Syntinen nainen

Jeesus against slutshaming

Luentani Juhannusvieraille 2019

Olin jo monta kuukautta kokenut kipuja, joita oli vaikea yhdistää saamaani hoitoon. Siksi lääkäri oli jo pariin kertaan ohittanut valitukseni. Kun Jemina kuuli siitä hän käski minua ankarasti vaatimaan itselleni asian tutkimista. Kolmannen kerran olin taas luopumassa, kun kuulin Jeminan sättivän äänen takaraivossani ja sanoin lääkärille, että kyllä tämä nyt on tutkittava. Hän lähetti minut keskivartalon viipalekuvaukseen. Mitään kipuun liittyvää ei löytynyt, mutta maksassa nähtiin kasvaimen tapaista, josta piti ottaa koepalat.

Muistan hyvin kuinka loppuelämäni kiireellisyysjärjestys muuttui sinä päivänä. Kirjoitusprojektini tiivistyivät yhden ainoan projektin loppuun viemiseen: Haluaisin viimeistellä kirjan, jota olen tehnyt jo monta vuotta ja nyt löysin sille nimenkin: ”Jeesus, sellaisena kuin minä häntä rakastin.” Se on lähinnä Markuksen evankeliumin pohjalta tehty eläytyvä elämänkerta ihmisestä, jonka opetus ja elämä on ollut ja on yhä kasvavan ihmetykseni, ihailuni ja kunnioitukseni kohde.

Saan vasta Juhannuksen jälkeen koepalan tulokset, enkä minä niitä juurikaan jännitä. Olen noin neljäkymmentä vuotta allekirjoittanut Ystäväkirjeeni etuliitteellä: Hänen palveluksessaan. Sellaisena minä pohjimmiltaan olen itseni nähnyt ja se on ollut elämäni syvin täyttymys. Olen edelleen täynnä intohimoisia suunnitelmia jatkaa juuri sitä, mutta yhtälailla olen taipunut valmiuteen jättämään elämä, joka on ollut minulle suurista tarkoituksista painava. Epäonnistumisistani, pettymyksistäni ja monista ihanteitteni pettämisistä huolimatta elämäni on tuntunut niin täydeltä, että siitä on juuri siksi luultavasti suhteellisen helppo myös luopua.

Ehkä siellä ei ole mitään vakavaa, ja ehkä minun syöpäni hoidetaan yhtä tehokkaasti kuin monen muunkin syövät tänä päivänä hoidetaan. Joka tapauksessa nämä kuoleman kolkuttajat ovat jo kahdeksan vuoden ajan tuoneet elämääni merkillisen yhdistelmän päättäväistä ahkeruutta ja kiitollista levollisuutta.

En halunnut kerrata mitään kirjassani kirjoittamaani, mutta halusin silti pysyä teemassa, koska tästä juhannuksesta tulikin kirjani julkaisujuhla. Siksi minusta oli riemastuttavaa löytää evankelistoista ärsyttävimmän kertomuksista yhden tarinan, joka minusta sopii kirjan teemaan varsin hyvin. Johannes kertoo dramaattisen tarinan naisesta, joka oli joutunut vihapuheen maalittamaksi siihen pisteeseen asti, että hänet oli nyt päätetty lynkata. Viimeinen raskauttava todiste oli löytynyt.

Jerusalemissa vietettiin vuoden viimeistä kuusipäiväistä juhlaa. Silloin juhlittiin veden ja viinin tärkeyttä. Kymmenet tuhannet ihmiset rukoilivat, että talvikausi toisi vettä seuraavalle sadolle. Samalla he juhlivat edellistä satoa nauttimalla runsaasti viiniä. Kaikki majapaikat olivat täynnä ja kaupunki oli täynnä telttoja. Ihmekös tuo jos yksi ja toinen juhlien tuoksinassa eksyi väärään telttaan ja vieraaseen syliin, luottaen siihen että väen paljoudessa kukaan ei tunnistaisi, eikä osaisi antaa ketään ilmi. Mutta Jerusalem ei ollut mikään vapaan rakkauden Woodstock. Uskonnollinen poliisi oli kytiksellä jokaisen teltan takana. He tekivät mitä olivat aina tehneet, ylläpitivät kansan moraalia. Tällä kertaa heillä oli myös eräs poikkeuksellinen hankala missio, naruttaa eräs mies joka oli kyseenalaistanut heidän uskonnollista valtaansa ja haastanut myös heidän moralisminsa perusteita.

Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta.[1]

Se oli alkanut niin kuin muutkin tällaiset tarinat ovat. Monetkin miehet olivat katselleet häntä halulla ja yrittäneet tungoksessa ikään kuin vahingossa päästä kosketusetäisyydelle. Arjessa oli monta mahdollisuutta harrastaa vaivihkaista silmäpeliä ja flirttiä. Välillä hän oli kokenut sen loukkaavana toisinaan taas imartelevana. Oma mieskin oli ehkä suorastaan ylpeä naisesta, joka oli kaikkien haluama. Se vain lisäsi miehen omaa statusta. Eroottinen jännite toi väriä raskaaseen arkeen. Monet pelkäsivät tulta. Toiset leikkivät sillä ja jotkut syöksyivät siihen. Ei se niin kummallista ollut. Aviorikos tai sen mahdollisuudella kiihottuminen kuului arkeen. Tärkeintä oli, ettei jäänyt kiinni. Se oli erityisen tärkeää naiselle, koska yleensä hän oli se, joka joutui kantamaan vastuun tapahtuneesta.

Tämä nainen oli kuitenkin jäänyt kiinni. Oliko se vahingossa paljastunut romanssi, lankesiko hän viritettyyn ansaan vai otettiinko hänet väkisin? Miehestä tai miehistä ei kukaan puhu mitään, mutta naista kiskottiin puolialastomana kohti temppeliä. Vanhat ukot saivat nyt mahdollisuuden kostaa nuorelle naiselle hänen kauneutensa ja viettelevyytensä. Kateelliset akatkin saisivat oman kostonsa siitä, että hän oli vallannut heidän miestensä mielenkiinnon. Nuorukaisetkin saivat hämmentyneenä seurata kuinka heidän vanhempiensa itsehillintä petti ennenäkemättömällä tavalla. Lapsetkin tempautuivat mukaan, viasta sakeaan intohimoon josta eivät ymmärtäneet mitään. Perässä oli kuitenkin juostava. Kyllä lapset vaistoavat jännitteiden keskiöt.

Nainen itse oli paniikissa. Hän ei löytänyt ainuttakaan myötätuntoista silmäparia. Jopa hänen miehensä, joka oli imarrellut itseään vaimonsa haluttavuudella, piti häntä nyt pahana, syyllisenä, kaikkien yhteisen vihan ansainneena. Kaikkien katseessa nainen näki Jumalan ankarat silmät. Hän oli totisesti ansainnut kuolemansa. Nyt hän tiesi sen.

Kun temppeliä lähestyttiin, joukkoon liittyi myös fariseuksia ja lainoppineita. Heidän arvokas käytöksensä hillitsi raivoavan joukon villeintä kiihkoa. Heillä oli toinenkin lainrikkoja mielessään. Ehkä heidät saisi hoidettua molemmat yhdellä kertaa. Mutta sitä varten oli pakko rauhoittaa kansaa ja edetä hallitummassa järjestyksessä kohti temppeliä.[2]

Aivan kuten sharia-laki myöhemmin, Juutalaisen laki määritteli aviorikoksen eri tavalla miehelle ja naiselle. Naimissa oleva mies ei tehnyt aviorikosta harrastamalla seksiä naimattoman naisen kanssa, eikä häntä siitä rangaistu. Tosin siihen tarjoutui yleensä mahdollisuus vain prostituoidun kanssa. Jos mies oli yhdynnässä toisen miehen vaimon kanssa ja saatiin kiinni itse teosta kahden todistajan läsnä ollessa, hän oli syyllistynyt kuolemalla rangaistavaan omaisuusrikokseen.[3] Jos naimaton nainen oli sukupuoliyhteydessä kenen tahansa miehen kanssa, hän oli tehnyt kuolemalla rangaistavan rikoksen perhettään ja ennen kaikkea Jumalaa vastaan. Jos hän ei naimisiin mennessään voinut todistaa olevansa neitsyt, hänet voitiin kivittää kuoliaaksi. Naimisissa olevat naiset olivat miestensä omaisuutta ja heidän piti pysyä miehilleen alamaisina.

He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: ’Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?’ He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.

Omaa mielipidettään he eivät ilmaisseet lainkaan. He vain viittasivat Mooseksen lakiin, jonka kaikki hyvin tunsivat, ainakin isoimpien rikkomusten osalta. Tämä oli iso rikos.

Yleensä todistajien oli heitettävä ensimmäiset kivet.[4] jotta he joutuisivat kantamaan vastuun todistuksensa totuudellisuudesta. Tai sitten rikoksen uhri heitti ensimmäisen kirven. Aviorikostapauksessa aviomiehen ei tarvinnut heittää ensimmäistä kiveä, mutta hänellä ei myöskään ollut oikeutta armahtaa vaimoaan.

Jeesus oli jo työnsä alusta lähtien tuhlailevasti julistanut ihmisille syntejä anteeksi ja armahtanut ihmisiä ilman ehtoja tai uhrilahjoja. Tässä vaiheessa suuri yleisö jo tiesi Jeesuksen edustavan Jumalan skandaalinomaisen varauksetonta ja ehdotonta rakkautta. Se oli syvästi loukannut lakia kunnioittavan uskonnollisen eliitin hallitsemaa ja temppeliuhreihin sidottua anteeksiantomonopolia. Uskaltaisiko Jeesus temppelissä julistaa tämän naisen synnit anteeksi, vaikka tämä oli tehnyt epäjumalanpalvonnasta seuraavaksi vakavimman rikoksen?

Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan.

Epäilikö Jeesus miesten kertomusta? Kääntyikö hän pois koska nainen oli häpäisevästi riisuttu ainakin puolialastomaksi kivittämistä varten, niin kuin tapana oli?[5] En usko kumpaankaan. Mitä Jeesus kirjoitti?

Kysymys on askarruttanut oppineita vuosituhansia. Minä olen kiitollinen siitä, että Jeesuksen ainoa jälkeensä jättämä kirjallinen viesti oli katupölyyn kirjoitettu. Hän ei antanut meille kirjaa palvottavaksi. Me teimme sen itse jälkeenpäin.

Jotkut näkevät hän eleessään kaikuja Vanhan Testamentin kertomuksesta, jossa näkymätön käsi kirjoittaa julman kuninkaan Belsassarin linnan seinälle arvoituksellisen tekstin, jonka vain Daniel pystyi lukemaan: ”…sinut on vaa’alla punnittu ja kevyeksi havaittu.”[6] Tarinoissa on yhtymäkohtia, koska sama Daniel oli myös pelastanut viattoman Susannan kahden irstaan miehen virittämästä ansasta. Nämä kaksi salakatselijaa olivat vakoilleet hänen kylpemistään ja syttyneet hänen alastomuutensa haluttavuuteen. He uhkasivat syyttää häntä aviorikoksesta, jos eivät saisi maata hänen kanssaan. Susanna ei ollut suostunut heidän kiristykseensä ja oli vähällä maksaa siitä hengellään. Juuri kun kivitys oli alkamassa, Daniel paljasti heidän valheensa ja petolliset syyttäjät kivitettiin Susannan sijaan.

Jeesus kyllä tunsi kansansa yhteisen tarinaston ja niihin oli mahdollista viitata hyvinkin pienillä eleillä, koska ne olivat kaikille tuttuja. Silti voi olla, että tämä on liian kaukaa haettu arvaus.
Ehkä hän vain kirjoitti pätkän juuri tänä juhlapäivänä temppelissä luettavasta Jeremiaa siteeraavasta tekstistä:

”Jotka minusta luopuvat, ne kirjoitetaan tomuun.”[7]

Ehkä nämä Jumalan kunnian puolustajat sen nähdessään edes hetken aikaa miettisivät kuka tässä oli oikeasti luopumassa Jeesuksen opettamasta Jumalan hyvästä tahdosta ja kenen nimet painoivat yhtä paljon kuin pölyyn kirjoitetut kirjaimet? Huoraksi syytetyn vai hänen häpäisijänsä?

Näille miehille naisen kohtalo oli kuitenkin toissijainen. Tuomittavia huorintekijöitä löytyisi varmaan huomennakin, mutta näin viekasta ja röyhkeää uskonnollisen auktoriteetin haastajaa he eivät olleet ennen nähneet. Hänet tässä piti ansaan saada.

Jos Jeesus sanoisi, että tehkää mitä Mooses käski tekemään, hän toimisi vastoin kaikkea tähän asti opettamaansa. Sen lisäksi hän uhmaisi Rooman lakia, joka kielsi juutalaisilta kuolemantuomion täytäntöönpanon.[8] Jos hän taas asettautuisi vastustamaan kuoleman tuomiota, häntä voitaisiin syyttää Mooseksen lain halventamisesta. He olettivat että ansa laukeaisi, sanoi Jeesus mitä tahansa. Siksi heitä ärsytti suunnattomasti, että Jeesus ison temppeliyleisön edessä pysyi vaiti ja kieltäytyi ilmaisemasta heille mielipidettään. Sellainen oli kunnioittamatonta käytöstä esivaltaa kohtaan. He olivat tottuneet siihen, että koko kansa yhtyy papiston intohimoihin, niin kuin he tulisivat myöhemmin tekemäänkin kun Jeesus itse olisi tuomiolla. Nyt kansa oli vaiti. Se ei ollut tavallista. He eivät tienneet kenen kanssa hengittää tai huutaa. Siksi oli pakko olla hetken aikaa hiljaa.

Ehkä Jeesuksen maan raaputtaminen oli vain ajatusten kokoamista ja pään selvittämistä. Ehkä se oli vain taitavaa dramaturgian tajua, tilanteen rauhallista hallintaa ja omankin reaktiivisuuden hidastamista harkittuun aktiivisuuteen.

Lynkkausjoukko ei kuitenkaan ollut valmis mihinkään mindfulness -sessioon. He toivoivat Jeesukselta väärää vastausta tai harkitsematonta reaktiota, joka olisi antanut heille aiheen kivittää myös hänet tai ainakin saattaa hänet vaikeuksiin roomalaisen esivallan kanssa.

Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: ’Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.’

Jokainen tuntee tämän sanonnan ja kaikki luulevat tietävänsä sen merkityksen. Koska jokainen on johonkin syyllinen, ei kellään ole varaa kivittää toista syyllistä. Mutta Jeesuksen viesti ei todellakaan ollut, että vain viattomilla on oikeus kivittää syntisiä. Hän oli itse viaton. Juuri siksi hän ei halunnut kivittää naista. Hän oli niin monella tavalla tehnyt selväksi, että kaikenlainen väkivalta oli Jumalalle kauhistus, myös lain nimessä pyhitetty rangaistusväkivalta.

Jeesus antoi kahden viimeisen sanan jäädä kaikumaan kuulijoidensa korviin. Rene Girard huomauttaa: ”Ensimmäinen kivi on kaikkein vaikein heittää. Miksi? Koska se on ainoa kivi, jolla ei ole esikuvaa.”[9] Sen heittämiselle ei ole mallia. Ensimmäisen kiven heittäjä näyttäisi mallia kaikille muille. Sen jälkeen seuraisi lukematon määrä kiviä, joiden tarkkaa alkuperää kukaan ei enää pystyisi tunnistamaan. Kaikkien yhteisestä väkivallasta kukaan ei erikseen kantanut vastuuta. Siksi naisen ja kuoleman välillä oli vain tämä yksi kivi. Jeesus yritti pidättyväisellä dramatiikallaan saada tämä ensimmäinen kivi painamaan mahdollisimman paljon. Luultavasti jokainen kiihtyneestä miesjoukosta jo piteli ensimmäistä kiveä kädessään. Vahvasti hierakisessa yhteiskunnassa ensimmäistä kiveä odotettiin kuitenkin kansan vanhimpien joukosta. Vanhimmat tuijottivat Jeesusta saadakseen hänen käytöksestään pienenkin provokaation aloitteen tekemiseen. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Jeesuksen tilannelukutaito on täydellinen.

Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan.

Jeesus ei jäänyt katsomaan ketään haastavasti silmiin. Väkijoukko olisi voinut nähdä sellaisessa eleessä vain oman vihansa peilin miehen, joka vastaa provokaatioon provosoitumalla. Hän ei sankarin elein myöskään astunut naisen ja lynkkausjoukon väliin. Se olisi ollut itsemurhainen vastaprovokaatio, joka olisi varmasti haastanut joukon vimman yli äyräiden. Sillä tavalla Jeesus olisi vain varmistanut sen, minkä yritti estää.

Vaivihkaa hän antoi heille jo toistamiseen mimeettisen mallin aivan erilaisesta käytöksestä. Kumartuessaan kirjoittamaan maahan, hän kääntyi heistä pois. Ehkä hän jopa käänsi heille selkänsä. Jokainen joutui jäämään itsekseen punnitsemaan kädessään olevan kiven painoa. Mitä enemmän he painostavan hiljaisuuden aikana miettivät siihen liittyvää vastuuta, sitä raskaammalta se alkoi kädessä tuntua. Äsken niin yhtenäinen joukko hajosi hiljaa itseään tutkiviksi yksilöiksi. Äskeinen ei-kenenkään-vastuu alkoi jakaantua jokaisen yksilölliseksi vastuuksi. Kuka uskaltaisi ottaa vastuun ensimmäisen kiven heittämisestä?

Ei ollut kuin yksi ensimmäinen kivi. Ei tarvittu kuin yksi sen kiven heittäjä. Jeesus ei katsonut ketään. Kukaan ei katsonut toistaan. Kukin näki itsestään mitä näki. Jeesus oli ainakin nähnyt tässä joukossa sellaisen Jumalan raivon, jonka kanssa hän ei halunnut samaistua. Se ei kuulunut hänen taivaallisen isälleen.

Lopulta he seurasivat Jeesuksen sanatonta mallia, käänsivät itsekin hänelle selkänsä ja poistuivat.

Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä.

Sen sijaan että joku olisi heittänyt ensimmäisen kiven, joku vanhimmista kääntyi ensimmäisenä kannoillaan ja käveli pois. Muut seurasivat yksi toisensa jälkeen. He olivat tulleet paikalle joukkona, mutta he poistuivat yksi kerrallaan vanhimmat ensimmäisinä.

Ehkä se yksi vanhimmista oli itse tarpeeksi lähellä kuolemaa nöyrtyäkseen tuomitsemaan mieluummin oman käytöksensä. Ehkä hänkin painoi Jeesuksen lailla päänsä ja kirjoitti jonkun tunnustuksen ja päätöksen sydämensä tuhkiin. Jeesus oli pysäyttänyt väkivaltaisen joukkokäyttäytymisen antamalla mallin rauhanomaisesta itseensä menemisestä. Tapahtuiko sitä todella, sitä emme tiedä. Ryhmäidentiteetti ja joukkohenki oli joka tapauksessa hetken aikaa hajalla.

Jeesus näki sen, mitä yksikään Jobin ystävistä ei ollut nähnyt: Jumala ei ollut näiden ihmisten vihassa. Jumala ei ole koskaan ollut yhdenkään uhria vaativan joukon kiihkossa mukana. Jumala oli aina uhrin puolella, oli tämä viaton taikka ei.

Muutamalla sanalla ja epädramaattisella eleellä Jeesus oli paljastanut mimeettisen väkivallan luonteen, sellaisena kuin se on esiintynyt primitiivisen kulttuurin alkuajoilta tähän päivään asti. Joka tiedostaa ensimmäisen kiven merkityksen, hänen on astetta vaikeampi heittää toistakaan kiveä.[10]

Näin tehdessään Jeesus myös otti suuren riskin. Oliko hänellä todellakin täysi syy luottaa siihen, että tämän moralistisen kiihkon vallassa olevan lynkkausjoukon johtajat menisivät itseensä? Heidän vihansahan kohdistui ensisijaisesti Jeesukseen. Ei mikään eikä kukaan olisi estänyt jotakuta vapauttamasta turhautunutta raivoa heittämällä ensimmäisen kiven. Toinen kivi olisi hyvin voinut olla tähdättynä Jeesukseen. Oliko Jeesus valmis kuolemaan saman kiviröykkiön alle tämän naisen rinnalle? Ei se olisi ollut ensimmäinen kerta kun uhrin ainoa puolustaja olisi joutunut jakamaan uhrin kohtalon.

Saman riskin otti se, joka ensimmäisenä irtaantui joukosta ja käveli pois. Ensimmäinen väkivallasta kieltäytyjä ottaa aina riskin joutua kieltämänsä väkivallan kohteeksi.[11] Hän vaihtoi puolta. Vaikka hän vain poistui, hän silti luopui joukon tyranniasta ja vastasi yksilöltä kuulemaansa haasteeseen. Hän ei poistunut joukon kanssa. Hän poistui joukosta. Niin tullaan yksilöksi.

Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen.

Taas kerran Jeesus on kasvotusten kyseenalaisen maineen raskauttaman naisen kanssa. Nainen oli hätäisesti peittänyt häpäistyn alastomuutensa ja seisoi sanattomana Jeesuksen ja kansan edessä. Lynkkaushengen lietsoma väkivallan tiheä tunnelma ei vielä ollut lauennut. Jeesuksen maahan keskittynyt hiljaisuus piti koko yleisöä lumoissaan. Nyt oli Jeesuksen ensimmäinen mahdollisuus sanoa naiselle jotain. Hiljaisella näyttämöllä oli vain kaksi uhriksi aiottua. Kumpikin oli täpärästi pelastunut.

Mitä Jeesus sanoisi?

Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: ’Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?’ ’Ei, herra’, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ’En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.’[12]

Olivatko Jeesuksenkin sanat hurskasta slut-shamingiä? Minusta eivät. Hän oli ainoa, joka kohteli naista kunnioituksella. Hän oli myös ainoa, joka kohteli naista kunnioittavan vastuuttavasti.

Älä enää tee syntiä, ei niinkään viittaa lain rikkomiseen vaan ohi ampumiseen, olennaisesta eksymiseen (hamartia). ”Älä enää tyydy kehenkään joka vain käyttää sinua hyväksen, vaan etsi itsellesi mies joka kunnioittaa ja rakastaa sinua.”

Minä löydän myös itseni näyttämöltä poistuneiden hiljaisten miesten seurasta. Tunnistan tuon kivitysvimman, tuon kiihkeän halun poistaa paha keskuudestamme. Siksi voin minäkin vain häveten perääntyä.

Ensimmäisen kiven merkitys on edelleen yhtä suuri koulun pihalla, työpaikalla ja missä tahansa yhteisössä, joka on tarpeeksi kypsymätön kohtaamaan omat ongelmansa kasvokkain. Kivi saattaa olla vain symbolinen ele, ohitus, vaikeneminen, pilkallinen hymy, silmien pyöritys tai verbaalinen sivallus. Kun vastassa on toinen ihminen, kiusaaminen alkaa vasta ensimmäisen kiven jälkeen. Toisen silmien viesti on aina ”älä tapa”. Jokainen sen tunnistaa. Vasta sitten kun joku on heittänyt ensimmäisen kiven ja saanut uhrin laskemaan katseensa maahan, muut unohtavat hänen ihmisyytensä ja näkevät hänessä mitä ikinä eivät halua keskenään kohdata.

Jeesus oli kysymyksellään haastanut yksilöt erottumaan. Niin hän oli aina tehnyt. Se vaati yksilöltä suurta rohkeutta, mutta myös nöyryyttä. Jeesuksen käsitys siitä mikä tekee yksilöstä merkittävän oli aivan erilainen kuin Nietzschen. Friedrichin yli-ihminen oli hänen suurin harhansa ja itsepetoksensa. Pastorin lapsena ja kristillisen kulttuurin perillisenä hän oletti kansanjoukon aina huolehtivan uhrista. Vaikka kristinusko olikin tuonut aivan uudenlaisen uhritietoisuuden maailmaan,

Friedrich oli silti väärässä. Väkijoukko on melkein aina muistuttanut enemmän hurmoksellisia lynkkauksia lietsovaa Dionysosta. Nietzsche luuli olevansa ainutlaatuinen kapinallinen ja suuri poikkeusyksilö. Silti hän verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta tuli koko ajan kaikkein tavallisimman rahvaan kaltaiseksi, uhria halveksivaksi omahyväiseksi pelkuriksi.

Jeesuksella oli aivan toisenlainen visio poikkeusyksilöstä: Yksilöllisyys astui maailmaan sen kautta, jolla oli rohkeutta olla heittämättä toista kiveä. Todella vahva yksilö uskaltaa astua lynkkaavan kansanjoukon ulkopuolelle, uhmata ensimmäisen kiven heittäjää ja astua uhrin puolelle.

Nietzschen tragiikkaan kuului se, että hänen jumaloimansa yli-ihminen edustikin pohjimmiltaan heikomman ja viattoman ympärille kerääntyvää massaa. Todelliset yksilöt löytyivät ristiinnaulitun seuraajista. Tämän vähemmistön edustajat löytyivät kaikkein vihatuimpien uhrien rinnalta.

Jeesus ei uhriuttanut itseään eikä puolustamaansa naista. Hän rakasti kaikkia ja vastuutti kaikkia yhtä ankaralla armolla.

Kaikkia? Kertomuksesta jäi puuttumaan se mies tai ne miehet, joiden kanssa nainen oli rakastellut, rahasta tai rakkaudesta, sitä emme tiedä, vapaaehtoisesti tai pakotettuna, sitäkään emme tiedä. Vai jäikö sittenkään? Minä luulen, että he olivat uhrin häpäisijöiden joukossa. He olivat niitä miehiä, jotka syyttivät naista omasta käytöksestään. He olivat slut-sheimaajien prototyyppejä, niitä jotka vastuuttivat naisia omasta tavastaan käyttää heitä hyväkseen. Juuri siksi sellaiset naiset pitäisi myös kivittää. Kuolleina he eivät enää toimisi peileinä miesten omalle itsekkyydelle. Juuri heidät Jeesus lähetti kotiin miettimään asenteitaan ja arvojaan sekä ottamaan vastuun käytöksestään.

Mutta niin hän oli tehnyt naisellekin. Jeesus ei vapauttanut ketään itselleen kuuluvasta vastuusta. Silti hän onnistui raivaamaan kaikille ankarasti haastavan armon tilan, jossa jokaisella oli mahdollisuus ottaa vastuu omasta osuudestaan siihen miten sukupuolten välinen hyväksikäyttö ja kilpailu tuottaa kaikille kärsimystä.

P.S. Kuka Jeesuksen toimintaa rahoitti? Ainoat mainitut rahoittajat olivat naisia, jotka Jeesuksen opetuksen kautta olivat löytäneet arvonsa itsenäisinä toimijoina, eikä vain miehille naitettavana omaisuutena. He nauttivat vapaudestaan Jeesuksen seuraajina ja käyttivät varojaan siihen mihin uskoivat.

[1] Joh 8:3-11

[2] Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 124, 125.

[3] 5Moos 22:22. 3Moos 20:10.

[4] 5Moos 17:7. Todistajien on heitettävä ensimmäiset kivet, ja sen jälkeen kaikkien muidenkin on osallistuttava syyllisen kivittämiseen. Hävittäkää paha keskuudestanne.

[5] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. Alfred A. Kopf. New York. 2001. s. 152-157.

[6] Dan. 5:27.

[7] Jer 7:13.

[8] Joh 18:31.

[9] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 55-60. Hän vertaa tätä kertomusta toiseen kivityskertomukseen. Kreikkalainen Apollonius Tyanalainen kivityttää armoa kerjäävän surkean kerjäläisen joka ensimmäisen kiven jälkeen muuttuu kaikkia Jumalia vihaavaksi tulta leiskuvaksi demoniksi. Efesolaiset saivat katarsiksensa ja vapautuivat kaupunkia uhanneesta rutosta. Uhrista tuli pelastava.

[10] Kun Jeesus itse oli myöhemmin tämän naisen asemassa, ei ensimmäisen kiven heittäjää enää pystynyt tunnistamaan. Se oli heitetty jo muutama vuosi aikaisemmin, ehkä hänen omassa kotikylässään. Kivittäjiä oli lopulta niin paljon ja niin monesta kansankerroksesta, että viimeisenkään kiven heittäjää ei ole mahdollista tunnistaa. Hänen oma kuolemansa paljasti kaikkien osallisuuden mimeettiseen väkivaltaan.

[11] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 124.

[12] Tämä kertomus puuttuu kaikista varhaisimmista ja parhaista Johanneksen evankeliumien käsikirjoituksista. Myöhemmissä käsikirjoituksissa se on sijoitettu Luukkaan evankeliumiin tai Johanneksen loppuun. Kertomuksen alkuperä ja kulkeutuminen evankeliumien osaksi on monimuotoinen, mutta aivan varhaisinta Jeesus-traditiota tämä ei luultavasti edusta. Onko se historiallinen? Tarkkaan ottaen tuskin. Kertooko tämä silti siitä minkälainen Jeesus ja hänen aikansa oli? Luultavasti kyllä. Carey Greg. Sinners. Jesus and his earliest followers. Baylor University Press. 2009. s. 29, 30. Patterson Stephen J. The God of Jesus.  The historical Jesus & the Search for Meaning. Trinity Press. Harrisburg.1998. s. 76.