Ennakoituaan tulevan nöyryytyksensä miehille, jotka odottivat tulevaa messiaanista kunniaa, Jeesus ei enää pidä itsestän selvänä että hänen opetuslapsensa jäisivät hänen seuraajikseen. Hän oli kääntänyt vanhan kunnian ja häpeän arvomaailman niin nurin päin, että opetuslasten eivät enää olleet varmoja siitä mikä oli Jeesukselle kunniallista ja mikä häpeällistä.
”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni…”
Jeesuksen torjuttua ensin lempeästi ja sitten erittäin ankarasti opetuslastensa tarjoamaa messiasroolia, moni näistä varmaan mietti ketä he oikein olivat seuraamassa, ja halusivatko he enää jatkaa sitä. Niin iso oli näkemysten välinen kuilu.
Jeesuksella ei ollut mitään aikomuksia helpottaa heidän valintaansa.[1] Päinvastoin:
Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.[2]
Hän ei luvannut mahtikäskyllä vapauttaa itseään tai ketään muutakaan kärsimyksestä tai väkivaltaisen kuoleman mahdollisuudesta. Hän oli monella tavalla opettanut Jumalan väkivallattoman tahdon seuraamista. Nyt hän kertoi, että hänen esimerkkinsä seuraaminen voi johtaa myös kärsimykseen.
Ei Jeesus haastanut ketään haluamaan kärsimystä tai etsimään marttyyrikuolemaa. Ei niissä itsessään ollut mitään hyvää, eikä tavoiteltavaa. Hän vain kertoi mitä hänen esimerkkinsä seuraaminen ja lojaalisuus hänen rinnallaan saattaisi merkitä.
Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.[3]
Jeesus ei julistanut monista kielloista kärsivälle köyhälle kansalle lisää askeesia. Hän ei puhunut uusista kieltäymyksistä Jumalan miellyttämiseksi tai entistäkin ankeammasta elämästä uskonnollisesti perusteltujen kieltojen ja käskyjen alla. Hän puhui jostain paljon vähemmästä ja samalla suunnattoman paljon enemmästä.
Jeesus ehdotti koko siihenastisen identiteetin kyseenalaistamista. Se minuus, joka oli saatu olemalla kulttuurinsa uskollinen lapsi, joutaisi Jeesuksen ja hänen opetuksensa tähden vaihtoon. Koti, isien uskonto ja unelma luvatun maan vapauttamisesta oli osoittautumassa parhaimmillaan tyhjäksi ja pahimmillaan väkivaltaiseksi tavaksi tulla joksikin ja olla jotakin:
Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?[4]
Tämä oli liiankin konkreettista puhetta ihmisille, jotka toivoivat Jeesuksen auttavan heitä voittamaan edes oman valloitetun maansa takaisin. Rohkeimmat heistä unelmoivat messiaasta, joka auttaisi heitä pääsemään koko tunnetun maailman hallitsijoiksi. Silloin he vasta olisivat jotakin.
Jeesus oli oppinut tuntemaan sellaisten unelmien auttamattoman sidoksen loputtomasti jatkuvaan väkivallan pyhittämiseen. Valloitetuista tulisi valloittajia ja vallankumous vain kumoutuisi seuraavalla. Hän tunsi ihmisen mielen. Hän tiesi että sielu, joka on antautunut haluamaan mitä tahansa kilpaa kenen tahansa kanssa, menettää itsensä. Jokainen väkivaltaisesti voitettu vihollinen merkitsisi oman sielunsa kadottamista. Pelastus ei voisi koskaan löytyä kenenkään voittamisesta, eikä vapautus turhasta kärsimyksestä loppuisi edes koko maailman valloittamiseen. Sielu olisi menetetty sen haluamisessa, mikä ei minulle kuulu. Vaikka saisin omakseni kaiken haluamani, kilpailemiseen addiktoitunut omistushaluni janoaisi aina vain mahdottomampaa. Kiitollinen tyytyväisyys ei tulisi missään kohtaan vastaan.
Tässä tilanteessa ja tälle yleisölle lausuttuna Jeesuksen sanoilla oli unelmia murskaava vaikutus. Hän ei tulisi auttamaan heitä voittamaan ketään missään taistelussa. Hänen sanoillaan oli selkeästi tunnistettava poliittinen merkitys. Samalla niillä oli syvältä kouraiseva psykologinen ja hengellinen merkitys. Pietari, muut opetuslapset ja kaikki, jotka olivat määritelleet itsensä näiden unelmien kautta, joutuisivat arvioimaan elämänsä perustaa ja merkitystä paljon syvemmältä, kuin olivat koskaan halunneet.
Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?[5]
Jeesuksen retorisella kysymyksellä oli ilmeinen vastaus: Ei millään. Jeesus näki kuulijansa vangittuina ikuiseen itsensä ostamiseen. Muilla oli se mikä tekisi heidän elämänsä merkitykselliseksi. Roomalaiset hallitsivat suoraan ja epäsuoraan melkein kaikkea, mikä elämässä oli tärkeää. Mutta sen takaisin ostaminen tai valloittaminen ei tulisi muuttamaan tarpeeksi paljon. Toisten halujen imitoiminen ja heidän kanssaan kilpaileminen jatkuisi sen jälkeen jonkun toisen kanssa. Kun halu saa kipinänsä siitä mitä toisella on, sielu ei koskaan löydä kotia. Mikään voitto kenestäkään ei koskaan voisi pelastaa ketään. Kilpailijat vain menettäisivät sielunsa vertailunsa kohteille ja taistelu tuottaisi jatkuvasti uusia uhreja, eikä turhalla kärsimyksellä olisi loppua.
Silloin tällöin syntipukiksi valittu sijaisuhri toisi hetken rauhaa kilpailijoiden välille. Sen jälkeen kaikki jatkuisi niin kuin ennen. Kukaan ei pysähtyisi katsomaan uhreja silmiin, eikä kukaan kuuntelisi miestä, joka oli antautumassa uhriksi uhrien rinnalle.
”Joka häpeää minua…”
Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani..,
Pietari oli selvästi hävennyt Jeesuksen sanoja. Siksi hän oli vetänyt Jeesuksen syrjään kansanjoukon keskeltä yksityistä puhuttelua varten. Ei kukaan voinut ylpeillä tällaisesta opetuksesta, eikä Jeesuksen seuraaminen enää tuntunut pönkittävän kenenkään egoa. Mihin he voisivat tarvita kärsivää ja kuolevaa messiasta? Sellainen avuttomuuden ja voimattomuuden osoitus hävettäisi ketä tahansa.
Mitä Jeesus tarkoitti tämän sukupolven uskottomuudella ja syntisyydellä? Sen hän oli vähän aiemmin selittänyt fariseuksille. Hän oli puhunut aikojen alusta lähtien vuodatetusta verestä, yhteisön sisäisestä hylkäämisestä ja systeemisestä väkivallasta. Kieltäytymällä opetuslasten ja kansan poliittisista messiasunelmista, hän torjui myös viholliseen kohdistuvan väkivallan. Jeesus ei halunnut osallistua kenenkään väkivaltaan ketään vastaan. Hän oli vapaa tämän sukupolven synneistä, samalla kun hän oli uskollinen saman sukupolven uhreille. Nyt hän haastoi ihmisiä mieluummin antautumaan uhriksi kuin tekemään niitä lisää. Se oli kunniansa menettäneelle ja nöyryytetylle kansalle häpeällistä puhetta.
…sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.[6]
Tätä viimeistä lausetta minun on vaikea ymmärtää. Se kuulostaa jotenkin tilanteeseen sopimattoman uhkaavalta. Jeesus, joka oli monella tavalla varoittanut maksamasta samalla mitalla takaisin, uhkasi nyt viimeisenä päivänä hävetä niitä, jotka häpesivät häntä ja hänen opetustaan. Miksi hän, joka kehotti ihmisiä seuraamaan omaa esimerkkiään, uhkaa itse lopulta seurata ihmisten esimerkkiä? Miten Jeesus voisi vastata häpeään häpeällä?[7]
Vai oliko tämä Jeesuksen äärimmäinen tapa haastaa ihmisiä olemaan uhrin puolella, sen sijaan että millään omalla asenteella tai käytöksellä osallistuisi kenenkään uhraamiseen? Puhuiko hän uhrin puolelle astumisen häpeästä, siitä ettei uskaltaisi astua ulos lynkkaavasta joukosta uhrin rinnalle? Siitähän kohta olisi kysymys myös suhteessa Jeesukseen.
Tulisiko Jeesus häpeämään niitä, jotka tarpeeksi vaarallisessa tilanteessa väistyisivät hänen rinnaltaan? Tulisiko hän viimeisenä päivänä häpeämään niitä, jotka häpesivät olla uhrin puolella? Oliko hän jo niin samaistunut kaikkiin ihmiskunnan väkivallan uhreihin, että näki heihin kohdistuneen hylkäämisen itsensä hylkäämisenä? Sellaisenko näkemistä hän tulee meissä viimeisenä päivänä häpeämään?
Jos Jeesuksen sanat tarkoittavat lähestulkoonkaan jotain tällaista, näen niissä terveen häpeän ensimmäiset askeleet ihmiskunnan keskellä. Voi meitä jos emme itse ymmärrä hävetä osallisuuttamme siihen, että joku joutui uhriksi. Voi minua, jos hylkäsin uhrin, koska häpesin hänen rinnalleen astumista. Jos en itse sitä häpeä, niin tietenkin Ihmisen Poika sitä häpeää.
[1] Mark 8:34-9:1. Matt 16:24-28. Luuk 9:23-27. Joh 12:24,25.
[2] Mark 8:34
[3] Mark 8:35.
[4] Mark 8:36
[5] Mark 8:37.
[6] Mark 8:38
[7] Lapsuuteni ja nuoruuteni pienessä uskonnollisessa alakulttuurissa näitä Jeesuksen sanoja käytettiin ahkerasti. Hävetti kuulua pilkattuun vähemmistöön ja hävetti todistaa Jeesuksesta, mutta pakkohan sitä oli tehdä muuten Jumalan poika tulisi viimeisenä päivänä häpeämään minua Taivaalisen isän ja kaikkien enkeleiden edessä. Häpeän uhmaaminen vielä suurempaan häpeään joutumisen uhalla toimi kyllä, mutta samalla se vain vahvisti häpeälle ja häpeän pelkäämiselle rakennettua minuutta.
