”Mimesiksen ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin tarpeeksi hyvä malli seurattavaksi. Kristinusko kutsuu meidät seuraamaan täydellisen hyvää Jumalaa. Jos emme sitä tee, altistamme itsemme kaikkein pahimmalle.”[1] Rene Girard.
Oman torjuvan ja loukkaavan käytöksen perusteleminen toisen käytöksellä on maailman yksinkertaisin ja yleisin automaatio. Se toimii yhtä hyvin parisuhteessa kuin kansainvälisissä politiikassakin. Sen logiikka on niin vastustamaton ja kaikkien ymmärtämä, että tuntuisi suorastaan tyhmältä olla sitä seuraamatta.
Ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu vihamieliseksi aivan mitättömistä virikkeistä. Tarvitaan vain pieni unohdus, tahaton ohitus tai huonosti valittu sana, niin vastavuoroisuus lähtee suistumaan kohti avointa kilpailua siitä, kumpi onnistuu pahemmin toista loukkaamaan.
Positiivinen mimesis, se että alkaisimme seurata ja maksimoida toistemme pienintäkin aloitetta sovintoon vaatii jo paljon suurempaa valppautta ja nöyryyttä.[2] Vastavuoroisuuden kääntäminen positiiviseksi vaatii hyvin tietoista mielenmuutosta, kääntymystä.
Jos halumme ei olisi mimeettistä luonteeltaan, se olisi lukittu geneettisesti ohjelmoituihin kohteisiin eikä toimisi eläimellistä vaistoa kummemmin. Ihminen ei silloin pystyisi muuttamaan halunsa kohteita sen enempää kuin lehmä haluaan ruohoon. Ilman mimesistä ei olisi vapautta, eikä ihmisyyttä.[3] Kellään ei olisi mahdollisuutta valita, ketä seuraa. Olisi vain lauma, jossa kukin alistuu vahvimmalleen.
Jotkut meistä ovat siunattuja hyvillä malleilla ja toiset huonoilla. Joitakin meistä opetettiin ottamaan etäisyyttä, arvioimaan ja valitsemaan. Toiset meistä vain tempautuivat lähimmän mallimme vietäviksi. Mikä lie, kohtalo tai sattuma, heittää toiset ylivoimaisen väkevästi virtaavaan väkivallan jäljentämiseen ja toiset tilaan, jossa heti alkuun mallinnetaan kunnioitusta, rajojen arvostusta ja vapautta. Kukaan meistä ei lähtökohtaisesti valinnut mallejaan. Mallit valitsivat meidät.
Kaikkien hyveiden kasvattaminen ja kouluttaminen on haluun vaikuttamista. Haluun taas ei voi vaikuttaa kuin toisella halulla jota seurata.[4] Jos yhteisö haluaa oppia armahtavaisuutta, se tarvitsee keskuuteensa tarpeeksi monta todella anteeksiantavaista ihmistä,[5] jotka ovat sisäistäneet Jeesuksen mallin voidakseen pysyä lempeinä myös vahvojen provokaatioiden edessä.
Olemme oppineet varomaan roolimalleja ja karttamaan sellaisiksi pyrkimistä. Miksi minä ujostelen haluani olla sellainen sinulle? Onko taipumuksemme vertailla ja kilpailla niin intensiivinen, että meidän on vaikea edes kuvitella sellaista esikuvana olemista, jota ei tarvitse kampittaa ja josta ei heti ajatella että hän yrittää asemoida itsensä muiden yläpuolelle?
Girard on korostanut mimesiksen väkivaltaan johtavaa kilpailuluonnetta, koska se on hänen mielestään jäänyt huomaamatta ja sen todellisuus on kollektiivisesti kielletty. Mimesiksestä luopuminen on kuitenkin mahdotonta, mikäli ei samalla luovu kaikesta haluamisesta. Sitäkin on monessa eri uskonnollisessa traditiossa yritetty. Kaikesta haluamisesta irtaantumistakin voi haluta ja siihen löytyy monia buddhalaisuudesta opittuja meditatiivisia malleja seurattavaksi.
Ihmiskunnan pelastumisen kannalta ei riitä, että koston kierteet hidastuvat ja tilastollinen väkivalta vähenee. Ei riitä että kilpailemme hillitymmin ja muutumme vähemmän omistushaluisiksi. Halujemme keskustan on siirryttävä muiden haluista Jumalan tahtoon. Kristinuskon ytimessä ei ole halukielteisyyttä. Jeesus kutsuu turhan perään juoksemisen tilalle vielä suurempaan haluamiseen: Intohimoiseen ja pyyteettömään rakkauteen kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Silti Jeesus näytti esimerkkiä aika löysästäkin suhteesta paikkoihin, omaisuuteen tai jopa toisiin ihmisiin. Ei hän tarrautunut, eikä pitänyt kiinni. Silti hän rakasti ja oli heille antautunut. Hänen toistuva vetäytymisensä erämaahan kertoo myös meditatiivisesta suhteesta todellisuuteen. Siellä missä ei ole mitään, sielu irrottautuu himoavasta omistamisesta, kilpailusta ja tarrautumisesta. Silti hän tuli takaisin maailmaan, johon suhtautui intohimoisesti antavalla ja uhrautuvalla rakkaudella. Erityisesti hän kiinnitti huomionsa kaikkeen systeemiseen väkivaltaan ja kutsui ihmisiä niistä vapauteen. Monella tavoin hän kutsui ihmisiä aivan toisenlaiseen valtakuntaan. Ostamisen, myymisen, kiristämisen ja koronkiskonnan tilalle alkoi tulla keskinäistä huolenpitoa, antamista ja vastaanottamista.
Ensimmäiset kristityt olivat löytäneet haluamisen mallin, joka ei ollut lainkaan omistushaluinen tai kilpailuhenkinen, vaan rajattomasti antava ja palveleva. Heille Jeesuksen seuraaminen, imitatio Christi,[6] oli ainoa mahdollinen tapa vapautua pahuuden ohjausvoimasta, pyhitettyyn väkivaltaan johtavasta kateellisesta kilpailusta.[7] He eivät halunneet enää seurata Jeesuksen tappamiseen johtaneita intohimoja. Jeesus oli paljastanut niiden pahuuden antautumalla niiden uhriksi. Samalla hän antoi heille radikaalisti uuden haluamisen mallin rakastamalla vihollisiaan loppuun asti.
Kaikille oli selvää, että sellaisen mallin seuraaminen oli vaikeaa. Evankelistat olivat kaunistelemattomasti kuvanneet ensimmäisten opetuslasten vaikeutta ymmärtää mitä heidän pitäisi seurata. He olivat alusta asti taistelleet vallasta, eivätkä seuraavan sukupolven opetuslapset suinkaan olisi siitä taipumuksesta vapaita.
Kaikki Jeesuksen seuraajat olivat tarpeeksi läheisiä ja vajavaisia kelvatakseen toistensa vertailun ja kilpailun kohteiksi. Silti jo ensimmäisen sukupolven Jeesuksen seuraaja oivalsi, että jos meidän on ihan pakko kilpailla keskenämme, niin kilpailkaamme keskinäisessä kunnioittamisessa.[8] Paavali kyllä esitti itsensä seuraamisen malliksi, koska itse väitti seuraavansa Jeesusta. Silti hän oli jo ajautunut riitaan muiden johtohahmojen kanssa ja oli aika ilmeistä, että kaikkien Jeesuksen seuraajien malli oli Jeesukseen itseensä verrattuna vajavainen. Siksi Jeesus oli ensimmäisten kristittyjen ainoa ehdottomasti kelvollinen malli. Kaikki muut mallit muuttuivat liian helposti vertailevan kilpailun kohteiksi ja päihitettäviksi auktoriteeteiksi. Ainoastaan suhteessa Jeesukseen ihminen pysyi elinikäisenä opetuslapsena. Ainoastaan häneen saattoi sitoutua kuuliaisuussuhteeseen, tietämättä koskaan etukäteen mitä se kussakin tilanteessa saattaisi tarkoittaa. Se on eettisesti tosi riskaabelia. Silti kuuliaisuus Jeesukselle on syvintä mahdollista eettisyyttä.[9] Eilinen oikea valinta ei enää tänään ole eettinen.
Kristinuskossa seuraamisen malli on pohjimmiltaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kilpailematon rakkaussuhde. Isän tahto on syntynyt keskuuteemme, vaeltanut joukossamme ja kuollut meidän syntiemme uhrina. Palattuaan Isän luokse Jeesus lähetti meille Pyhän Hengen uhrin lohduttajaksi ja voimaksi kaikille jotka Jeesuksen lailla astuivat uhrin puolustajiksi.
Miten kukaan voi ajatellakaan seuraavansa ääretöntä tuonpuoleista, suurta ja käsittämätöntä Jumalaa? Eikö sellainen ole täysin absurdia megalomaniaa? Kristinuskon häkellyttävään skandaalinomaisuuteen kuuluu se, että Jumalan todellakin väitettiin ilmoittaneen itsensä Jeesuksen kautta. Siksi Jeesuksen mallin ja opetuksen seuraaminen on myös Jumalan tahdon seuraamista.
Jeesus ei pitänyt itseään kovin tärkeänä. Kaikki hänessä viittasi Isään, jonka tahtoa hän oli tullut toteuttamaan. Jos hän ei olisi niin intohimoisesti sisäistänyt Isänsä tahtoa, voisi sanoa, että hän oli täysin ulkoa ohjautuva ihminen. Hänen koko halumaailmansa keskipiste on Abban tahdossa. Ehkä se ilmeni niin voimakkaasti, että hänen kriittiset tarkkailijansa saivat aiheen väittää hänen olevan riivattu, täysin toisen tahdon valtaama. Niin vahva oli näkymättömän toiseuden vaikutus Jeesuksen elämässä. Hänen ainoa tavoitteensa oli saada ihmiset tuntemaan Isä. Vaikka hän piti itseään aikansa ainoana tienä Isän tuntemiseen, hän ei silti lumoutunut omasta tärkeydestään. Silti jopa hänen hylätyksi tulemisensa kertoi jotain siitä, minkälainen hänen Isänsä oli. Isän olemus löytyi ihmisen väkivallan viattomasta uhrista. Sieltä ihmiskunta löytäisi totuuden itsestään ja Jumalasta.
Jumala joka tuli näin lähelle, oli liian kilpailematon kaikkien palvelija kelvatakseen kenenkään kilpakumppaniksi. Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolemasta, on liian tuonpuoleinen jotta hänen kanssaan voisi kilpailla. Jumala on mitä Jeesus teki. Siksi Hänen kanssaan on vielä vähemmän syitä kilpailla.
Kummankaan halu ei ole itsekäs. Isä ”antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille” ja Poika antoi henkensä kaikkien edestä, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi kuolla toisten takia. Näin anteliaan ja uhrautuvan rakkauden seuraaminen ei johdata meitä mimeettisen kilpailun ansaan.[10]
Hänen halujaan voimme seurata ilman kateellista vertailua. Hän herättää halua tulla kaltaiseksi viettelemättä haluun tulla paremmaksi. Hänen halujensa ympärille järjestäytynyt yhteisö ei tarvitse syntipukkia, koska se palvelee meidän kaikkien uhria, koko maailman syntipukkia. Yhteisö jonka keskuksessa on muistutus kaikkien uhrista, ei enää tarvitse uusia uhreja. Se tekee kaikkensa, ettei sellaisia enää tehtäisi.
[1] Girard René. Battling to the End. Conversations with Benoit Chantre. Michigan State University Press. 2010. s. 101.
[2] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. 11.
[3] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001 s. 15.
[4] Lawler Peter & McConkey Dave (Editors) Faith, Reason and Political Life Today. Lexington Books.New York. Oxford. 2001. s. 7.
[5] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnesota. 2004. 110.
[6] Omassa luterilaisessa kulttuurissamme tämä käsite on vieras, koska Luther korosti pelastusta ainoastaan armosta ja pelkäsi että kaikki Kristuksen imitoiminen toisi tilalle pelastumisen lain teoista eikä armosta.
[7] Swartley M. Willard Editor. Violence Renounced. Pandora Press. Telford. 2000. s. 218-245.
[8] Paavalin kirje Roomalaisille 12:10.
[9] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 71.
[10] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 13, 14.
