Ehkä ihmisyys alkoi siitä hetkestä kun uhri katsoi lynkkaajiaan silmiin, ja yksi kivittäjistä tai seivästäjistä pysähtyi vastaamaan katseeseen. Hän havahtui näkemään jotain pelottavan tuttua. Miten voi sanoitta kokea, että tuo voisin olla minä? Miten voi varauksetta jatkaa kivittämistä, jos lynkattavan pahuuden taika on rikkoutunut? Miten voi nukkua yönsä kylläisen pedon tyytyväisyydellä, jos tapetun silmät eivät unohdu? Uskon että kollektiivisen väkivallan uhri sytytti ensimmäisen ihmisyyden kipinän. Uhri tuotti muitakin ihmeitä. Se vapautti yhteisön hetkeksi keskinäisistä riidoista ja antoi ensimmäisen kokemuksen pelottavasta tuonpuoleisesta, jonka palvonta mahdollisti väkivallan ritualisoinnin ja kulttuurin organisoitumisen laumaa isommaksi kulttuuriksi pyhitetyn väkivallan avulla.
Jeesus oli ihmiskunnan toinen herättäjä. Miljoonien uhrien jälkeen hän paljasti myytin väkivaltaisesta verta vaativasta Jumalasta valheeksi ja herätti ihmiskunnan kohtaamaan oman väkivaltaisuutensa. Nyt oli aika kääntyä sukupolvien väkivaltaisesta itsepetoksesta ja arvioida yhteisöä, uskontoa ja kulttuuria niiden tuottamien uhrien kautta. Jumala ei enää ollutkaan valtojen ja voimien kukkuloilla, hierarkioiden huipulla, vaan niiden sortamien ja hylkäämien uhrien luona. Sellaista Jumalaa maailma ei vielä ollut kohdannut.
Vain jatkuva uhrin huomaaminen ja häneen samaistuminen auttaa meitä vähitellen purkamaan uhreja tuottavat uskomuksemme ja käytäntömme kaikilla elämän alueilla.[1] Vanhoista syntipukkimekanismeista on todella vaivalloista perääntyä. Mutta Jeesus ei jätä meitä rauhaan. Hän haastaa meidät aina väkivallan keskiöön, uhrin vierelle, uhrin puolelle, itse mahdollisiksi uhreiksi. Aikojen alusta asti voimassa ollut pyhän ja väkivallan liitto purkautuu vasta kun uhrista tulee sisareni ja veljeni. Hänessä minä kohtaan myös ristiinnaulitun.
Jeesuksen seuraaminen on ristiinnaulittujen huomaamista, väkijoukosta ulos astumista ja uhrin rinnalle menemistä. Se on rajattoman vieraanvaraisen elämäntavan etsimistä, sellaisen yhteisöllisyyden rakentamista jossa ketään ei enää uhrata mistään syystä. Se on niiden rinnalla seisomista, joilta on riistetty elämän tarkoitus, mahdollisuus olla mitään tärkeää kenellekään ja mahdollisuus olla millään autenttisella tavalla edes yksilöitä, koska kukaan ei heitä huomaa, kuule, eikä anna minkäänlaista vahvistusta heidän olemassaololleen.
Jos en näe osuuttani nälkäisten ravinnon puutteeseen, alastomien vaatteettomuuteen, sorrettujen alennustilaan, vainottujen hätään ja hylättyjen yksinäisyyteen, ohitan sen kohdan, jossa totuus Jumalasta ja itsestämme kohtaavat toisensa. Hylätty Jumala on hylättyjen ja hylkääjien Jumala. Kun hylkääjät kääntyvät hylättyjen puoleen, Hän on kohtaamisessa läsnä. Kun hylätyt kohtaavat hylkääjän itsessään ja hylkääjät kohtaavat hylätyn itsessään, Jumala on siinäkin kaikkia vastassa.
Apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka otti tämän tosissaan. Piispa Desmond Tutun johdolla kansallisen yhtenäisyyden hallitus perusti oikeusistuimen kaltaisen elimen selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Totuuskomissio koostui armahdus-, korvaus- ja rehabilitaatio- sekä ihmisoikeusrikkomuskomiteoista. Komissio ja rikoksen tekijät kuuntelivat uhriksi joutuneiden todistuksia. Uhrien kärsimys tuli nähdyksi ja kuulluksi kaikessa painavuudessaan. Poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä ja rehellistä tunnustusta vastaan. Totuus ja armo kohtasivat, kun uhri ja uhrin tekijät ottivat toisensa vakavasti, olivat toisilleen brutaalin rehellisiä, vilpittömän pahoillaan ja murtuneen anteeksiantavaisia.
Nelson Mandela muistutti, ettei armahdus suinkaan vapauta ketään moraalisesta vastuusta.
Samaa mieltä oli ihmisoikeusjuristi Matti Wuori, joka vietti paljon aikaa näissä komiteoissa totesi:
“Armahdus voi olla paljon rajumpi kuin rangaistus.”
Miksi näin? Tuomituksi voi tulla kohtaamatta totuutta itsestään, katsomatta uhria tai tämän omaisia silmiin ja tunnustamatta yhtään mitään. Sitten tuomittu vain istuu tuomionsa ja leuhkii jälkeenpäin, että on sovittanut rikoksensa. Tullakseen armahdetuksi täytyy uskottavalla tavalla kertoa totuus teoistaan ja motiiveistaan uhrin kuullen. Totuus- ja sovituskomiteoissa on nähty paljon enemmän katkeruuden, katumuksen, surun ja sovinnon kyyneleitä kuin missään oikeussalissa. Käskyjen tottelijat ja joukon mukana ajelehtijat joutuivat paneutumaan uhrien asemaan ja päinvastoin. Totuuden tunnustaminen on tuottanut paljon enemmän sovinnon mahdollisuuksia, kuin pelkkä oikeus voisi koskaan saada aikaan.
Toisen maailmansodan kokenut juutalainen filosofi Martin Buber sanoi:
“Sovinto tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että lähestyn ihmistä jonka edessä omasta mielestäni olen syyllinen (sikäli kun voin hänet enää maan päällä tavoittaa), tunnustan hänelle eksistentiaalisen syyllisyyteni ja autan häntä, niin pitkälle kuin se minusta riippuu, ylittämään väärien tekojeni aiheuttamat seuraukset.”
Kirkko on vuosisatojen ajan korostanut yksityistä rippiä ja parannuksen tekoa Jumalan edessä siinä määrin, että suhde uhriin on jäänyt taka-alalle. Jos uskonnollisuutemme keskittyy vain pystysuoraan suhteeseen ja ohittaa vaakatason suhteet, risti on muuttunut pyhimyspylvääksi. En usko että uhreihin samaistuva Jumala voi koskaan tyytyä sovintoon, jota haetaan vain Häneltä. Minusta protestanttinen ja varsinkin pietistisen herätyskristillisyyden perintö on ollut melko välinpitämätön suhteessaan uhreihin. Varsin egosentriseltä näyttävä pelastusoppi ei kiinnitä minkäänlaista erityishuomiota synnin uhreja kohtaan. Se on keskittynyt vain pelastuksen ja ikuisen elämän omistamiseen. Ikään kuin ikuinen elämä olisi omistamista, eikä tässä ja nyt elämistä varten. Pelastuksesta on tullut vain ihmeellinen statuksen vaihto, ennen kadotettu, nyt vanhurskautettu.
Kääntymys on dynaaminen ja kaikkia mahdollisia suhteita eheyttävä prosessi. Parannuksen teko, mielenmuutos tai kääntymys voi olla elämäni kipein ja vaikein vapautustaistelu, mutta se on vasta ensimmäinen askel kohti anteeksiantoa ja sovinnon tekemistä. Sitä pelastuminen on.
Kun alan vähitellen nähdä, millä tavalla itse olen arvoillani, asenteillani ja käytökselläni osallistunut uhreja tuottaviin toimenpiteisiin tai systeemeihin, joudun auttamattomasti valintojen eteen. Miten etsin sovintoa oman elämäni uhrien kanssa? Miten mahdollisesti voin sovittaa tai korvata toiselle tuottamani vahingon? Mitä mahdollisia taloudellisia seuraamuksia olen valmis kantamaan, jos tulevaisuudessa kieltäydyn osallistumasta mihinkään toimintaan, joka tapahtuu toisten kustannuksella? Meidän olosuhteissamme eettisillä ratkaisuilla on ensisijaisesti taloudellisia seuraamuksia, koska länsimaisissa demokratioissa meitä ei enää panna vankilaan tai tapeta vakaumuksemme tähden. Kuinka paljon olen valmis maksamaan epäsuositun uhrin puolustamisesta tai auttamisesta? Puhun nyt nimenomaan epäsuosituista uhreista, koska suosittujen uhrien auttamisellahan minä voin vain kirkastaa brändiäni ja edistää uraani tai tuottaa voittoa edustamalleni yritykselle.
Jeesuksen seuraaminen on ihmisen uhrin seuraamista ihmisen uhrin luokse.
[1] McKenna Andrew. Violence and Difference. Girard, Derrida and Deconstruction. University of Illinois. 1992. s. 137.
