« »

Palatkaa alkuun

0 kommenttia Kirjoitettu 24.4.2011 Muokattu 10.1.2016

Markus on kirjannut ensimmäisen kertomuksen pääsiäisaamusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Se on lyhyt ja ytimekäs, vain kahdeksan jakeen pituinen. Matteus yli kaksinkertaistaa oman kuvauksensa pituuden. Luukas puolestaan tuplaa senkin reilusti. Johanneksen versio on kaikkein pisin.

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen.[1]

Joosefin työ oli jostain tuntemattomasta syystä jäänyt kesken. Oliko Arimatialainen sittenkin välittänyt enemmän kansan rituaalisista puhtaussäännöistä kuin Jeesuksen kunniallisesta hautaamisesta? Antoiko hän ostamansa hautapaikan Jeesuksen käyttöön suojellakseen Jeesuksen kunniaa vai varjellakseen maataan kirotun miehen ruumiin tuottamalta kiroukselta? Pikahautausta sivusta todistaneet naiset eivät aikoneet jättää omaa osuttaan suorittamatta.

Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ’Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?’ Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi. Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät.[2]

Naiset eivät olleet menossa tarkistamaan, olisiko hauta sittenkin tyhjä. Sellainen mahdollisuus ei kuulunut heidän maailmaansa. He menivät vain tekemään viimeistä palvelusta vainajalle. Haudan löytyminen tyhjänä järkytti heitä. Vielä silloinkaan heidän mieleensä ei juolahtanut mahdollisuus, että Jeesus olisi noussut kuolleista. Ei sitä kukaan aavistellut tai odottanut. Vakuuttuneisuus Jeesuksen ylösnousemuksesta syntyi vasta myöhemmin.

Mutta nuorukainen sanoi: ’Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.  Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’[3]

Markus oli kertonut opetuslasten karkaamisesta ja Pietarin häpeällisestä Jeesuksen kieltämisestä. Nyt opetuslapsille ja erityisesti Pietarille lähetettiin Jeesuksen terveiset: Tavataan Galileassa. Ehkä osa opetuslapsista oli pakomatkallaan ehtinytkin jo sinne asti. Muiden piti jalkautua muutaman päivän kävelymatkalle takaisin kotiseudulle. Jeesuksen seuraaminen johti pois Jerusalemista, uskonnollisen uhrikultin valtakeskuksesta, takaisin Galileaan, marginaalisten ja ulkopuolisten ihmisten joukkoon. Messiaanisten valtaunelmien pääkaupunki jäi vain murhapaikaksi. Teloituspaikalla tai haudan sijainnilla ei ollut mitään merkitystä. Ne saisivat merkityksensä vasta tuhannen vuoden päästä, kun eurooppalainen kristikunta innostui sotimaan niiden hallinnasta.

Haudalle tulleet naiset eivät tietenkään tienneet todistaneensa ihmiskunnan ehkä merkittävintä käännekohtaa. Silti he olivat nähneet tarpeeksi ollakseen perin juurin maasta revittyjä.

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.[4]

Tarpeeksi isot järkytykset tuottavat ihmeellisiä reaktioita. Meillä on vihdoin alettu puhua isiemme vaietuista sotakokemuksista, mykistävistä traumoista, joita onnelliset uutiset vain pahentavat. Tunteet voivat joskus mennä niin sekaisin, että käytös muuttuu tilanteeseen nähden järjettömäksi. Muistan erään miehen kertomuksen lapsuutensa sotakokemuksista. Pommitusten jälkeisessä kaaoksessa hän oli joutunut eroon äidistään muutamaksi päiväksi. Äiti luuli löytämiään ruumiinkappaleita kuolleeksi pojakseen ja oli surusta suunniltaan. Kun poika sitten yllättäen löysi äitinsä, tämä alkoi raivoisasti hakata häntä nyrkeillään. Äiti koki liian monta suurta tunnetta liian nopeasti päällekkäin. Pojalta meni loppuelämä ymmärtääkseen ja hyväksyäkseen sen, että äiti hakkasi silloin kun hänen olisi pitänyt halata.

Luulen että Markuksen kuvaamassa naisten reaktiossa on jotain samankaltaista sielun kaaosta. Hän kuvaa naisten järkytystä sanalla, josta tulee meidän sanamme trauma. Naisten maailma oli rikkoutunut jo silloin kun hautaa täytettiin. Haudan tyhjentyminen väänsi heidän sielunsa aivan sietämättömään solmuun. Tietenkin he juoksivat pakoon järkytyksestä vapisten.

He olivat eläneet elämänsä uhrin asemassa ja osasivat kyllä kohdata muita uhreja. Olivathan he nytkin tulleet antamaan kollektiivisen väkivallan uhrille viimeistä myötätuntoista palvelusta. Kun hauta olikin tyhjä, he eivät tienneet mitä tehdä myötätunnollaan ja ikävällään. Kun nuorukainen ilmoitti heille, että Jeesus oli noussut kuolleista, heidän sielunsa sietokyky sortui. Liian monta tunnetta takertui toisiinsa. Ylivoimainen yhdistelmä uskoa, toivoa ja voimatonta raivoa oli jo laskettu hautaan. Tämän kaaoksen keskelle heille tarjottiin jotain kauhistuttavan onnellista, täysin käsittämätöntä yliluonnollisen läpimurtoa. Kuka tai mikä voisi olla kuolemaa väkevämpi?

Kun kaikki maailman värit sotketaan yhteen, tulos on tumma. Suuren hyvän odotus ja kaiken toivon kadotus olivat jo sekoittuneet yhteen. Nyt heille tarjottiin vielä tyhjää hautaa ja mestaria, joka ei enää olekaan kuollut. Se oli liikaa yhdellä kertaa nieltäväksi. Mikään ei enää sopinut vanhaan malliin. Jotain tavatonta ja tajutonta oli tapahtunut. Naiset vetäytyivät peloissaan yksinäisyyteen. Parempi olla näkemättä ja muille puhumatta asioista, jotka olivat liian kumouksellisia ollakseen uskottavia.

Vanhimmissa käsikirjoituksissa[5] Markuksen evankeliumi päättyy kuin seinään juuri näihin sanoihin: He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Miksi näin äkkinäinen ja sisäänpäin kääntynyt loppu? Oliko se harkittu dramaattinen tehokeino, joka jätti lukijan täyttämään naisten jättämää tyhjiötä? Vai kuvasiko hän lopullista petosta, tilannetta jossa viimeisetkin seuraajat lähtevät karkuun? Johan ehdimme opetuslasten karkaamisen jälkeen melkein idealisoida niitä naisia, jotka pysyivät Jeesuksen rinnalla loppuun asti. Markus ei loppujen lopuksi suostunut ihannoimaan ketään. Hänen kertomuksessaan uskomisen vaikeus, riippuvaisuus yhteisön hyväksynnästä ja ihan tavallinen pelkuruus jakaantuu aika tasan kaikille. Markus tasaa sukupuolten välistä statuseroa, mutta ei hänestä mitään feminismin esitaistelijaa saa. Hän päättää kertomuksensa asettamalla Jeesuksen uskollisimmat seuraajat samaan veneeseen karkureitten kanssa. Loppupelissä kaikki käpertyvät kuin kotilot kuorensa suojiin. Kukaan ei ennakoinut tai odottanut mitään hyvää.

Minä rakastan tätä loppua. Se on Markuksen tökö-tökö tyylin nerokas ja haastava huipennus. Hänen kerrontansa on yksinkertaista ja hänen sanavalikoimansa pieni. Se ei tarkoita sitä, ettei kaikki olisi tarkoin harkittua. Yleensä evankeliumeista viimeisintä pidetään teologisena manifestina, pitkälle vietynä tulkinnallisena kerrontana, Johanneksen teologiumina. Siihen verrattuna Markusta on pidetty pelkkänä raportoijana, vailla mitään teologista agendaa. Se ei taida pitää paikkansa. Johanneksen agenda on suorastaan rasittavan ilmeinen, mutta Markuksen strategiaan kuuluu vanhojen uskomusten kyseenalaistaminen, uusien kysymysten herättäminen ja lukijan osallistuttaminen. Ainakin minut hän on onnistunut tempaamaan monivuotiseen ja vaivalloiseen kristinuskon uudelleenarviointiin.

Jeesuksen hautaluolassa istuva nuorukainen haastoi seuraajiaan palaamaan takaisin sinne, mistä koko kertomus alkoi. Uskonnon pääkaupungista piti palata takaisin lapsuuden maisemiin.

Jeesuksen opetuslapset eivät olleet ymmärtäneet matkan varrella juuri mitään. Ehkä tämä loppukatastrofi avaisi heidän silmiään? Ehkä sitkeiden ambitioiden kuolema vapauttaisi katsomaan koko tähänastista vaellusta Jeesuksen kanssa uusin silmin. Palataan alkuun. Otetaan uusiksi. Ylösnoussut opettaja odottaa teitä siellä missä alun perinkin tapasitte. Vaellus jatkuu.

Markuksen evankeliumin lukijoille jää kertomuksen lopusta kaksi vaihtoehtoa. Heidänkin olisi palattava kertomuksen alkuun oppiakseen, mitä Jeesuksen seuraaminen oikeasti tarkoittaa. Tai sitten he piiloutuisivat ja vaikenisivat, niin kuin Markuksen kertomuksen naiset tekivät. Lukijan pitäisi itse päättää takertuuko kertomuksen loppu hänen kurkkuunsa vai saako se vaikean jatko-osan, johon itse on osallisena. Markuksen evankeliumi ei tarjoa helppoa happy-end-ratkaisua.

Mahtavampi loppu

Ensimmäisten vuosisatojen kristityillekin Markuksen evankeliumin loppu oli liian vaikea kantaa. Ehkä se koettiin jopa skandaalina, joka piti jollakin lailla paikata. Emme tiedä miksi, mutta Markuksen kertomukseen ilmestyi lyhyt jatko-osa.[6] Jälkeenpäin lisätty mahtipontinen loppuhuipennus erottuu selkeästi Markuksen tyylistä. Siinä esitelty Jeesus oli juuri sellainen sankari, jollaisena opetuslapset olivat koko ajan halunneet hänet nähdä.[7] Markuksen evankeliumin loppulisäyksen kirjoittaja tuotti tahtomattaan rankkaa ironiaa kuljettamalla suureen ja mahtavaan finaaliin juuri sellaisen valloittajamessiaan, jota Jeesus ei koskaan halunnut olla.

Loppukaneetin kirjoittaja aloitti korjaamalla pelästyneiden naisten kokemusta. Hän antoi toiselle naiselle uuden ilmestyksen Jeesukselta itseltään. Tässä versiossa Mariasta tuli mitään kyselemätön käskyn noudattaja, joka välittömästi vei ylösnousemusviestin murehtiville ja epäuskoisille opetuslapsille.[8] Kun Jeesus vihdoin ilmestyi niille yhdelletoista, hän oli ankara ja moittiva, vailla mitään myötätuntoa heidän ahdistustaan ja uskomisen vaikeutta kohtaan.[9] Hän esiintyi välittömään käännytystyöhön kehottavana herrana, joka lupasi ihmeitä ja merkkejä lähettiläilleen. Heistä tulisi retkillään suuria sankareita jotka voivat surutta juoda myrkkyjä ja tarttua kuolettaviin käärmeisiin. Jokainen, joka uskoisi ja ottaisi kasteen, pelastuisi. Kaikki, jotka eivät uskoisi heidän julistustaan, tuomittaisiin kadotukseen.[10] Nopean käskynjaon jälkeen ’hänet otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle’. Viimeisessä lauseessa kirjoittaja totesi opetuslasten totelleen annettuja käskyjä, ja Herra oli vahvistanut heidän sanansa kaikilla lupaamillaan tunnusmerkeillä.[11] Voitokas maailmanvalloituskertomus oli alkanut.

Aivan kuin loppukaneetin kirjoittaja ei olisi ymmärtänyt Markuksen välittämästä Jeesuksesta juuri mitään. Yhtäkkiä Jeesuksen seuraajan tuntomerkki olikin valta ja suorastaan yliluonnollinen voima, eikä palvelevuus, ristin kantaminen, uhrin puolella oleminen ja itse syrjityksi joutuminen. Markuksen Jeesus jäi maan päälle ja lupasi tavata opetuslapset heidät synnyinseudullaan. Päälle liimatussa kuninkaallisessa loppuratkaisussa Jeesuksesta tuli kaikkien tulevien kristittyjen hallitsijoiden taivaallinen esikuva. Tämän esikuvan mukaan Jumalan valtakunta vähitellen muuttuikin taivaasta johdetuksi monarkiaksi tai keisarikunnaksi, eikä uhreja kohtaavaksi seurakunnaksi.

Markuksen kertomus alkoi Galileasta, jossa Jeesus kutsui opetuslapsia seuraamaan itseään, ja päättyi ylösnousseen Jeesuksen kutsuun seurata häntä takaisin Galileaan. Hän lupasi heille vain oman läsnäolonsa ja ristin. Markus ei yrittänyt millään tavalla todistaa Jeesuksen ylösnousemusta. Hänelle oli selvää, että vain Jeesuksen seuraajat löytävät tarvitsemansa todistuksen.

Uusi Testamentti ei olekaan niin uusi kuin maailmaa valloittaneet kristityt mielellään ovat halunneet uskoa. Kristikunta on jatkanut vanhatestamentillista sylipainia oman väkivaltaisuutensa ja osittain imperialistiseksi jääneen Jumalansa kanssa. Jeesus paljasti ja purki väkivallan ja pyhän välisen liiton. Hänen seuraajiensa työ sen suhteen on vielä kesken.

Markuksen tapa lopettaa kertomuksensa Jeesuksesta viittaa kertausharjoituksiin, jotka eivät loppuisi vähään aikaan. Minäkin olen tätä kirjoittaessani palannut alkuun. Kymmenvuotiaana olin lukenut Raamattuni jo kolmeen kertaan. Aikuisena kosketukseni sen tekstiin kävi melkein katkeamispisteessä. Puoli vuosisataa on kulunut ensimmäisestä kierroksesta. Nyt olen taas palanut alkuun, koska sitkeä intuitio inttää minussa, että jotain olennaista on vielä oppimatta. Minun on pakko lukea ja tulkita uudestaan. Pakko muistuttaa itseäni siitä, minkä soveltaminen arkeen on niin julmetun vaikeaa. Tällä uudelleenkerronnalla osallistun kertomuksen jatkoon. Kertaus ei ole vain vanhan toistoa. Jokainen kierros on myös uuden oppimista ja jatkokertomukseen osallistumista.

Täyden ja tyhjän haudan merkitys

Girardin mukaan kulttuuri on alkanut haudan rakentamisesta. Yhteisön muistojen kerääminen ja säilyttäminen alkoi hautamonumenttien ja hautojen päälle rakennettujen temppeleiden rakentamisesta. Ei ole kulttuuria ilman hautaa, eikä ole hautaa ilman järjestäytynyttä kulttuuria. Girard uskoo myös, että ensimmäiset haudat ovat melkein aina yhteisön lynkkaamien ihmisten hautoja. Heidän kuolemansa on saanut aivan erityisen merkityksen koko yhteisölle.

Tätä taustaa vasten Jeesuksen jättämä tyhjä hauta oli uuden kulttuurin alku, samalla kun se haastoi ja kyseenalaisti inhimillisen kulttuurin perusrakenteita.[12] Uhriksi joutuneen tyhjä hauta tulisi vähitellen paljastamaan ihmiskunnan tyhjät yritykset rakentaa kulttuuriaan uhrin varaan.

Kun haudassa on yhteisön lynkkaama uhri, se symbolisoi sen jälkeen saavutettua yhteisöllistä yhteyttä. Samalla hautamonumentti salaa yhteisön tekemän kollektiivisen murhan.

Kun haudassa on vihollisen tappama uhri, se velvoittaa pyhään väkivaltaan ja kostoon. Olkoonkin että isät ja äidit itse lähettivät poikansa rintamalle vaatimalla heiltä isänmaallista uhrivalmiutta. Heidän hautansa hautovat kostoa.

Eurooppaa viimeksi koetellut kriisi alkoi juuri tällaisesta haudasta. Yksi niistä harvoista kommunistijohtajista, joka oli onnistunut säästämään itsensä ja puolueensa tuholta, löysi sattumalta vallalleen uuden innoituksen nimenomaan sodassa kuolleiden haudalta. Slobodan Milosevic vieraili Kosovossa Mustien lintujen aukiolla 600 vuotta aikaisemmin kuolleen serbialaisen sotasankarin muistojuhlassa. Sieltä hän löysi primitiivisen innoituksensa, jonka hän toisti montaa kertaa serbiveljilleen: “He eivät enää koskaan tee tätä teille”. Vuotta myöhemmin hän kuljetutti kuolleen sotasankari Knez Lazarin arkkua jokaisen serbikylän läpi, innoittaakseen kansaa yli puoli vuosituhatta myöhästyneeseen kostoon.

Haudalla on ollut aivan päinvastainen vaikutus kuin kukon laululla Pietarin elämässä. Kukon laulu herätti Pietarin tietoisuuden siitä, miten hän oli imeytynyt väkivaltaisen joukon mukaan. Haudan tehtävä on sumentaa juuri tämä tietoisuus.[13] Haudan äärellä jokainen voi surra kuollutta näkemättä omaa vastuutaan hänen kuolemaansa. Haudan äärellä hän voi myös imeä itseensä pyhän velvollisuuden kostaa kuolema, joka on täysin jonkun toisen vastuulla. Kukon laulu herätti Pietarin vastuuseen. Haudan laulu yleensä sumentaa vastuun tai siirtää sen toisaalle.

Jeesuksen tyhjä hauta on tärkeä, ei vain todisteena ylösnousemuksesta, vaan symbolina täysin uudelle kulttuurille. Jeesus ei jättänyt seuraajilleen sankarihautaa, jonka äärellä vannottaisiin kostovaloja. Hän ei myöskään halunnut kollektiivisen väkivallan muistomerkkiä, jonka äärellä voitaisiin juhlia uhrin yhteisöä yhdistävää vaikutusta. Haudan mytologinen vetovoima ei koskaan voisi olla sama, jos se olisi tyhjä. Jeesuksen hauta jäi tyhjäksi. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät kiinnittäneet siihen minkäänlaista huomiota. Heille tärkeintä oli se, että Jeesus oli voittanut kuoleman.

Paavali ei edes maininnut tyhjää hautaa, vaikka pitikin ylösnousemusta totena. Tyhjästä haudasta tuli kristikunnan pyhiinvaelluspaikka vasta tuhannen vuoden jälkeen. Keskiajan ristiretket kertovat surullista tarinaa eurooppalaisen kristikunnan lankeemuksesta tyhjän haudan salaisuudesta. Paavi Urbanus II käyttäytyi kuin hauta olisi ollut täysi ja innoitti kansalaisia väkivalloin valtaamaan pyhän paikan takaisin uskottomien hallusta. Kristikunnan suurin lankeemus pyhitettyyn väkivaltaan mitätöi Jeesuksen viimeisen viestin: Uhrin hauta on tyhjä. Älkää enää rakentako haudasta uutta syytä toistaa alkumurha kostamalla. Enää ei ole olemassa mitään ”pyhiä” hautoja. Jos on, niihin luultavasti liittyy pyhitetyn väkivallan muisto tai niihin velvoittava toisto.


[1] Mark 16:1-8. Matt 28:1-8. Luuk 23:56-24:12. Joh 20:1-13.

[2] Mark 16:2-5.

[3] Mark 16:6, 7.

[4] Mark 16:8.

[5] 300  – luvulta peräisin olevat Sinaticus ja Vaticanus. Monet kirkkoisät ovat tietämättömiä myöhemmästä lisäyksestä ja toiset suhtautuvat siihen epäillen. Wright N.T. The Resurrection of the Son of God. Fortress. Minneapolis. 2003. s. 617, 618.

[6] Ensimmäinen versio tästä esiintyy 400-luvulta peräisin olevasta käsikirjoituksesta. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 41. Suurimpaan osaan sen jälkeisiin käsikirjoituksiin tämä lisäys on jäänyt.

[7] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 399-304.

[8] Mark 16:9, 10.

[9] Mark 16:11-14.

[10] Mark 16:15-18.

[11] Mark 16:19, 20.

[12] Schwager. Jesus in the Drama of Salvation. s. 129,130

[13] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1997. s. 230.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0736505
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.