« »

Paljastava ja pelastava uutinen  

3 kommenttia Kirjoitettu huhtikuu 16, 2016 Muokattu huhtikuu 27, 2016

Girard ei lähtenyt rakentamaan mitään pelastuksen teologiaa. Hän tutki väkivaltaa ja niihin liittyviä myyttejä, kunnes tuli huomaamaan että Raamattu onkin itseään demytologisoiva ja väkivallan suhteen kasvavasti itsekriittinen traditio.

Kyllä. Jeesus kuoli meidän syntiemme tähden, niin kuin kirkko meille opettaa, mutta ei niin kuin kirkko meille tarkoittaa. Me hylkäsimme ja tapoimme hänet. Siinä mielessä hän kuoli meidän syntiemme tähden.

Jokainen aktiivinen hylkääminen tai passiivinen uhrin puolustamattomuus osui häneen, on aina osunut häneen ja tulee aina osumaan häneen. Hän kantoi meidän syntimme, on aikojen alusta asti kantanut meidän syntimme. Hän kantaa edelleenkin meidän syntimme. Hän tekee sen niiden anteeksiantavana uhrina.

Kyllä, hän pelastaa meidät synneistämme kutsumalla meidät valtakuntaan joka rakentuu kiitollisuudelle eikä vertailevalle kateudelle, kunnioitukselle eikä kilpailulle, anteeksiannolle, eikä kostolle, vihollisen rakastamiselle eikä väkivallan jäljentämiselle, vieraanvaraisuudelle eikä valikoivuudelle, hyvyydelle eikä hylkäämiselle, uhrin puolustamiselle eikä uhraamiselle jne.

Kyllä hän sovitti meidät Jumalan kanssa herättämällä meidät rakastamaan uhreja eikä tekemään niitä. Sen kautta Jumalan viholliset tulevat Jumalan palvelijoiksi ja Jeesuksen seuraajiksi. Jumala itse on aina ollut meidän palvelijamme ja ystävämme.

Rene Girardin mukaan melkein kaikki vanhat lunastusteologiat tavalla taikka toisella näkevät Jumalan ristiinnaulitsemisen aiheuttajana. Jumalan kunnia piti palauttaa, Jumalan oikeuden vaatimus piti täyttää, Jumalan viha piti lepyttää jne.[1] Girard palauttaa syyt maan päälle näkemällä ristiinnaulitsemisessa kollektiivisen lynkkauksen, yleismaailmallisen ja ikivanhan yhteisödynamiikan, jonka valossa kaikkien yhteisöjen pitäisi voida tunnistaa itsensä.

Rene Girardin tarjoama uudelleenarviointi on varauksellisesti uponnut sekä katolisiin että protestanttisiin piireihin. Kummassakin kyseenalaistetaan vanhoihin tulkintoihin sisäänrakennettua oletusta Jumalasta, joka vaatii väkivaltaa ja verta toteuttaakseen pelastussuunnitelmansa.

Ei Jeesus tullut vain varmistamaan meidän taivasosuuttamme, vaan tekemään meidän osuutemme maan päällä sovinnolliseksi. Tätä sovitusteologian vaakatasoa ei ole otettu tarpeeksi vakavasti. Joko tätä ulottuvuutta on pidetty tässä asiayhteydessä toissijaisena, tai sitten pääsiäinen on selitetty tavalla, joka on oikeuttanut vihamielisyyttä ja väkivaltaa ”ristin vihollisia” kohtaan. Jumalan uhriutta vaativan ominaisuuden säästäminen teologisesti on altistanut kristikunnan toistuvasti lankeamaan myös siihen syntipukkia vaativaan väkivaltaan, josta Jeesus tuli meidät pelastamaan.

Se että edelleen olemme käyttämättä pääsiäistä itsetuntemuksen peilinä, on erityisen raskauttavaa, koska olemme kuitenkin sen peilin perinnön kantajia. Olemme itse sokeita sille evankeliumille jota julistamme. Näkemällä Jeesuksen vanhatestamentillisena uhrina, mutta täydellisenä sellaisena, me vahvistamme juuri sitä pyhitettyä väkivaltaa, jonka Jeesus tuli paljastamaan vääräksi ja tekemään toimimattomaksi.

Evankeliumit ovat teologiastamme huolimatta kuljettaneet länsimaisen sivistyksen sen verran kauas kaikesta sijaisuhrilogiikasta, että vanhan testamentin käyttäminen pelastavan tapahtuman esikuvina ei puhuttele enää ketään. Päinvastoin se kauhistuttaa moraalisesti, kuvottaa esteettisesti ja siihen uskominen ihmetyttää vähääkään rationaalisesti ajattelevia ihmisiä.

Jotta pääsiästapahtumien pelastavuus aukeasi tämän päivän ihmiselle, meillä kristityillä tulisi olla syvällinen ja historiallisesti uskottava kuvaus ja selitys siitä tilasta josta tarvitsemme pelastusta. Juutalaiskristillinen perintö on inhorealistinen kuvaus uskonnon ja väkivallan suhteesta. Se ei kaunistele mitään ja paljastaa lopulta kaiken. Mutta kirkko vain jumittaa vanhatestamentillisissa selitysmalleissa, ikään kuin ne olisivat ikuisia totuuksia eikä pitkä kertomus ihmisen matkasta väkivallan maailmasta Jumalan rakkauden valtakuntaan.

Ihminen on niin perusteellisesti identiteettinsä rakennuspilareita myöten sidottu kilpaileviin ja omistushaluisiin intohimoihin ja niistä poikivaan monitasoiseen väkivaltaan, että siitä vapautuminen edellyttää kääntymistä pyyteettömästi ja uhrautuvasti rakastavan Jumalan puoleen ja hänen poikansa opetusten seuraamista rehellisyysyhteisössä, joka päivittäin etsii Pyhän Hengen ohjausta hylkäämättömään ja vihollista rakastavaan elämään.

Vasta sitä taustaa vastaan evankeliumien kertomukset ja pääsiäisen merkityssisältö voi avautua relevantin ja uskottavan tuntuisella tavalla.

Filosofian tohtori ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek sanoo, että Jeesuksen kuoleman kautta ihmisille annettiin pelastumisen mahdollisuus. Kuolemansa kautta hän vahvistaa meidän vapautemme ja haastaa meidät vastuullisuuteen seuraamalla itseään. Slavojn mielestä Jeesus ei pelasta meitä, mutta antaa meille mahdollisuuden pelastautua valitsemalla uskon hypyn kautta elämän Kristuksessa, in imitatio Christi. Näin mekin otamme maailman synnit kantaaksemme sen sijaan, että projisoisimme ne toisiin.[2]

Näin minä ainakin ymmärsin maailman lainatuinta vasemmistoajattelijan ja kulttuurikriitikon hurjempaa versiota pelastavasta Jeesuksesta. Žižek näkee hyvin, että koko maailman synnit tappoivat Jeesuksen ja Kristuksen seuraajan täytyy mieluummin nähdä itsensä osallisena koko maailman syntiin, kuin ulkoistaa ne vain muiden kannettavaksi. Vasta silloin meillä on mahdollisuus pelastautua omistus- ja kilpailuhaluisen mimesiksen orjuudesta, joka aina johtaa tavalla taikka toisella pyhitettyyn väkivaltaan.

Jeesuksen valikoituminen syntipukiksi ei ollut niin sattumanvarainen kuin se kulttuurien alkuvarjoissa on ollut. Juutalaisten historiassa syntipukeiksi alkoivat valikoitua sellaiset henkilöt, jotka kriittisimmin suhtautuivat uhrikulttiin. Väkivalta aina etsii uhrikseen ne, jotka eniten uhkaavat riisua sen parhaista argumenteistaan. Jeesus oli täydellisetsi tällainen hahmo. Hän näki kaikkien valtojen ja voimien läpi paljastaen kaikkien, myös kodin, uskonnon ja isänmaan sidonnaisuuden väkivaltaan. Syntipukkimekanismin paljastaja oli itsestään selvä kohde syntipukiksi.

Miksi vasta nyt?

Rene Girardilta kysyttiin miksi hän tuli vasta nyt? Miksei 100 tai kaksituhatta vuotta sitten? Hän tuhahti:

”Älähän liiottele. kaksi kolmasosaa sanomastani on luettavissa kirkkoisä Augustinuksen kirjoista.”[3]

Silti hänen täytyy vastata myös kysymykseen miksi hänen laisensa tulkinta uudesta Testamentista ymmärretään vasta nyt, kahdentuhannen vuoden jälkeen. Onhan aika hävytöntä väittää että Jeesuksen ja evankeliumien kirjoittajan todellinen viesti olisi mennyt jakeluun vasta nyt. Eikö se ole aika tyypillinen kultillinen piirre: Joku väittää ainoana maailmassa ymmärtävänsä Jeesuksen todellisen merkityksen. Girard ei toki sitä väitä, koska näkee eriasteista ymmärtämystä pitkin kristinuskon evoluution. Silti hän pitää aika luonnollisena että kristinuskon valtavirta viimeistään kolmannelta vuosisadalta eteenpäin tulisi tulkitsemaan pääsiäisen tapahtumia oman uhrikulttuurinsa kautta.

Hänen mielestään vain juutalaisilla oli Vanhan Testamentin kirjoitusten kautta riittävän pitkä ja asteittaisesti itsekriittinen tausta voidakseen tarpeeksi syvällisesti omaksua radikaalisti uuden kuvan Jumalasta ja myös ihmisestä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jeesus tuli omiensa hylkäämäksi ja viesti siirtyi pakanoille – ihmisille, jotka elivät täysin kyseenalaistamattoman uhrikulttuurin keskellä, vailla mitään kirjallista itsekriittistä perintöä.[4] Kristinuskon levisi Eurooppaan, joka osittain kristinuskon vaikutuksesta luopui ihmisuhreista. Kristinusko mieltyi siksi meilläkin uhriuskonnon kautta. Täällä pohjolassa emme ole vieläkään eläneet ”kirjan kansana” yhtä kauan kuin juutalaiset Jeesuksen aikoina. Girardin mielestä on aika väistämätöntä, että Jeesuksen uhriutta kyseenalaistava elämä, opetus ja kuolema tulisi olennaisella tasolla ohitetuksi kulttuureissa, joilla ei ollut vielä samanlaisia valmiuksia kyseenalaistamaan itseään kuin Juutalaisilla. Vastaako kristikunnan verinen historia Juutalaisten pitkää matkaa kohti mahdollisuuttakaan ymmärtää evankeliumin sisältö sellaisena kuin Jeesus sen itse ymmärsi?

Olemmeko nyt kahden tuhannen vuoden jälkeen kyenneet vastaanottamaan kaiken mitä hänellä oli meille puhuttavaa? Väittäköön niin ken kehtaa. Juuri tämä jatkuvasti avautuva ulottuvuus tekee tekstin minulle eläväksi.

”Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan.”[5]

Kykenemmekö nyt?

Miksi Jeesus ei suoraan sanonut mikä oli salattu maailman perustamisesta asti? Miksi hän ei selittänyt sitä muutoin kuin vertauskuvin, kryptisin väittein ja elämällään?

Syväoivalluksia vaativat asiat on oivallettava vaikeimman päälle.

Ehkä ristiinnaulitun viesti ei vieläkään ole mennyt kunnolla perille. Ehkä ristin pitäisi aina tuottaa meille ristiriitaisia kysymyksiä. Ehkä kristinuskon siksi pitäisi aina olla kysymys itselleen, valmiina julistamaan mitä uskoo, mutta samalla valmiina aina kyseenalaistamaan mitä uskoo. Sitä kristikunta on kyllä enenevässä määrin ollutkin, monen suureksi pettymykseksi. Kristikunnan kunniaksi on sanottava että maailmassa tuskin on sellaista uskontoa, joka niin ahkerasti kyseenalaistaa itseään kuin kristinusko. Olemme pitkin matkaa enenevässä määrin sallineet itsellemme perusrakenteita horjuttavia kysymyksiä, provokatiivisia epäilyjä ja kaiken kautta ehkä uutta ymmärrystä tuottavia uudelleenarviointeja. Hyvä niin. Rehellinen kirkkohistoria keskittyy myös siihen missä ollaan oltu ihan väärässä.

Girardin kulttuuriantropologinen ja teologinen elämäntyö on uudestaan aktivoinut kriittistä ajattelua evankeliumin keskeisen sisällön ymmärtämiseksi. Johti se teologisella tasolla muutokseen tai ei, se ei vaikuta hänen kulttuuriantropologiseen teoriaansa väkivallan mimeettisestä luonteesta ja alkuperästä.[6] Silti uskon, että tulevina vuosikymmeninä pääsiäissaarnojen sisältöä ei enää kopioida isien saarnakirjoista, eikä menneiden vuosikymmenien kommentaareista. Uusi ymmärrys evankeliumeista ei välttämättä tee sitä suositummaksi tai helpommin omaksuttavaksi, mutta ainakaan se ei tule torjutuksi vain mielettömänä ja moraalittomana sepitteenä, joka pitää omaksua mahdollisimman tyhjäpäisellä uskolla.

Miltä pelastus näyttää?

Ehkä kysymys syyllisyydestä ja rangaistuksesta on ollut keskeinen ahdistuksen aihe menneen vuosituhannen kansanhurskaudessa. Ehkä Anselm ja Luther lietsoivat sitä itse tai vastasivat jo olemassa olevaan hätään. Mene ja tiedä. Tänä päivän ahdistuksen aiheet liittyvät enemmän elämän tarkoituksettomuuteen, väkivaltaan, vihollisuuteen, ulkopuolisuuteen, sekä moraalisen kompassien puutteeseen.

Miksi emme ole kristittyinä onnistuneet sanoittamaan sellaista pelastuskertomusta, joka oikeasti haastaisi heräämään, kääntymään ja seuraamaan? Voiko se johtua siitä, että emme itse oikeasti seuraa anteeksiantavaa uhria, joka sekä haastaa että puolustaa uhreja, rakentaa sovintoa vihollisten kanssa ja radikaalisti vieraanvaraista ja hylkäämätöntä yhteisöä kaikkien kanssa. Me vain pidämme totena joitakin ihania uskomuksia ja ihmettelemme miksi kansa ei niistä piittaa.

Ehkä olemme eläneet liian kaukana kilpailuyhteiskuntamme kirotuista luusereista ja ahdistuneista voittajista, jotka epätoivoisesti pälyilevät mielekkään ja moraalisen elämän perään. Kuka heidät johtaisi pelastukseen kaikkien kateellisesta kilpailusta kaikkien kanssa? Kuka vapauttaisi heidät riippuvuudesta menestykseen, suosioon ja haluttuna olemiseen? Kuka parantaisi heidät kaikista niistä addiktioista, joilla yritämme sammuttaa perimmäistä ahdistustamme. Kyllä ihmiset pelastusta kaipaavat. Me etsimme sitä joka puolelta, tavoilla jotka tuottavat vain uusia kadotettuja sieluja ja viattomia uhreja.

Ennen kun olemme eläneet kadotettujen kanssa, tunteneet heidän epätoivonsa ja kosmisen orpoutensa, ennen kuin me uskallamme kohdata hakatut pahoinpitelijät, runnellut alistajat ja raiskatut lasten hyväksikäyttäjät, emme edes tiedä mihin pelastusta tarvitaan.

Kirkko joka vain suojelee ihmisiä kadotuksen näkemiseltä ja kokemiselta ei voi hahmottaa mihin kohtaan ihmisenä olemisen taivasta tai helvettiä evankeliumia tänään tarvitaan.

Hän, joka ei tehnyt mitään tullakseen hyväksytyksi, eikä jättänyt mitään tekemättä välttääkseen hylätyksi tulemista on tarjonnut meille täydellisen väkivallattoman tavan elää ryhdikästä elämää karussa maailmassa.

Kristinusko on alusta lähtien ollut tien kulkijoiden, esimerkkiä seuraavien vaellusta. Jeesus ilmestyi pitkän ja itsekriittisen tien kulkeneen kansan historiaan ja aloitti sen keskeltä uuden historiallisen prosessin. Ehkä eurooppalainen kirkkohistoria on meidän pakanakansojen vanhan testamentin tie. Pitääkö meidän elää 2000 vuotta ennen kuin ymmärrämme jotain uutta Jeesuksen merkityksestä ihmiskunnalle?

Siinä on jotain sekä masentavaa, että innostavaa. Masentavaa siinä mielessä että oppimisen prosessi on niin pitkä ja kulkee niin suurten historiallisten erehdysten kautta, mutta hurjan innostavaa siinä mielessä että kristinusko on edelleen avautuva totuus. Jeesuksen seuraaminen on tien etsimistä, totuuden hahmottamista ja elämään soveltamista. Muuttuvassa maailmassa se tekee kristinuskon uudestaan haastavaksi jokaiselle sukupolvelle.

Luultavasti melkein kaikissa pelastuskäsityksissä on jotain totuuden jyviä, eikä niistä ehkä koskaan ole rakennettavissa mitään sellaista teologiaa joka antaisi kattavan ja johdonmukaisen selityksen pelastuksen sisällöstä. Anselm oli ensimmäinen, joka edes yritti sellaisen luoda. Ehkä siitä juuri siksi tuli suuri historiallinen väärinkäsitys, joka kokonaisuudessaan joutaa samaan romukoppaan feodaalisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa, jonka säätyoikeudesta hänen argumenttinsa nousivat.

Miltä sitten näyttää väkivallan varjoista vapautettu pelastus? Mitä voimme toivoa siltä?

Ensinnäkin sen tulee relevantilla ja ymmärrettävällä tavalla kuvata kuka ja mitä minä olen kristittynä ihmisenä. Se tulee olla helposti kuvattavissa ja selitettävissä oleva tila kenelle tahansa, iästä, koulutuksesta ja kulttuuritaustasta riippumatta. Se täytyy olla kommunikoitavissa muutaman yksinkertaisen ja maailmanlaajuisesti ymmärrettävän symbolin tai metaforan kautta. Silti sen täytyy olla avoin moniulotteisille sovellutuksille ihmisten kaikilla elämänalueilla ja kaikkiin elämän vaiheisiin. Sen täytyy koskettaa ihmisten omaa kadotettuna olemisen kokemusta, tuntuakseen tarpeeksi todelliselta ja tätä elämää koskevalta. Sen täytyy antaa selkeä eettinen haaste ja selkäranka yksilölliseen ja yhteisölliseen elämään. Sen täytyy olla historiallisesti perusteltavissa ja älyllisesti puolustettavissa kun sitä verrataan vaihtoehtoisiin pelastuksiin.

Olenko sitä näissä kirjoituksissani pystynyt sellaisena kuvaamaan, jää lukijan arvioitavaksi. Olenko sitä elämääni soveltanut, jää kanssaeläjieni arvioitavaksi. Onko luottamukseni pelastuksen kantavuuteen kuoleman yli perusteltua, jää minun koettavakseni.

 

Minulle Girard on historiallisesti uudella tavalla käsitteellistänyt ihmiskunnan yhteisöllisen ja yksilöllisen pelastetuksi tulemisen tarpeen. Kadotettuna olemisen antropologinen sisältä on tullut kauhistuttavan selkeäksi ja toivottomaksi. Siksi myös Jeesuksen tuoman pelastuksen sisältö ja merkitys on vähintäänkin tarkentunut. Tällä matkalla itsetuntemukseni on kulkenut rinnan Jeesuksen tuntemisen kanssa.

Minulle tärkeintä on ollut väitellä sen pelastusopin kanssa, jonka alla itse olen kasvanut, ja jonka yksinkertaisen version melkein jokainen suomalainen on kuullut. Kun vuosia sitten ensimmäistä kertaa aloin istuttaa kysymysmerkkejä näihin maisemiin, tunsin kuinka palleani alkoi kiristyä. Päätä ei pakottanut, mutta mahaan sattui. Tabut ja turvalliset taikasanat asuivat siellä. Eivät ne ole mietittyjä juttuja, vaan tunteenomaisesti omaksuttuja turvauskomuksia. Niiden kyseenalaistaminen on mahdotonta ilman vakavaa vaaran tuntua.

Mutta mitä pitäisi pelätä? Että Jumala hylkää meidät, jos emme usko hänen tarjoamastaan pelastuksesta oikealla tavalla? Aivan kuin hän mustasukkaisesti varjelisi jotain oikeaa uskontunnustusta tai pelastuskaavaa ja pitäisi sitä minua tärkeämpänä.

Vähitellen tabujen valta alkoi murtua, enkä ole enää vuosiin ole vaivannut mieltäni sillä mihin minä kuolemani jälkeen joudun, vai joudunko tai pääsenkö mihinkään. Ainoastaan ikävä on jäänyt. En pelkää helvettiä, mutta herkistyn aina kuullessani laulun ”Olen kuullut on kaupunki tuolla.” Kaipaan olotilaa, jossa kaikki on vihdoin oikein. Kukaan ei enää kilpaile kenenkään kanssa, eikä ketään enää suljeta ulos. Hylkääminen on vihdoin hylätty.

Kysymys väkivallasta, sen syistä, seurauksista ja erityisesti kysymys väkivaltakierteen purkamisen mahdollisuudesta, sai minut kyllästymään terapeuttiseen kirjallisuuteen ja uudestaan kiinnostumaan Jeesuksesta, jonka elämä ja kuolema oli matkani varrella niin läpeensä valmiiksi selitetty. Itsekin olin siihen selittelyvimmaan osallistunut, eikä sille nähtävästi ole loppua näkyvissä, koska edelleen annan niin suuren osan energiastani näiden kysymysten selittämiseen.

Välillä tietenkin kuvittelen löytäneeni kattavan selityksen pääsiäisen merkitykselle. Mutta kun hybris haihtuu, näen olevan oppi-isieni kanssa vain osa sukupolvien ketjua, joka yrittää ymmärtää edes jotain pääsiäisen merkityksestä omalle ajalleni.

Oma argumentointini on saattanut kohdittain olla aggressiivista, vastapuolta yksinkertaistavaa ja halventavaa. Jotkut ylilyönnit menevät ymmärtämättömyyden piikkiin. Anselmin ja Lutherin pelastusteologiassa ja sen myöhemmissä versioissa on niin paljon erilaisia nyansseja ja versioita, että en millään voi tehdä niille kaikille oikeutta, koska en niitä tunne enkä ymmärrä. Minä olen argumentoinut sen kaikkein yksinkertaisimman ja kansantajuisimman version kanssa.

Toisia argumentteja en ole malttanut loiventaa, koska olen nauttinut liikaa oikeassa olemisen paremmuudesta. Silti ymmärrän, että Golgatan kukkulan rinteet sopivat huonosti teologisten tykkien asemapaikaksi. Jos koet tehneeni sinulle tai edustamallesi käsityksille vääryyttä, pyydän sinua ilmaisemaan ne. Väittele vastaan. Julkaisen kaikki asialliset vastaväitteet ja korjaan omaa ajatteluani yhtä vastahakoisesti kuin aina ennenkin.

[1] Girard. I See Satan Fall… s. 150

[2] Slavoj Žižek On Belief. Routledge 2001. s. 105. Siteerattu kirjassa: Depoortere Frederiek. Christ in Postmodern Philosophy. Gianni Vattimo, Rene Girard and Slavoj Žižek. T&T Clark. London. NY 2008. s. 122.

[3] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s.133

[4] Girard. Things Hidden… s. 252

[5] Joh 16:12

[6] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. xi

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 Kommenttia

  1. Zindey
    Kirjoitettu helmikuu 5, 2017 kello 00:31 | Suora linkki kommenttiin

    Kyllä alkukristityillä oli syvempi ymmärrys ristiinnaulitusta kuin mitä Girardilla ja hänen tulkintansa omaksuneilla. Ymmärrän että elämäntyösi ja elämänkokemuksiesi kautta taivutat tulkintaa evankeliumista omaa näkemystäsi ja ajatteluasi täydentämään, saadaksesi rakennusaineita ja tukea tästä tulkinnasta omalle ajattelullesi. Se alkaa mielestäni kuitenkin olla yhä kauempana siitä, mitä esim. apostolit julistivat. Kristinusko ei kehity, korkeintaan ihmisten uskontulkinta ja sovellukset kristinuskosta kehittyvät. Kristinuskon ei tarvitse kehittyä. Ihmisen vain täytyy tulla omaksi itsekseen ja luopua yrittämästä olla jotain mitä ei ole.

  2. Ari.
    Kirjoitettu maaliskuu 21, 2017 kello 09:04 | Suora linkki kommenttiin

    Loistavaa, Daniel!!!!

  3. Inkeri
    Kirjoitettu kesäkuu 22, 2017 kello 14:30 | Suora linkki kommenttiin

    Haluan tuoda oman kommenttini keskusteluun Alexander Schmemannin teoksen Maailman elämän edestä lainauksella: ”Synti ei ollut siinä, että ihminen löi laimin uskonnolliset velvoitteensa. Synti oli siinä, että hän ajatteli Jumalaa uskonnon käsittein, so. asettaen Hänet elämän vastakohdaksi. Ihmisen ainut lankeemus on hänen epäeukaristinen elämänsä epäeukaristisessa maailmassa. Lankeemus ei ole siinä, että hän piti maailmaa parempana kuin Jumalaa, ei siinä, että hän vääristi hengellisen ja aineellisen välisen tasapainon, vaan siinä, että hän teki maailmasta aineellisen sen sijaan että hänen olisi pitänyt muuntaa se elämäksi Jumalassa, mikä olisi täynnä tarkoitusta ja henkeä.
    Mutta kristinuskon ilosanoma on, että Jumala ei jättänyt ihmistä hänen maanpakolaisuuteensa ja hämmentyneen kaipuunsa tukaluuteen. Hän oli luonut ihmisen mielensä mukaiseksija itseään varten, ja ihminen oli ponnistellut löytääkseen selityksen omaan salaperäiseen nälkäänsä. Tässä kertakaikkisen kyltymättömyyden tilassa Jumala toimi päättäväisesti: Hän lähetti valon pimeyteen, missä ihminen hapuili paratiisia kohti. Hän ei tehnyt sitä pelastustoimenpiteenä löytääkseen jälleen eksyneen ihmisen; Hän pikemminkin saattoi valmiiksi sen, mihin oli alun perin ryhtynytkin. Jumala toimi niin, että ihminen voisi ymmärtää, kuka Hän todella oli ja mihin hänen nälkänsä oli ollut häntä ajamassa.
    … Kristittyinä uskomme, että Hän (Kristus), joka on totuus sekä Jumalasta että ihmisestä, antaa tuntea esimakua lihaksitulostaan jokaisessa osatotuudessakin. Uskomme myös, että Kristus on läsnä jokaisessa totuudenetsijässä. Simone Weil on sanonut, että vaikka joku juoksisi Kristuksesta pois päin niin nopeasti kuin jaksaa, jos hän vain juoksee siihen suuntaan, missä uskoo totuuden olevan, hän juoksee itse asiassa suoraa päätä Kristuksen syliin.”
    Inkeri

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 1 kuukausi sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit