En voinut käsittää, miten en tähän asti ollut kiinnittänyt suurempaa huomiota Miriamiin,… Olin ilmeisesti aivan arvostelukyvytön ja sokea, kun en osannut antaa arvoa Miriamille ennen kuin kaikki muut osoittivat innostuneesti hänelle suosiotaan. Mika Waltari[1]
Aikuiselle on vaikea myöntää olevansa lapsen tai nuoren kaltainen halujen suhteen. Mehän olemme jo kasvaneet tietämään mitä haluamme ja haluamaan sitä muista riippumattomalla tavalla. Koska olemme aikuisia, emme enää matki ketään, vaan seuraamme ainoastaan omaa sydäntämme. Sehän on aikuisuuden keskeinen kriteeri. Vai?
Tavatessamme ojennat kätesi ja minä vastaan siihen tervehtimällä sinua samalla tavalla. Se on positiivinen mimeettinen refleksi, jolla vastaan ystävällisyyteesi ja kerron haluavani samaa. Puristamalla toistemme käsiä vahvistamme toistemme hyvän tahdon ilmaisua.[2] Kieltäytymällä matkimasta toisen rauhanomaista elettä, käynnistämme toiseen suuntaan kiitävän mimeettisen raivon. Yli parikymmentä vuotta sitten koko maailma näki kuinka vaivaantuneena Rabin vastasi Arafatin ojennettuun käteen.
Jos hän silloin olisi kieltäytynyt vastaamasta rauhan tervehdykseen, Arafatin olisi pitänyt vastata torjuntaan vähintään yhtä vahvalla perääntymisellä. Palestiinalaiset ja Israelilaiset olisivat jälleen kerran matkineet vastustajiensa vihamielisyyttä kilpailemalla siitä kumpi tylyttää toista nöyryyttävämmin. Niin on myöhemmin käynytkin. Liian harva lähti seuraamaan johtajiensa yritystä rauhaan. Jostain syystä halu rauhaan ei ole yhtä tarttuvaa kuin halu vastata torjuntaan hylkäämällä. Sovinnon voi helposti torjua, mutta kostoon on melkein mahdoton olla vastaamatta.
Sama episodi on toistunut kahdenkeskisissä tapaamisissa lukemattomia kertoja. Jos sinä et vastaa ystävälliseen eleeseeni, minä refleksinomaisesti vastaan sinun torjuntaasi torjunnalla, mieluiten lisäämällä siihen vähän enemmän hylkäävyyttä. Siitä sinä puolestasi saat hyvän aiheen katkaista suhteesi minuun kokonaan, jonka minä voin ottaa avoimena sodanjulistuksena jne.
Näin se menee ja mimesis kuljettaa. Kumpikaan ei välttämättä tarkoittanut toiselleen mitään pahaa, silti molemmat lakkaavat luottamasta toisen hyvään. Ehkä sinä alun perin vain hetken hajamielisyyden vallassa et heti huomannut vastata tervehdykseeni. Siitä lähti mimeettinen vimma liikkeelle. Ilmeet, eleet, tunnereaktiot ja tulkinnat kopioituvat niin nopeasti että tietoisuus jää junasta ja sanat eivät jälkeenpäin enää pysty sammuttamaan vihamielisiksi räjähtäneiden intohimojen liekkejä.
Aikuistenkin vuorovaikutus on juuri sitä, vuoroin toisten haluihin ja tunteisiin vaikuttamista. Me vain emme halua myöntää antaneemme kenellekään mallia mihinkään. Vielä vastahakoisemmin tunnustamme millään lailla matkivamme toista.
”Minä olen omien halujeni ja asenteitteni luoja ja niin olet sinäkin.”
Niinhän me unelmoimme. Haluamme uskoa olevamme itsenäisiä ja autonomisia tekijöitä tässä elämässä – niin kuin kaikki muutkin. Silti olemme auttamattoman vuorovaikutteisia ja matkiminen on keskeisessä roolissa siinä vuorovaikutuksessa. Olimmepa sitten toistemme vahingoittamisessa kilpailevia vihollisia tai toistemme positiivisia roolimalleja, elämme halujen ja himojen ristiaallokossa. Niin kiusallista kuin se onkin myöntää, jokaisen halumme lähde löytyy luultavasti itsemme ulkopuolelta.
”On halun malleja jotka pitäisi unohtaa ja toisia, jotka pitäisi uudestaan löytää ja kunnioittaa, eikä etukäteen voi tietää kummasta on kysymys. Ihminen on kuitenkin olennaisesti mimeettinen. Pyhimysmäisyys on mimeettistä. Innovaatiot ja läpimurrot ovat aina mimeettisiä. Toistaminen ja tylsistyminenkin ovat mimeettisiä.”[3]
Mimeettinen halu on nälkää, janoa ja kiimaa väkevämpi voima siitä ainoasta syystä, ettei se koskaan tyydyty. Hillittömän halun haukkuminen eläimelliseksi, ei tee oikeutta eläimille. Eläimet lakkaavat haluamasta kun ovat kylläisiä tai tarpeeksi naineita. Sitten alkaa uusi kierros saman tyydytyksen hakemisessa. Eläimellinen halu muuttuu inhimilliseksi juuri silloin, kun se kylläisenäkin alkaa himoita toisen omaa, vain siksi että se on toisen omaa. Halu muuttuu himoksi kun se alkaa ohjautua muiden halujen kautta. Himo loisii[4] muiden haluissa. Se ei koskaan piittaa mistään eikä kenestäkään, jos ei kukaan muukaan sitä tee.
Mimeettinen halu on siis aika lähellä sitä, mitä kristillisessä etiikassa on pidetty himon syntinä, toisen halun kanssa kilpailemisena ja toisen oman itselle haluamista. Muiden kyytiin villiintynyt halu on etääntynyt kauas luonnollisten tarpeiden tyydyttämisestä. Vaikka se kuinka ahmii, se ei voi koskaan saada tarpeekseen siitä, mitä ei pohjimmiltaan edes tarvitse.[5] Jokainen tyydytys on pettymys ja jokainen täyttymys kaivaa lisää tilaa tyhjyydelle.
Ehkä sen voisi täyttää uusi opittu halu, josta ei ennen ollut edes tietoinen. Mimeettinen halu löytää aina jotain uutta himoittavaa, jonka saavuttamisesta voi kilpailla muiden kanssa. Jos kukaan muu ei sitä halua, eikä siitä kilpaile, se menettää himottavuutensa hetkessä. Himo kiihottuu vain siitä mikä on vaikeasti saavutettavaa, koska muutkin sitä haluavat.
Aikuisina olemme oppineet monimutkaiset tavat piilottaa keskinäisen matkimisemme. Siitä seuraan kilpailun ainakin kaikkein helpoimmin tunnistettavat ja brutaalimmat muodot. Varomme tarkasti sellaisia hankintoja tai sellaista käytöstä, joka liian ilmeisellä tavalla muistuttaisi kenenkään imitoimista.[6] Muiden aikuisten lailla olemme oppineet häpeämään kaikenlaista matkimista.
Silti mainostajatkin ovat oppineet näkemään lävitsemme. Varsinkin statusta nostavia tuotteita myydään avoimesti vetoamalla kateuteen. Automainokset eivät enää mainosta teknisiä ominaisuuksia ja kestävyyttä vaan elämystä, vaikutuksen tekemistä ja mahdollisuuteen herättää toisissa kateutta.
Samalla reality-sarjat tekevät arjestamme liiankin kiusallista viihdettä. Kollektiivinen ulosäänestäminen vetoaa muka taakse jätetyn uhrikulttuurin verenhimoisiin tapoihin. Mitä enemmän arkemme alkaa taas paljastua Selviytyjien, Big Brotherin tai Hottiksien kaltaiseksi, sitä varmemmin tuo formaatti tulee häviämään ruudusta. Ne säilyttävät suosionsa vain niin kauan kun suuri yleisö voi vielä kuvitella itse olevansa toisenlainen.
Toistensa haluja matkivien aikuisten välinen kilpailu peitetään lipevien kohteliaisuuksien ja sivistyneiden köytössääntöjen alle. Teemme sitä niin tehokkaasti, että siitäkin tulee herkästi kilpailutanner. Samaa haluavat kilpailijat alkavat kilpailla siitäkin kumpi pystyy olemaan reilumpi ja jalomielisempi kilpailijaansa kohtaan. Tällainen kilpailu saa sivusta katsojan näkökulmasta usein suorastaan koomiset muodot. Silti paperinohuen sivistyksen alle piilotettu todellisuus on kaikkea muuta kuin koominen. Sivistys on valjastettu keskinäisen vertailun ja kilpailun julmien lopputulosten verhoksi.
Etelän rantabulevardien ruokaravintoloiden sisäänheittäjien tärkeimmät hetket ovat alkuillasta. He tietävät turistien seuraavan mimesiksen yksinkertaisinta sääntöä: Me etsimme kaikkein haluttavimman ravintolan ja löydämme sen sieltä mistä muutkin. Jonkun täytyy vain saada se ensimmäinen pariskunta tekemään tämä tärkeä löytö muiden puolesta.
Jeesus käytti samaa dynamiikkaa toisinpäin. Kun syntistä naista oltiin kivittämässä, hän kiinnitti kaiken huomion siihen, joka ensimmäisenä heittäisi kiven. Jos yksikin olisi uskaltanut heittää ensimmäisen kiven, muut olisivat seuranneet hänen esimerkkiään. Mutta mimeettisen mallin puutteessa joukko raahautui lannistuneina ja noloina koteihinsa.
Juuri siksi tyhjän ravintolan sisäänheittäjät ovat valmiita tarjoamaan vaikka kuinka monta ilmaista drinkkiä saadakseen ensimmäiset asiakkaat heitettyä sisään. Siellä he sitten istuvat todisteina ravintolan haluttavuudesta ja muut seuraavat heidän esimerkkiään. Kun kaikki ovat syöneet, useimmat onnittelevat hyvää harkintakykyään ravintolan valinnassa, vaikka naapurista olisi saanut halvemmalla parempaa – rauhallisemmissa puitteissa.
Sama jippo toistuu Stockmannin Hulluilla Päivillä. Mitä enemmän kauppa saa uutisarvoa siellä toteutuneesta tungoksesta, sitä intohimoisemmaksi siellä toteutuva ihmisen perushulluus käy. Mikään kauppa ei voisi toivoa parempaa mainosta, kuin että heidän tuotteitaan halutaan hullun lailla.
Stockmannin ulkopuolella on tietenkin toinen joukko, joka kilpailee siitä kuka voi osoittaa suurempaa välinpitämättömyyttä tai halveksuntaa toisten villiintyneille haluille. On niin mukavaa kuvitella olevansa kaiken matkimisen yläpuolella.
Todellinen muoti on kallista. Sen täytyy maksaa, vaikka tuotantokustannukset olisivat kuinka halvat. Korkea hinta kertoo että vain haluttavimmilla ihmisillä on siihen varaan. Tuotteen halpeneminen kertoo sen statusarvon alentumisesta. Tätä tuotetta ostavat vain ne, joilla ei ole varaa maksaa todella haluttavasta tavarasta. Tosin köyhäilykin on nyt tullut muotiin. Se on rikkaiden tapa osoittaa piittaamattomuutensa muotia kohtaan. Mutta sitäkin muotia varten pitää perustaa tarpeeksi kalliita kirppareita.
Osakemarkkinat seuraavat samoja lakeja. ”vapaa markkinatalous” on kaikkea muuta kuin vapaa. Se on täysin muiden halujen orjuuttama. Niitä osakkeita ostetaan, joita muutkin ostavat ja niitä myydään joita muutkin myyvät. Osakkeiden haluttavuus on täysin muiden halujen ohjauksessa. Sijoittaja voi investoida taiteeseen, jonka esteettisyys ei häntä miellytä laisinkaan, vain siksi että teos on jostain irrationaalisesta syystä osoittanut tarpeeksi suuren halun kohteeksi. ”Vapaa markkinatalous” ohjaa meidän mieltymyksiämme, vaikka kuvittelemme todellisuuden päinvastaiseksi,[7] ja päinvastoin.
Se on merkillinen verkosto tarttuvia pelkoja ja toiveita joka välillä villiintyy ennustamattomaan intohimojen myrskyyn täynnä syöksy- ja nousukierteitä. Seuraavan aallon tai sen pohjan ennustaja yrittävät ennustuksillaan osallistua sen luomiseen. Silti kaikki tämän halujen aallokon ennustamis- ja hallitsemisyritykset ovat joutuneet häpeään. Supertietokoneet pystyvät tunnettujen lainalaisuuksien puitteissa ennustamaan seuraavan päivän sateen, mutta villiintyneiden halujen ohjaamien markkinoiden myrskyn tai sen tyyntymisen ennustaminen ylittää kaikkien tietokoneiden laskentakyvyn.
Ahne halu saada lisää omaisuutta, ei suinkaan ole materialismia, ikään kuin materia sinänsä olisi vallannut ihmisen halumaailman. Tässä koko ajan lisää omaisuutta ahnehtivassa ihmisessä Girard näkee epäjumalan, jolla on samaa haluavan lähimmäisen kasvot.[8]
Jopa maailmanparantajat ovat mimeettisessä kilpailusuhteessa toisiinsa. Kenellä on siihen tehokkain ja luotettavin apuorganisaatio. Kuka on onnistunut pelastamaan tai auttamaan useampaa lasta ja naista. Kenellä on parhain teoria tai johtoajatus siitä mitä pitäisi tehdä jne. Auttajat haluavat kaikkien muiden mukana olla maailman parhaita auttajia. Siunattu on se tila kun joku porukka tai järjestö pääsee missä tahansa saavutuksessa lähelle Suomen, Euroopan, tai maailman parhaan paikkaa. Jonkun verran niissä hommissa mukana olleena tiedän, että vain kiitollinen mimesis parantaa auttamisen laatua. Kilpaileva mimesis myrkyttää hyvänkin työn.
Asevarustelukilpailu on mimeettistä halua alastomimmillaan. Osapuolet panostavat resurssinsa tullakseen vähintäänkin kilpailijoidensa kaltaisiksi. Syyskuun 11 terroritekoa pidettiin mestarillisen suunnittelun tarkkuustyönä. Sen shokkiarvo oli mykistävä. Kaikki vastaiskut kilpailevat terroristien kanssa vastaavanlaisen tarkkuustyön tehokkuudesta. Ensimmäisen vastahyökkäyksen nimeksi laitettiin ”Shock and Awe.” Tarkoitus oli moninkertaistaa se mykistävä ja lamaannuttava järkytys, jonka amerikkalaiset tunsivat 9.11.01. Samalla moninkertaisella tehokkuudella ja kauhuvaikutelmalla on sen jälkeen kostettu lukuisia terrori-iskuja. Pelättävissä on että mimeettinen vuorovaikutus jatkuu äärimmäisyyshakuisesti. Toiset yrittävät tuottaa kaaosta ja toiset järjestystä, mutta kumpaakin ohjaa ikivanha pirullinen vetovoima toistensa kaltaisuuteen.
Imitoijia kutsutaan usein apinoijiksi, mutta apinat osoittautuvat usein paljon luovemmiksi kuin apinoitavat. Viime vuosisadan alussa nöyryytetyt saksaiset alkoivat apinoida englantilaisia ja olivat vähällä voittaa heidät monella rintamalla. Pitkän aikaa amerikkalaisia pidettiin Euroopassa keskinkertaisina kopiotuotteiden tehtailijoina, vailla lahjakkuutta tai selkärankaa maailman johtajiksi. Vaikka he ovat ohittaneet meidät useimmilla rintamilla rakastamme edelleenkin heidän takapajuisuudelleen nauramista. Toisen maailmansodan jälkeen Japania pidettiin pateettisena kopiotaloutena, vailla mitään kilpailevaa luovuutta. Nyt kun kaikki käyttävät Japanilaisia tuotteita, apinan rooli on siirtynyt kiinalaisille. Joka kerta avoimesti imitoiva osapuoli on lopulta voittanut kilpailijansa, joka ylpeilee ketään kopioimattomalla luovuudella ja imitoimattomalla innovaatiovoimalla. Tästä ylpeästä itsepetoksesta kiinni pitäminen hinnalla millä hyvänsä halvaannuttaa luovuuden. Keksinnöt ja innovaatiot eivät synny tyhjiössä, vaan mimeettisessä vuorovaikutuksessa.
Emme olekaan osoittautuneet lapsiamme vapaammiksi imitoimisesta. Mehän imitoimme toisiamme vielä intensiivisemmin kuin lapsena koskaan. Lapsuuden kilpakumppani häviävät horisonttiin, mutta aikuisten välinen kilpailu ei sammu koskaan. Meitä vain hävettää myöntää tekevämme niin.[9] Piilotamme kilpailevan imitoimisemme jopa itseltämme, jotta emme koskaan paljastuisi kilpailijoittemme nöyryytettäviksi.
Opin kestämään tappioni ja säilyttämään kasvoni silloinkin kun vertaileva kateus riipii mieltäni päivisin ja raapii uniani öisin. Jokaisen haluni mallin menestys muuttuu minun henkilökohtaiseksi tappiokseni. Minulle olisi pitänyt käydä samoin. Minun olisi pitänyt olla hän. Salainen vertaileminen ja kateellinen kilpaileminen paisuvat turhautuneen kaunaiseksi pakkomielteeksi, addiktioksi, joka saa minut käyttäytymään vastoin parempaa ymmärrystäni.
En enää pysty haluamaan mitään vertaamatta mahdollista saavutusta voittajani saavutuksiin. En osaa enää olla kiitollinen mistään, joka ei ole enemmän kuin hän. Hänestä on tullut rakas viholliseni, halumaailmaani loinen ja minusta on tullut hänen elämänsä etäparasiitiksi. En voi antautua ennen kuin olen osoittautunut vähintään tasaveroiseksi hänen kanssaan. Mieluiten näkisin voittoni imevän hänet tyhjäksi.
Girard korostaa mimeettisen vuorovaikutuksen omistushaluista ja kilpailevaa luonnetta, koska sen dominoivuus kulttuurievoluutiossa on niin selvästi nähtävissä ja se selittää niin paljon väkivallan dynamiikasta. Hän käsittelee vähemmän vapaaehtoista ja kilpailematonta mimesistä, halua oppia kokeneemmalta, seurata hyvää esimerkkiä ja kykyä avoimesti innostaa muita siihen. ”Uskon myös seksuaaliseen tyydytykseen joka toteutuu täydellisessä toisen kunnioittamisen tilassa. Uskon että todellinen täyttymys on mahdollinen vasta kun kilpailijan varjo on poistunut rakastetun vuoteesta. Siksi se on niin harvinaista.”[10]
Kunnioittava ja tietoinen hyvän esimerkin seuraaminen ja sellaisen antaminen toiselle ilman minkäänlaista alistamista tai ylistämistä, voi toki olla yhtä harvinaista kuin mistään kilpailematon rakkauskin. Mutta pyyteettömälle palvelulle ja epäitsekkäälle rakkaudellekin on maailmassa malleja. Ne eivät ehkä ole ihan meidän valtakunnistamme kotoisin, mutta viittaavat silti johonkin joka kaikesta huolimatta on mahdollista.
[1] Waltari, Mika, Kuun maisema, teoksessa Kolme pienoisromaania, WSOY 1997, s. 176
[2] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. 9.
[3] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 46
[4] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 80.
[5] Bailie Gil. Violence Unveiled. s. 119
[6] Girard, Rene. Things hidden… s. 9
[7] Hamerton-Kelly Sacred Violence s. 23.
[8] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 61.
[9] Girard René. Resurrection From the Underground. Feodor Dostoevsky. Crossroad Publishing Company. New York 1997. s. 146.
[10] Palaver Wolfgang. René Girard’s Mimetic Theory. Michigan State University Press. 2013. s. 38
