Teoblogi

Auringonlaskun jälkeen ruoka alkoi olla valmis ja kutsuvieraat koossa. Täysikuu valaisi muuten pimeää iltaa, niin kuin aina seder-aterian aikaan.

Illan tultua Jeesus saapui sinne kahdentoista opetuslapsensa kanssa.[1]

Kukin asettuu lattialle piiriin kattauksen ympärille. Alkusiunauksen jälkeen, ennen kuin kukaan on ehtinyt edes aloittaa ateriaa, Jeesus pilaa vanhan tradition luomaa turvallista tunnelmaa esittämällä pöyristyttävän ennustuksen.

Kun he olivat asettuneet aterioimaan, Jeesus sanoi:
“Totisesti: yksi teistä kavaltaa minut – mies, joka syö minun kanssani.”

Lempeästi lausuttu toteamus sai opetuslasten henget salpautumaan. Juuri kun kaikki oli valmiiksi katettu, mikään ei enää maistunut.

Vaikka Jeesus ilmeisesti tiesi, kuka hänet on luovuttava vihollisilleen, hän ei sanonut sitä suoraan. Miksi ihmeessä? Miksi Jeesus ei saman tien nimennyt Juudasta? Näkikö hän jokaisessa potentiaalisen kavaltajan? Halusiko hän, että kukin tunnistaa mahdollisen petturin itsessään, jotta kukaan ei jälkeenpäin tuomitsisi Juudasta liian ankarasti? Halusiko hän jokaisen katsovan itseään ensin peilistä, jotta he myöhemmin voisivat nähdä Juudaksessa tutun, eikä täysin toisenlaisen ihmisen? Jos näin oli, hän ainakin hetkeksi sai mitä haki:

Opetuslapset järkyttyivät ja alkoivat yksi toisensa jälkeen kysellä:
“En kai minä?”

Yhtäkkiä kukaan heistä ei ollut varma itsestään. Hetki oli ennen kokemattoman pelottava ja järkyttävän outo. Tähän asti kaikki olivat olleet hyvinkin varmoja Jeesuksen kannattajia ja kaikin tavoin oikealla asialla. Kukaan ei nähnyt sitä pyhitettyä väkivaltaa, johon he itse koko ajan olivat osallisia asenteittensa ja uskomuksiensa kautta. Ensimmäistä kertaa kaikki oikeasti kyseenalaistivat itsensä. Kukaan ei kovaäänisesti vakuuttanut viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Jokainen etsi hädissään helpotusta Jeesukselta.

“En kai minä?”

Jeesus ei lähtenyt ketään rauhoittelemaan vakuuttelemalla, ettei suinkaan puhunut hänestä. Päinvastoin. Hän vastasi toistamalla alkuperäisen väitteensä entistäkin riipaisevammassa muodossa.

Jeesus vastasi heille:
“Yksi teistä kahdestatoista ─ mies, joka syö samasta vadista kuin minä.[2]

Jokainen heistä söi samasta vadista Jeesuksen kanssa, koska Jeesus oli kutsunut heidät luotetuikseen.

Vastauksellaan Jeesus piti peiliä heidän edessään pidempään kuin yksikään heistä olisi halunnut. Hän ei säästänyt ketään sydäntä särkevältä itsetutkiskelulta. “Yksi teistä” merkitsi ketä tahansa heistä. Hän ei suostunut vapauttamaan opetuslapsiaan näkemään petturuutta vain yhdessä, kun se kuitenkin asui heissä jokaisessa. Kaikki yrittivät välttyä joutumasta uhriksi, asettautumalla tarpeeksi ajoissa voittajan puolelle. Toistaiseksi kaikki olivat uskoneet olevansa voittajan puolella. Mutta viime päivien tapahtumat olivat hämmentäneet. Kukaan ei enää ymmärtänyt, mihin suuntaan he olivat kulkemassa ja miten tässä vielä kävisi. Kuka tahansa heistä olisi vielä voinut hypätä kyydistä, kääntyä vanhan tutun esivallan puoleen ja sanoa saaneensa Jeesuksesta tarpeekseen.

Jeesus ei kuitenkaan auttanut opetuslapsia nimeämään syntipukkia tuleville tapahtumille. Hän vain lisäsi heidän epävarmuuttaan entistäkin synkemmin sanoin:

Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan, mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja! Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään.[3]

Näkikö Jeesus jo etukäteen, kuinka rankka Juudakseen kohdistuva tuomio muiden taholta tulisi olemaan, ja kuinka mahdotonta sellaisen alla olisi elää?[4] Aavistiko hän, että Juudas joutuisi sen pimeyden kantajaksi, jota muut eivät halunneet tunnistaa itsessään? Sellaiselle ihmiselle ei koskaan anneta mahdollisuutta elää omaa elämäänsä. Hän joutuisi lopun elämäänsä kantamaan muiden kohtaamattomia syntejä harteillaan. Sellainen elämä muistuttaisi erämaahan ajetun alkuperäisen syntipukin loppua.

Jeesuksen sanat olivat ankaran surullisia ja myötätuntoisia, eivät kiroavia tai tuomitsevia.[5] Edelleenkään hän ei kohdistanut sanojaan vain yhdelle. Vaikka hän tiesikin kenestä puhui, hänellä oli omat syynsä antaa tumman varjon langeta jokaisen ylle.

Mitkä hänen syynsä olivat? Miksi näin rankka kieli, juuri tässä tilanteessa? Miksi Jeesus pani jokaisen miettimään olisiko parempi, ettei olisi syntynytkään?

Jeesus näytti tarjoavan heille kaksi mahdollisuutta: Jokainen voisi mennä itseensä ja nähdä kuinka heikosti – jos ollenkaan – oli edelleenkin sitoutunut Jeesuksen julistamaan Jumalan valtakuntaan. Jokainen voisi nöyrästi tajuta oma sidonnaisuutensa niihin valtoihin ja voimiin, jotka Jeesusta vainosivat. Siinä mielessä kaikki olivat jo moneen kertaan pettäneet mestarinsa. Miksi he eivät voineet myöntää sitä vieläkään?

Toinen vaihtoehto olisi etsiä petturia toisistaan, hakea sitä, joka olisi petturi kaikkien puolesta. Juuri niin he tekivätkin Luukkaan ja Johanneksen mukaan.

Luukkaan mukaan he alkoivat seuraavaksi kysellä toinen toisiltaan: “kuka heistä se saattaisi olla?”
Samalla he jatkoivat kauan sitten alkanutta
”kiistaa siitä, ketä heistä olisi pidettävä suurimpana.” [6]

Girardin mukaan syntipukkia tarvitaan nimenomaan silloin, kun keskinäinen vertailu ja kilpailu saavuttavat kriittisen pisteen, ja koko yhteisö on vaarassa hajota. Kun suurinta ja kauneinta ei löytynyt, jäätiin kyräilemään pienintä ja kauheinta. ”Joku varmasti on syypää tähän eripuraan. Jeesuskin sen tuntuu tietävän.”

Johanneksen mukaan:

”Opetuslapset katsoivat toisiaan ymmällään tietämättä, ketä hän tarkoitti.” [7]

Jos jokaisen sydän olikin hetken vavissut, niin lopulta kaikille oli kuitenkin selvää, että kavaltaja oli joku muu.

Mekin tiedämme, että se oli joku muu. Kenenkään ei tarvitse jännittää, kuka paljastuu kertomuksen konnaksi. Olemme olleet tietävinämme sen jo pari tuhatta vuotta. Siksi meidän on vaikea paneutua tämän aterian painajaismaiseen tunnelmaan. Johanneksen mukaan Jeesuskin oli ”järkyttynyt” puhuessaan näin opetuslapsilleen.

Opetuslapset etsivät toisistaan syntipukkia ja ympäröivä maailma vaani hänen henkeään, eikä kukaan nähnyt yhtään mitään. Kaikki olivat sokeita omille vaikuttimilleen. Tietenkin Jeesus oli järkyttynyt.

Aterian tarkoitus on aina ollut rakentaa yhteyttä. Se voi myös olla hetki, jolloin sosiaaliset naamarit pettävät ja ristiriidat nousevat pintaan. Viimeinen ateria ei yhdistänyt opetuslapsia. Päinvastoin. Koska he eivät löytäneet yhteistä syntipukkia, jokainen jäi toisensa kilpailijaksi. Kuka tahansa saattoi olla vihollisen leivissä, vaikka söikin yhteiseltä lautaselta Jeesuksen kanssa.

Juudas oli jo luvannut paljastaa Jeesuksen olinpaikan papistolle. Vihjepalkkiosta oli jo sovittu. Hänen täytyi vain odottaa oikeaa hetkeä. Silti tai ehkä juuri siksi, hänellä oli otsaa muiden lailla kysyä Jeesukselta:

“Rabbi, en kai se ole minä?”

Oliko tämä erityisen röyhkeän kataluuden osoitus? Oliko Juudas vielä itsestään epävarma? Toivoiko hän Jeesuksen viime hetkellä nimeävän hänet kavaltajaksi, jotta muut opetuslapset saisivat hänet estettyä?

Pyrki hän kysymyksellään mihin tahansa, Juudaskaan ei saanut Jeesukselta mitään helpotusta:

“Itsepä sen sanoit”, vastasi Jeesus.[8]

Käännös kuulostaa ainakin peitetyltä myönnytykseltä. Jeesus ei kuitenkaan myönnä eikä kiellä.[9] Hän jättää Juudaksen itsensä määrittelemään itsensä ja ottamaan vastuun valinnoistaan.

Opetuslapsillekin Jeesuksen vastauksen on täytynyt jäädä kryptiseksi, koska he eivät reagoineet siihen mitenkään.

Ateria jatkui syvän hämmennyksen vallassa, eikä Juudasta millään lailla suljettu pois. Kellään ei ollut mitään erityistä syytä epäillä juuri häntä. Hän kuului edelleen ”niihin kahteentoista.”

Mitä olisi tapahtunut, jos kaikki olisivat tunnistaneet itsessään sen, joka oli aina valmis luovuttamaan syntipukin vainoojilleen, pelastaakseen oman nahkansa? Jos kaikki olisivat tunnustaneet, etteivät koskaan olleet loppuun asti seisoneet yhdenkään yksin jääneen uhrin rinnalla. Jos he olisivat myöntäneet, että tuskin uskaltaisivat olla Jeesuksenkaan rinnalla loppuun asti, jos hänen todella kävisi niin kuin hän jo kolme kertaa oli ennustanut. Olisiko Juudas silloin vapautunut siitä roolista, jota hän nyt oli jäämässä yksin kantamaan?

Tässä vaiheessa kukaan ei nähnyt Juudaksessa mitään itsestään selvää petturia. Jos hänet olisi jo aikoja sitten havaittu erityisen epäluotettavaksi, tämä tilanne ei olisi ollut niin epämukava. Silloinhan kuka tahansa olisi voinut sanoa: ”Kaikkihan me tiedämme, kuka se tulee olemaan.” Hänestä olisi heti tehty pääepäilty. Nyt kaikki jäivät epäilemään toisiaan.

Toistaiseksi vain Juudas tiesi olevansa se, ketä Jeesus tarkoitti. Kukaan muu ei tajunnut, että Jeesus silti puhui kaikille ja kaikista.

Markus ei dramatisoi eikä maalaile. Hän ei kuvaa mielen liikkeitä eikä tunnelmia. Omalla tylyllä tyylillään hän vain jatkaa aterian kuvaamista, jättäen eläytymisen ja tulkintojen tekemisen kokonaan lukijoilleen.

[2] Mark 14:20.

[3] Mark 14:21.

[4] Entä Mitä Jeesus tarkoitti viittauksellaan pyhiin kirjoituksiin? “Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan.”?

Vanhassa Testamentissa ei ole mitään ennustuksia, jotka välttämättä edellyttäisivät Juudaksen kaltaista roolia. Mihin Jeesus sitten viittaa puhumalla “kirjoituksista”? Hän ei puhu mistään yksityiskohtaisista ennustuksista, vaan viittaa siihen profeettoihin kohdistuneeseen väkivaltaisuuteen, josta hän on aiemminkin puhunut. Kysymys ei siis ole mistään ennalta määrätystä tai ennustetusta tapahtumasarjasta, vaan ennakoitavissa olevasta väkivallan logiikasta, jota on jo monta kertaa kuvattu Vanhan testamentin sivuilla.

Daavidin valitusta petollisista ystävistä pidetään usein profetiana Juudaksen petoksesta: ”Vieläpä ystäväni, johon luotin ja joka söi minun pöydässäni, kääntyy kopeasti minua vastaan.” (Ps 41:10) Moni meistäkin voisi kokemuksensa pohjalta yhtyä Daavidin valitukseen. Ei siinä ollut mitään erityisen ennustavaa.
Entä jos Juudas ei olisi syntynyt? Olisiko pääsiäinen päättynyt toisin jos Juudasta ei olisi ollut? Tuskin. Tätäkö iltaa varten Juudaksen piti syntyä? Tuskin.

[5] Samaa ilmaisua Jeesus käyttää ennustaessaan Jerusalemin tulevaa hävitystä: 17. ”Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät!” Klassen W. Judas. s. 81- 84.

[6] Luuk 21: 23, 24.

[7] Joh 13:21.

[8] Matt 26:25.

[9] Klassen W. Judas. s. 100 – 102.

Sisällysluettelo-osio:7.19.2 Kavaltajien pöydässä

Tunnisteet: ihmisen poika, itsetuntemuksellinen peili, kavaltaja, kertomuksen konna, kryptinen, petturi, sosiaalinen naamari, toisten pimeyden kantaja, vihjepalkkio

Voit joko jättää kommentin, takaisinviitata siihen omalta sivustoltasi tai seurata artikkelin kommentteja RSS:llä