 1994.

[82] Pinker Steven. Enlightenment Now: The Case for Reason, Science, Humanism, and Progress. Viking. 1918. s. 422.

[83] Pinker Steven. Enlightenment Now. s. 428

[84] https://www.youtube.com/watch?v=H8jruzIDI_M

[85] Pinker Steven. Enlightenment Now. s. 430.

[86] Pinker Steven. Enlightenment Now. s. 429.

[87] Bandera, Cesareo. The Sacred Game. The Role of the Sacred in the Genesis of Modern Literary Fiction.  The Pennsylvania State University Press. 1994. s. 24.

[88] Girard René. Battling to the End. Conversations with Benoit Chantre. Michigan State University Press. 2010 s. 50.

[89] Matt 25:45.