« »

Pitkä perjantai

2 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 10, 2011 Muokattu maaliskuu 30, 2018

SISÄLLYSLUETTELO:
Minä en tunne sitä miestä
Juudas tappaa itsensä
Oikeuden edessä
Pilatus
Herodes
Sovinto
Tuomio
Claudia
Barabbas
Kateus
Kansan valta.
Vastuu
Lynkkaus alkaa  
Ulos karkotettu  
Kuoleman tuottamisesta
Puuhun ripustettu
Kuningas?
Rosvo?
Ihmisen uhri
Viimeiset sanat
Kuolemaan hylätty 
Verho repeää.
Upseeri havahtuu
Kuolleiden todistus
Lojaaliset naiset
Salainen seuraaja
Hautaan suljettu
Levoton yö

Työ on kesken. Päivitän artikkelia taas ensi vuonna.

 

Minä en tunne sitä miestä

Kertomus Pietarista, joka painostettuna kolmesti kieltää Jeesuksen, on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon evankeliumien kerronta poikkeaa antiikin retorisesta tyylistä. Antiikin tarinoissa kullekin roolihahmolle annetaan varsin yksioikoinen luonne. Tällaiset kertomukset eivät sopineet yhteenkään aikansa kerrontatyyleistä. Kertomus Pietarista on liian vakava sopiakseen komiikaksi, liian arkinen sopiakseen tragediaksi, poliittisesti liian merkityksetön sopiakseen edes historialliseksi kirjoitukseksi. Näin intiimiä tilannekuvausta on mahdotonta löytää antiikin teksteistä.[1]

Kaikki neljä evankelistaa kirjaavat tämän kertomuksen. Seuraan pääasiassa Markuksen kuvausta, mutta olen ottanut huomioon myös muutamia yksityiskohtia muiden versioista.

Pietari seurasi Jeesusta jonkin matkan päässä ylipapin palatsin pihaan saakka. Hän istuutui palvelusväen joukkoon ja lämmitteli tulen ääressä. [2]

Jeesuksen vangitsemisen jälkeen Pietari oli ilmeisesti ainoa opetuslapsista, joka ei juossut pakoon, vaan lähti turvallisen välimatkan päästä seuraamaan tilanteen kulkua.

Kun he lähestyvät ylipappi Kaifaksen suljettua pihaa, Johannes liittyy hänen seuraansa ja järjestää hyvillä suhteillaan Pietarin sisäpihalle asti. Siellä he istuutuivat palvelijoiden ja vartijoiden sytyttämän puuhiilivalkean ääreen karkottaakseen maaliskuisen yön kylmyyttä.

Vietettyäni satoja nuotioiltoja erilaisten porukoiden kanssa, tunnistan tämän detaljin tärkeyden. Kun kylmyys ajaa kurkottamaan yhä lähemmäs samaa tulta, ei tee kovasti mieli riidellä muiden läsnäolijoiden kanssa. Tämä primitiivinen alkuriitti luo paineita yksimielisyyteen. Vaikka tapahtuma on ihan luonnollinen ja itsestään selvä, se on tärkeä alkusoitto toistuvalle teemalle. Girard tiivistää sen ytimekkäästi: ”Pietari tekee, mitä muut tekevät ja ihan samasta syystä.[3] Hän ei kuitenkaan saa kauan istua rauhassa levottomine ajatuksineen.

Pietari oli alhaalla pihassa. Muuan ylipapin palvelustytöistä tuli sinne, ja nähdessään Pietarin lämmittelemässä hän katsoi tätä ja sanoi:
”Sinäkin olit tuon nasaretilaisen kanssa, tuon Jeesuksen.”

Palvelutytön sanat ovat hyvin voineet hukkua muiden puheensorinaan. Ainakaan sillä ei tuntunut olevan mainittavaa vaikutusta kehenkään muuhun kuin Pietariin itseensä. Hän on kuin unikävelystä herätetty ihminen, joka löytää itsensä housuitta vieraassa seurassa. Yhtäkkiä hän joutuu katsomaan itseään toisen ihmisen silmin. Miksi yleensä tuntuu nololta huomata olleensa sivusta tarkkailtu, silloin kun on kuvitellut olevansa vain itsensä kanssa? Pietarin kiusaantuneisuutta lisää se, että häntä epäillään erään epämääräisen roiston seuralaiseksi.

Mutta Pietari kielsi sen.
”En ollenkaan ymmärrä mistä puhut”, hän sanoi ja siirtyi ulos etupihalle.

Hän oli hämmentynyt ja eksyksissä. Hän oli möllöttänyt nuotion ääressä kuin vasta paahdettu kastanja käsittämättä mistä oli tullut ja mihin oli joutunut. Hän on niin uppoutunut särkyneiden unelmiensa pirstaleisiin, ettei ensiksi käsitä, mistä tyttö puhuu. ”Mitäh? Häh?”

Pökerryksissään hän siirtyi etupihalle selvittämään päätään, mutta kylmä ajoi hänet takaisin nuotion äärelle. Muina miehinä hän ojentaa käsiään hiillosta kohti ja yrittää taas olla yksi joukosta. Kuinka lohduttavaa tuntea, että edes tuli, omalla lepattavalla tavallaan, yhdistää hänet johonkin joukkoon. Edellinen joukko oli hajonnut, kun johtaja vangittiin.

Pietari imi itseensä hiilloksen lämpöä ja toivoi sen kautta voivansa anonyyminakin sulautua yhteen muiden kylmää pakenevien kanssa. Yöllä sytytetty nuotio ei ole vain lämmön lähde. Vaikka jokainen sen ympärillä olisi yksin itsensä kanssa, tuli imee heitä spontaaniin yhteisöllisyyteen, joka siinä hetkessä omalla tavallaan vaatii osallistujien uskollisuutta.

Pietarin hetkellinen poistuminen oli kuitenkin herättänyt huomiota. Hiljainen puheensorina jatkui niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaikka jokaisen katse viipyi suurimman osan ajasta tulessa, jotkut silmät tarkkailivat häntä vaivihkaa. Nuotio on niitä harvoja paikkoja, jonka ympärillä ihmisten on oltava kasvokkain. He eivät voi välttyä näkemästä toisiaan ja olemasta tietoisia toisistaan.

Tyttö näki hänet uudelleen ja sanoi siellä oleville:
”Tämä mies on samaa joukkoa.”

Kaifaksen palvelustyttö ei voinut antautua siihen uneliaaseen yhteenkuuluvaisuuteen, johon nuotio vietteli. Tyttö halusi tietää, kenen seurassa on. Hän tietää, että isännän porttien sisällä kuulustellaan vaarallista miestä, eikä hän ole ihan varma, että kaikki tässä joukossa ovat yhtä yksimielisesti vankia vastaan tai yhtä välinpitämättömiä tämän kohtalosta. Hän vaistosi, ettei nuotion ympärille kokoontunut joukko olekaan yhtenäinen, eikä hän löydä rauhaa, ellei saisi tietää, missä raja meidän ja heidän välillä kulkee. Jos tämä mies oikeasti oli uhrin ystävä, hänellä ei ollut oikeutta kuulua tähän joukkoon.

Pietarin poissaoleva ja huolestunut olemus paljasti, että hän oli sisäisesti jossain muualla. Palvelustyttö uskoi tietävänsä missä.

“Tämä mies on samaa joukkoa. Hän kuuluu Nasaretilaisen Jeesuksen seuraan.”

Nyt palvelustyttö ei enää puhu Pietarille, vaan kaikille läsnäolijoille. Hän yrittää herättää muutkin huomaamaan, että Pietari ei kuulunut tähän seuraan, eikä hänellä ollut oikeutta käyttäytyä ikään kuin kuuluisi joukkoon. Sellainen on joukon pettämistä.

Taas Pietari kielsi.

Hän ei halunnut myöntää seuraavansa miestä, jota vastaan koko esivalta ja sen mukana rahvas oli kääntymässä. Samalla Pietarin halu kuulua edes johonkin joukkoon vain kiihtyi, kun sitä alettiin tosissaan asettaa kyseenalaiseksi. Ilmassa on uhkapelin henkeä. Panokset nousivat joka henkäyksellä.

Tyttö oli jo saanut aikaan sen, mihin pyrki. Hän oli luonut ristiriidan, joka pakotti kaikki nopeasti varmistamaan, millä puolella rajaa itse seisoi. Kohtelias tai välinpitämätön välttely oli nyt ohi ja koko joukko alkoi innokkaasti imitoida palvelustyttöä:

Mutta hetken kuluttua muutkin siellä olevat sanoivat hänelle:
“Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi. Olethan sinäkin galilealainen.”
[4]

Kun he vihdoin keskittyivät kuuntelemaan Pietaria, vain yksi lyhyt lause paljasti hänen murteensa erilaiseksi. Pääkaupunkilaiset tunnistivat hänet helposti galilealaiseksi, pohjoisen maakunnan halveksituksi maalaismoukaksi.[5] Urbaani palvelusväkikin oli heitä sivistyneempää.

Lasten halu kuulua joukkoon, muokkaa nopeasti heidän murteensa ympäristön kaltaiseksi. Mutta aikuiselta se ei onnistu, ainakaan näin nopeasti. Missä tahansa uudessa seurassa aikuisen muukalaisuus paljastuu murteen kautta.

Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi:
‘En käsitä mistä puhut. Minä en tunne sitä miestä, josta te puhutte.’

Surullisen ironisessa mielessä Pietari puhui täysin totta. Hän ei todellakaan tuntenut sitä miestä. Hän tunsi vain omat unelmansa Jeesuksesta, suuren fantasian mahtavasta messiaasta. Nyt hän alkoi jo uskoa elätelleensä vain turhamaisia haaveita. Jeesus ei todellakaan ollut Pietarin toiveiden mittainen, eikä hän enää tiennyt ketä oli nämä muutamat vuodet seurannut.

Epäilemättä Pietarin asema oli pelottava. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että hänen olisi tarvinnut pelätä henkensä edestä. Ei Jerusalemissa ollut mitään yleistä terroristijahtia meneillään, eikä siellä tehty mitään joukkopidätyksiä.

Jos Pietari olisi ollut ensisijaisesti huolissaan turvallisuudestaan, hän olisi käyttäytynyt varovaisemmin ja diplomaattisemmin. Ei hän ollut hengenvaarassa. Ylipapin sisäpihalla hänet jätettiin paljastumisensa jälkeen ihan rauhaan.

Mikä sitten sai Pietarin niin kiihdyksiin? Entä jos kysymys olikin vain joukkoon kuulumisesta ja sen ehdoista? Pietari oli yrittänyt epätoivoisesti kuulua tulen ympärille kokoontuneeseen ryhmään, matkimalla sen tapaa olla sillä hetkellä. Se oli epäonnistunut. Hänen murteensa oli paljastanut hänet muukalaiseksi ja yksi ryhmän jäsen oli ehkä nähnyt hänet seurassa, joka ei varmasti olisi päässyt tämän nuotion ympärille kokoontumaan.

Murrettaan ja galilealaisuuttaan Pietari ei voinut enää muuttaa. Ehkä sekin olisi annettu hänelle tällä hetkellä anteeksi, jos hän vain voisi kiemurrella itsensä irti kiusallisesta assosiaatiosta mieheen, joka oli osoittautumassa kansan viholliseksi.

Pietarin “sadattelu” ei niinkään kohdistunut kyselijöihin. Hän kiroili “sitä miestä”, jonka kielsi koskaan tunteneensa. Hän yritti sillä tavalla tehdä itsensä uskottavaksi tässä joukossa. Hehän olivat niiden palveluksessa, jotka nyt tekivät Jeesuksesta uhria. Mikä heitä voisi vakuuttaa enemmän kuin se, että Pietari itsekin sadatteluin yhtyisi kiroamaan kirottua? Silloinhan hän voisi osoittaa olevansa ainakin hengessä heidän kanssaan, vaikka olikin samasta maakunnasta kuin Jeesus.

Kuulostaako epäuskottavalta? Mieti itse oletko koskaan sujuvasti kieltänyt jotain olennaisesta taustastasi, vain saadaksesi hetken kuulua joukkoon. Et välttämättä ole tehnyt sitä siksi, että nimenomaan siihen joukkoon kuuluminen olisi erityisen palkitsevaa tai pysyvää. Kunhan ei vain tarvitsisi siinä hetkessä joutua kiusallisen ja hylkäävän huomion kohteeksi. Minä ainakin olen tehnyt niin.

Ei minun tarvitse henkeni edestä pelätä, ennen kuin olen valmis kieltämään tuntevani jonkun tässä joukossa hyljeksityn tyypin. Riittää, kun sillä vältyn itse joutumasta sosiaalisen hyljeksinnän uhriksi. Mieluummin yhdyn hetkelliseen uhrin tekemiseen, jos vain voin välttyä itse joutumista uhriksi.

Ei kovin sankarillista, mutta ei kovin epätavallistakaan. Nämä ovat niitä raukkamaisuuden hetkiä, joihin melkein kaikki syyllistyvät, mutta joita aika harvat muistavat. Pietari muisti ja kaikki evankelistat kirjasivat muiden luettavaksi. Kertomus on mutkaton ja rehellinen, ilman turhia selityksiä tai syyllistäviä hehkutuksia.

Kertomus Pietarin kieltämisistä ei ollut kertomisen arvoinen ainutlaatuisuutensa tai poikkeuksellisuutensa, vaan arkisuutensa ja tavallisuutensa takia. Se on yleisinhimillinen peili.

Kertomusta käytetään yleensä varoittavana esimerkkinä “Jeesuksen nimen häpeämisestä”. Minusta kertomuksen moraalinen haaste on paljon laajempi ja arkisempi. Kuka tahansa, joka säästääkseen omaa nahkaansa, yhtyy poissaolevan ihmisen parjaamiseen, osallistuu uhrin tekemiseen. Jokainen uhri, jonka me sosiaalisten paineiden takia kiellämme tai kiroamme, on samalla sen Jeesuksen kieltämistä, joka aina asettautui uhrin puolelle.

Jokaisella ryhmällä on vihollisensa ja uhrinsa. Sujuvin tapa rakentaa edes hetkellistä yhteenkuuluvuutta ja ystävyyttä on haistaa kulloisenkin yksilön tai ryhmän vihamielisyyden kohteet ja yhtyä ainakin puheellaan silpomaan niitä juoruamisen, mollaamisen ja kiroamisen uhriveitsellä. Ei mikään yhdistä niin nopeasti kuin yhteinen syntipukki.

Girardin mukaan on harhaanjohtavaa etsiä tästä kertomuksesta vain kuvausta yhden apostolin erikoisesta ”temperamentista” tai poikkeuksellisesta psykologisesta rakenteesta. Pietarin diagnosoiminen ”impulsiiviseksi” tai millä tahansa muulla tavalla poikkeavaksi, etäännyttää meitä kertomuksen kaikkia paljastavasta luonteesta. Näillä analyyseilla yritämme vain vakuuttaa itsellemme, ettei tämä ole kertomus itsestämme.[6]

Pietari oli kuin kuka tahansa suhteillaan etenevä nykyajan ihminen. Vieraassa seurassa on tapana ensin etsiä yhteisiä nimittäjiä. Sisään pääsemisen kannalta on hyvä löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Vielä parempi on, jos löytää yhteisiä ystäviä. Mutta kaikkein parasta on yhteisten vihollisten tunnistaminen.

Kukon laulu

Siinä samassa, hänen vielä puhuessaan, kukko lauloi, toisen kerran. Pietari muisti, mitä Jeesus oli hänelle sanonut: ’Ennen kuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’ Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.

Nuotion äärelle kokoontunut joukko ei ehdi edes reagoida Pietarin viimeiseen kieltämiseen, ennen kuin hän itse tajuaa, mitä on tekemässä. Ehkä Jeesuksen kovaääninen kiroaminen olisi riittänyt heille vakuudeksi siitä, että Pietarilla on oikeus kuulua joukkoon. Ehkä se olisi tullut liian myöhään. Sillä ei enää ollut merkitystä. Pietari ymmärsi itse, millä hinnalla oli yrittänyt päästä ryhmään mukaan. Herättyään vimmaisesta yrityksestään, hän sulkee suunsa ja “meni ulos”.

Sankarillisten Jeesuksen seuraajien joukko oli hajonnut. Uhrin tekijöiden joukkoon ei enää päässyt, eikä hän pohjimmiltaan niiden joukkoon edes halunnut. Jäljelle jäi vain Pietari, joka oli sekä Jeesuksen seuraamisessaan, että kieltämisessään paljastunut kulttuurinsa ja satunnaisen lähiympäristönsä intohimojen kopiokoneeksi.

Se oli välttämätön, mutta painajaismainen herääminen itseohjautuvuuden illuusiosta. Yksin yön pimeässä, ilman nuotion antamaa valoa, Pietari näki entisen minäkuvansa sirpaleet. Niiden alta paljastui vaikeasti hyväksyttävä totuus. Hän “puhkesi katkeraan itkuun.”

Kukko on tässä kertomuksessa saanut niin taianomaisen ja dramaattisen roolin, että koko episodin ja sitä edeltävän ennustuksen syvempi merkitys on vaarassa jäädä sen varjoon. [7] Ennustettu kukon laulu ikään kuin ryöstää huomion siitä täysin ymmärrettävästä ihmistuntemuksesta, jota Jeesus ilmaisee ennustamalla opetuslasten luopumisen ja Pietarin kieltämisen. Pietarin “kieltäminen” ei alkanut vasta nuotiolla. Se alkoi jo silloin, kun hän Jeesuksen edessä kielsi olevansa millään tavalla muiden kaltainen, ja kieltäytyi näkemästä, että muiden halut voisivat vaikuttaa häneenkin.

Tuskin Jeesus oli ennustanut opetuslastensa ja erityisesti Pietarin imeytymistä kansanjoukon halujen virtaan, ellei hän haluaisi kiinnittää huomionsa johonkin hyvin olennaiseen asiaan, joka on ehdottoman tärkeä ymmärtää. Kukon laulun dramaattinen korostus nuotioepisodin lopussa jättää helposti vaikutelman siitä, että tämä oli vain yksi lisätodiste Jeesuksen yliluonnollisesta kaikkitietävyydestä, jolloin kertomuksen antropologinen ja itsetuntemuksellinen viesti jää suorastaan maagisen ihmedraaman varjoon.

Ehkä kirjoittajat eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet Pietarin ja muidenkaan opetuslasten käytöksen äkkikäännöstä. He kirjaavat sen rehellisesti, mutta eivät käsitä sen syvää johdonmukaisuutta. He näkevät siinä jotain täysin ennustamatonta ja korostavat siksi, kukon avulla, ennustuksen ihmeenomaisuutta. Kertomuksen ihmeenomaisuus korostuu entisestään niiden lukijoiden mielissä, jotka eivät tiedä, että sen aikaisessa Jerusalemissa sanonnat “ensimmäinen ja toinen kukonlaulu” vastasivat vain tiettyjä yön aikoja, lauloi kukko tai ei.[8] Vaistojensa pohjalta toimiva kukko on aivan mitättömässä sivuroolissa. Pääroolissa on kuka tahansa ihminen ja hänen sidonnaisuutensa toisten haluihin.

Ei tämä ole kertomus Jeesuksen kyvystä laulattaa kukkoa, eikä todiste Jeesuksen yliluonnollisesta kyvystä ennustaa. Kukon rooli tarjoaa kiusallisen helpon mahdollisuuden hengellisesti ja älyllisesti laiskaan tulkintaan, joka liian helposti ohittaa kertomuksen ihmistuntemuksellisen opetuksen: On vaarallista yliarvioida oman Renessanssin aikana esiin murtautunut historian sekularisoituminen tapahtui evankeliumien kertomusten pitkästä ja sitkeästä vaikutuksesta – eikä niistä huolimatta. Lynkatun viattoman uhrin kuva ei ollut antiikin kreikasta, silti se myös renessanssin kautta jäi osaksi länsimaisen sivistyksen yksilötietoisuutta ja kollektiivista omaatuntoa.
On kohtalokasta aliarvioida salakavalaa ja monimuotoista riippuvuuttamme kanssaihmistemme haluihin ja haluttomuuksiin.

Tunnustava katse

Ainoastaan Luukas mainitsee, että kukon laulaessa

”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin…”

Jeesusta vietiin Kaifaan talosta sisäpihan kautta joko sanhedriinin aamuistuntoon taikka suoraan Pilatuksen hoviin. Joka tapauksessa tämä on se hetki, jolloin Jeesus kääntyi katsomaan Pietaria. Katseellaan hän tunnisti ja tunnusti Pietarin. Se oli hänen vastauksensa kielletyksi tulemiseen. Jeesus ei kieltänyt Pietaria.

Yleensä hylkääminen on mimeettisesti hyvin tarttuvaa. Hylätty vastaa hylkäämällä. Se on maailman itsestään selvin ja johdonmukaisin reaktio. Yhtä johdonmukainen on Jeesuksen kieltäytyminen juuri siitä tavasta reagoida. Hän ei ylipäänsäkään sortunut osalliseksi opetuslasten sotkuihin reagoimalla niihin. Hänellä oli aina johdonmukainen tapa toimia toisin. Hän rakasti Pietaria, koska rakasti Pietaria. Eikä Pietarin käytös muuttanut häntä Jeesuksen silmissä yhtään vähemmän rakastettavaksi.

Kierkegaard yritti ymmärtää Jeesuksen asenteen tavattomuutta asettamalla lukijansa Jeesuksen asemaan. Mukailen seuraavassa vapaasti Kierkegaardin mielikuvamatkaa:

”Elämäsi on kulminoitumassa kohtalokkaaseen valinnan teon hetkeen. Sinulla on kuitenkin ystävä, joka omasta aloitteestaan on kovaäänisesti vannonut sinulle ikuista uskollisuutta, jopa valmiutensa kuolla sinun kanssasi. Vaaran hetkenä hän kuitenkin jää vain hiljaiseksi tarkkailijaksi. Pakeneminenkin tuntuisi melkein anteeksiannettavammalta. Hän ei nosta sormeaankaan puolustaaksesi sinua. Hän vain seisoo ja katselee, miettien ainoastaan, miten saisi oman nahkansa pelastettua.

Itse seisot syyttävien vihollisten ympäröimänä ja ennakkoon tuomittuna. Kansanjoukko uskoo kaikki sinuun kohdistetut syytökset ja odottavat hekumassa tuomiosi täytäntöönpanoa, huutaen sinua pilkkaavia herjoja. Tiedät että tässä tilanteessa sinun on enää turha puolustautua, koska kukaan ei halua enää sinua kuunnella. Jokainen sanasi käännettäisiin kuitenkin itseäsi vastaan.

Seisot ihmisten keskellä silti jo kokonaan ulosheitettynä. Kukaan ei enää näe sinua ihmisenä, vaikka eivät kohtelisi eläimiäkään niin kuin kohtelevat sinua. Verenhimoisen eläinlaumankaan keskelle joutuminen ei voisi tuottaa niin suurta kauhua kuin avuton seisominen tällaisen ihmislauman vihan ja halveksinnan polttopisteessä.

Turhaan etsit silmilläsi ystävällistä kasvoa, jonka katseesta voit etsiä hiljaista lohtua, edes hetken taukoa kauhuusi. Juuri silloin näet hänet, ystäväsi joka on vannonut ikuista uskollisuutta, mutta hänen katseensa kääntyy pois. Hän ei halua tulla tunnistetuksi sinun ystävänäsi. Hiljaisella väistöliikkeellä hän kieltää koskaan tunteneensa sinut. Vaikka kieltäminen tapahtuu tarkoituksellisen huomaamattomasti, se räjähtää tietoisuuteesi kauheampana kuin kaikki ympärilläsi aistima viha ja kuulemasi pilkkaava möly.”[9]

Kierkegaard osoittaa ymmärtävänsä syntipukiksi joutumisen kauheutta, mutta myös sen tavallisuutta. Jeesuksen kohtalo on toistunut ennen häntä ja toistuu edelleen lukemattomissa eri muodoissa. Se on aikojen alusta asti kuulunut luomamme kulttuurin peruskokemuksiin. Juuri siksi monet voivat eriasteisesti samaistua Jeesuksen kohtaloon, jota evankeliumit kuvaavat ensimmäistä kertaa uhratun todellisuudesta, eikä uhraajan totuutta kieltävästä näkökulmasta.

Joukon lynkkaushenkisen vihan kohteeksi joutuminen on kauheaa, mutta vielä kauheampaa on tulla ystävän pettämäksi. Kun nämä kaksi yhdistyvät, ihmisenä olemisen suurin painajainen toteutuu. Juuri tämän painajaisen keskeltä Jeesus katsoi Pietaria rakastavasti. Hetki oli niin pieni ja huomaamaton kuin olla voi. Silti juuri siinä hetkessä maailmaan tunkeutui aivan uudenlainen tapa katsoa toista. Se oli toisesta maailmasta tullut katse, jolla ei ollut mitään esikuvaa ihmisten tavassa elää toistensa kanssa.[10]

Juudas tappaa itsensä

Matteuksen mukaan samoihin aikoihin, samoissa maisemissa vaelteli toinenkin murheesta uneton mies. Hänkin näki, kun Jeesusta siirrettiin Roomalaisten haltuun.

Varhain aamulla[11] kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat kokoontuivat ja sopivat keskenään Jeesuksen surmaamisesta. Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin[12] Pilatukselle, maaherralle.

Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan.[13]

Kuuliko hän saman kukonlaulun kuin Pietari, sitä Matteus ei kerro, mutta kun Juudas näki Jeesusta kuljetettavan Kaifaan talosta Pilatuksen oikeussaliin, hänkin havahtui omista fantasioistaan. Jotain oli mennyt kauhistuttavalla tavalla pieleen. Mitä ikinä Juudas oli toivonut ja ennakoinut tapahtuvaksi, tämä ei ollenkaan kuulunut hänen laskelmiinsa. Juudas oli toimittanut Jeesuksen vain juutalaisten käsiin. Sen seuraukset kuitenkin näyttivät yllättävän Juudaksen totaalisesti. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Mikä Juudaksen katumuksen sisältö oli?

Katuiko hän koska oli alun perin toivonutkin Jeesuksen kuolemaa? Saattaa olla. Syvään katumukseenhan kuuluu nimenomaan omien tavoitteiden ja valintojen kauhistumista, niiden vääriksi havaitsemista ja suremista.

Entä jos Juudas oli vain tehnyt virhearvion? Mitä katumista on huonossa tilannetajussa? On siinä paljonkin, silloin kun se johtaa viattoman läheisen kuolemaan.

Matteus sanoo Juudaksen katuvan tekoaan. Mitä Juudas itse ajatteli motiiveistaan ja pyrkimyksistään, sitä hän ei kerro. Hyvä kun vaikenee asiasta, mistä ei voikaan tietää. Vain tekijä itse tietää, miksi niin on tehnyt, eikä hän siitä kerro kuin uskotuilleen. Sellaisia Juudaksella ei enää ollut.

Pystyisikö hän vielä perumaan tekonsa? Voisiko hän jollakin tavalla tehdä sen tyhjäksi? Tungoksessa oli mahdotonta juosta, mutta niin temppeliin hänen oli päästävä mahdollisimman nopeasti. Ehkä hän vielä voisi kääntää Jeesuksen kohtalon suuntaa.

Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi:

“Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren”.[14]

Juudaksen parahduksessa ei ollut mitään selityksiä. Minä olen syyllinen. Hän on viaton. Minä tein väärin. Hän on koko ajan tehnyt oikein. Miksi tällaisen tunnustuksen vilpittömyyttä pitäisi epäillä?

Tosin Juudas ei ollut kavaltanut Jeesusta siinä mielessä, että olisi väittänyt opettajansa syyllistyneen mihinkään tuomittavaan rikokseen. Meille salatuiksi jäävistä syistä hän oli kuitenkin toimittanut viattoman opettajansa sellaisiin käsiin, jotka katsoivat hänen ansaitsevan kuoleman. Näin Juudas tuli omasta mielestään vastuulliseksi Jeesuksen kuolemaan. Siksi hän katui tekoaan. Hän tiesi olevansa syyllinen viattoman vereen ja otti täyden vastuun teostaan.

Koska tapahtuvat olivat edenneet kauas hänen vaikutusvaltansa ulottumattomiin, hän pystyi enää perumaan vain palveluksestaan vastaanottamansa maksun ja sanoutua irti yhteistyöstä papiston kanssa.

Ehkä hän vielä toivoi, että hekin olisivat jollakin tavalla osallistuneet hänen katumukseensa. Eihän se ollut kenellekään juutalaiselle kunniaksi, että yksikään Aabrahamin lapsi luovutetaan miehittäjävallan mestattavaksi. Se oli suuri häpeä. Sen olisi pitänyt olla maanpetos, mutta tässä tapauksessa esivalta oli kääntänyt sen maan puolustamiseksi.

Juudaksen saama vastaanotto oli tyly. Papit eivät edes yrittäneet selitellä asioita parhain päin, puhumattakaan siitä, että olisivat osoittaneet Juudakselle minkäänlaista myötätuntoa.

Juutalaisille syyllistyminen viattoman vereen on kuolemalla tuomittavaa.[15] Papisto ei tietenkään voinut Juudasta siitä tuomita, ottamatta samaa syyllisyyttä omakseen. Ei heillä myöskään ollut varaa antaa hänen katumukselleen minkäänlaista ymmärtämystä. Sekin olisi ollut osasyyllisyyden myöntämistä. Mahdollisimman tympeällä tavalla he jättivät Juudaksen yksin katumuksensa kanssa. Näyttää siltä, etteivät he hetkeäkään vaivanneet päätään koko syyllisyyskysymyksellä. Juudas oli keskeyttänyt heidän työvuotensa kaikkein kiireisimmän päivän, eikä heitä voinut vähempää kiinnostaa Juudaksen tunnon tuskat.

Mutta he vastasivat:
“Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.”

Se oli Juudakselle liikaa. On kamalaa tulla torjutuksi, koska on tehnyt väärin. On vielä kauheampaa tulla torjutuksi silloin, kun tekojaan kauhistuneena katuu.

Tähän asti hän oli hoitanut katumuksensa ilman suurempaa ulkoista dramatiikkaa. Nyt hän provosoitui tekemään asiasta mahdollisimman julkisen. Omassa kunniassa ei enää ollut mitään puolustettavaa, mutta oli sietämätöntä katsoa, kuinka paisto pesi kätensä tästä häpeästä. Sitä hän ei heille sallisi.

Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin,

Hän paiskasi rahat temppelin pyhälle alueelle (naos), joka oli varattu vain papistolle. Ehkä hän jopa itse tunkeutui sinne asti kiroten viattoman veren uhraajat. Ehkä hänkin nyt solvasi heitä Jeesuksen sanoja käyttäen rosvoiksi. Ehkä hän todellakin sai aikaan pienen mellakan kaiken hälinän keskellä. Todennäköisemmin Juudaksen mielenosoitus jäi tyystin huomaamatta teurastettavien lampaiden ja vuohien määkinässä ja kymmenien tuhansien ihmisten tungoksessa.

Tämän enempää Juudas ei mielestään voinut tehdä. Jos hänellä vielä oli ollut minkäänlaisia kuvitelmia kyvystään vaikuttaa asioiden kulkuun myönteisellä tavalla, hänen toivonsa sammui viimeistään temppelissä. Se valui kuin teurastettavien eläinten veri kouruja pitkin Kidronin puroon.

Anteeksiantoa ei enää olisi. Olihan Jeesus sellaisesta opettanut, mutta nyt hänkin oli Juudaksen myötävaikutuksella joutumassa kidutettavaksi ja tapetuksi. Kuka sellaista voisi antaa anteeksi? Ei viaton veri ole koskaan huutanut muuta kuin kostoa. Niin on aina ollut ja niin tulisi aina olemaan, koska niin on oikein. Hammas hampaasta ja henki hengestä.

Juudas ”meni pois ja hirttäytyi.”

Täytyi mennä pois, ulos kaikesta kuuluvuudesta, irti kaikesta yhteydestä – lopullisesti.

Luultavasti ihmisten on aina ollut vaikea puhua itsemurhasta selkein sanoin. Vaikka Matteus ei puhu lähiomaisestaan, tietty kiusaantuneisuus näkyy hänen lyhytsanaisuudessaan. Tämäkin kamaluus piti kuitenkin totuuden nimissä kertoa.

Siihen aikaan itsemurhaa ei pidetty rikoksena, eikä siitä puhuttu syntinä. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa itsensä tappamista pidettiin jopa kunniallisena tapana poistua elämästä. Kristittyjen ensimmäinen sukupolvi todennäköisesti kuitenkin paheksui itsemurhaa.[16] Siksi Matteus kertoo sen niin lyhyesti ja häveliäästi kuin mahdollista.

Kuvattuaan ensin Juudaksen katumusta ja synnin tunnustamista, Matteus ei yritä vastata yhteenkään miksi –kysymykseen Juudaksen puolesta. Se olisi kunniatonta ja kunnioittamatonta.

Juudas ”meni pois” ja päätti päivänsä yksin. Sen yksinäisempää valintaa on vaikea kuvitella. Ainoan jäähyväisviestin hän jätti temppeliin paiskattujen rahojen ja yksiselitteisen synnintunnustuksen muodossa. Jeesuksesta hän ainakin uskoi hyvää. Jos hän oli joskus toivonut Jeesukselle pahaa, niin sellaisen toiveen kanssa hän ei ainakaan kuollut. Vain hyvin rakkaan ihmisen kuolema, ja siihen syyllistyminen, voi herättää näin epätoivoista katumusta.

Juudas oli ensimmäinen, joka julkisesti julisti Jeesuksen viattomaksi uhriksi. Juudas oli myös ensimmäinen, joka tunnisti oman osallisuutensa Jeesuksen uhriksi joutumiseen. Muut näkivät sen vasta paljon myöhemmin. Eikä kenellekään voinut jäädä epäselväksi, että Jeesus jäi Juudaksen elämän tärkeimmäksi ja rakkaimmaksi ihmiseksi.

Halusiko Juudas kuolemalla sovittaa syntinsä? Halusiko hän jakaa saman kohtalon Jeesuksen kanssa? Oliko hänen itsemurhansa viimeinen yritys huutaa jotain jollekin? Kaikki arvailut siitä, mitä hänen mielessään viimeiseksi liikkui jäävät arvoituksiksi.

Matteuskaan ei yritä leikkiä tietäjää tai viimeistä tuomaria hetkestä, jota kukaan ei ollut todistamassa.

Veripelto

Ylipapit ottivat rahat ja sanoivat:
’Nämä ovat verirahoja, näitä ei ole lupa panna temppelirahastoon.’

Rahoja ei voinut ottaa vastaan. Se olisi merkinnyt myös syyllisyyden vastaanottamista. Jeesuksesta maksettu raha voisi tuoda viattoman veren temppeliin, [17] vaikka Jeesus oli jo lähetetty pakanoiden uhrattavaksi. Papit eivät tietenkään uskoneet Jeesuksen viattomuuteen, mutta temppelin rituaalisen puhtauden suhteen ei voinut ottaa pienintäkään riskiä.

Vihjepalkkiota ei ehditty myöskään palauttaa, koska Juudas oli saman tien lähtenyt pois, eikä hänen olinpaikastaan kukaan tiennyt mitään, eikä luultavasti piitannutkaan.

Juudas oli heittänyt rahojen myötä osan syyllisyydestään papeille, eivätkä he sitä aikoneet jäädä kantamaan. Jotenkin niistä oli päästävä kunniallisesti eroon. Rahat pitäisi pestä.

Neuvoteltuaan he päättivät ostaa niillä savenvalajan pellon muukalaisten hautapaikaksi. Vielä tänäkin päivänä sitä peltoa kutsutaan Veripelloksi.

Rahoilla päätettiin ostaa savinen tontti muukalaisten hautapaikaksi. Tästä halvasta ja hedelmättömästä maatilkusta tulisi viimeinen lepopaikka niille, joita kukaan ei surrut eikä muistellut, koska kukaan ei koskaan heitä kunnolla tuntenutkaan.

Tässä valinnassa on mahdollista nähdä puolittaisen katumuksen oireita papiston puolelta. Ulkomaalaiset ja muut muukalaiset ovat aina olleet sopivia uhreja, kun yhteisön kriisi on kuumennut niin hehkuvaksi, että syntipukki on pakko löytää. Hautapaikan ostaminen tyypilliselle syntipukille, voi kieliä epämääräisestä katumuksesta ja syntipukkimekanismin tunnistamisesta.

Markuksen ja Matteuksen kertomus Juudaksesta ei todellakaan sovi klassiseen kuvaan petturista, joka lopulta kohtaa ansaitsemansa koston. Kukaan ei tuominnut Juudasta, eikä kukaan kostanut hänelle mitään. Hän teki itsemurhan. Pietari olisi oman heräämisensä jälkeen voinut tehdä samoin. Näiden kahden petturin kuvauksella Markus ja Matteus vain korostavat sitä, ettei Jumala tuomitse ketään mistään.

Tappaessaan itsensä Juudas otti koko vastuun Jeesuksen kuolemasta itselleen. Pohjimmiltaan hän oli oikeassa. Hän oli kokonaan vastuussa Jeesuksen kuolemasta, niin kuin olivat kaikki muutkin, jotka aktiivisesti tai passiivisesti osallistuivat uhriutta vaativaan väkivallan pyörteeseen.

Juudas oli sekä samanlainen että erilainen kuin Pietari, joka oli päivää aiemmin vannonut ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en.” Kummallakin oli korostunut usko oman valintansa voimaan. Kumpikin olivat kuitenkin yhtä sokeita huomaamaan, millä tavalla he olivat sidoksissa mimeettiseen kilpailuun, kaikkien taistelua kaikkien kanssa. Sellainen yleensä laukeaa hetkeksi vasta, kun osapuolet löytävät yhteisen kohteen vihamielisyydelleen.

On helppo kuvitella, kuinka Pietarinkin pääsiäinen olisi voinut päättyä itsemurhaan.[18] Ei sitä olisi ollut yhtään vaikeampi tai helpompi ymmärtää kuin Juudaksen traagista loppua. Ainoa olennainen ero heidän välillään oli se, että Pietari päätyi uskomaan Jeesuksen anteeksiantoon.

Oikeuden edessä

Aamuun mennessä sana Jeesuksen vangitsemisesta oli jo levinnyt. Kenen tahansa pidätys suuren juhlan aikana olisi herättänyt huomiota. Se, että vangittu mies kuului olevan jonkinlainen profeetta tai jopa messias, herätti poikkeuksellista levottomuutta. Useimpien mielissä kysymys vangin messiaanisuudesta oli saman tien ratkaistu. Oikea Messias ei missään tapauksessa antautuisi vangiksi. Parempi siis oli että siivosivat kansan kiihottajan pois juhlia vaarantamasta. Roomalaisia ei pitänyt lähteä provosoimaan näin tärkeän juhlan aikana. Jokainen halusi päästä ehjin nahoin takaisin kotiinsa.

Heti aamulla ylipapit pitivät neuvottelun vanhimpien ja lainopettajien kanssa, ja sitten neuvosto teki päätöksen:[19]

Kaikki neljä evankeliumia ovat yksimielisiä siitä, että neuvosto piti aamun valjettua vielä toisen kokouksen. Se oli ilmeisesti virallisempi ja muodollisesti päätösvaltaisempi kuin yöllä pidetty istunto. Suurin osa kuulusteluista, ja ainakin epämuodolliset johtopäätökset niistä, oli kuitenkin tehty jo yöllä. Nyt piti vain hioa yhteisiä perusteluja joiden pohjalta prokuraattorille voitaisiin tehdä yhteinen suositus tuomiosta.

Kokouksesta puuttui ainakin yksi neuvoston jäsen. Sillä aikaa kun muu papisto oli vetäytynyt muutaman tunnin yölevolle, yksi heistä oli Pietarin lailla jäänyt valvomaan. Hän ei saanut unta. Kaiken näkemänsä ja kuulemansa pohjalta hän oli aamuyön hiljaisina tunteina tehnyt elämänsä ehkä pelottavimman ratkaisun. Hän oli päättänyt, ettei enää halunnut yhtyä neuvoston tuomioihin, eikä millään tavoin osallistua sen toimiin. Jeesuksen julkiseksi puolustajaksi hänestä ei ollut. Sellainen olisi ollut sulaa hulluutta. Ahdistuneena ja sisäisesti ristiriitaisena hän vain vetäytyi syrjään ylimystön hehkuvasta yksimielisyydestä. Hänen nimensä oli Joosef, Arimatian kaupungista.[20] Hänellä ei sinä yönä ollut ainuttakaan ymmärtäjää.

Joosefin kollegat sen sijaan ymmärsivät toisiaan erinomaisesti. Tänä aamuna he olivat entistäkin määrätietoisempia. Asia oli viipymättä hoidettava loppuun. Jeesus oli saatava tuomiolle ennen kuin joku uusi käänne provosoisi levottomuuksia kansan joukossa. Kaifas piti huolen siitä, että aloite pysyisi korkeimman johdon käsissä.

Pilatus

Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin Pilatukselle.[21]

Valvotun yön jälkeen pahoinpidelty ja uupunut vanki tavan mukaan köytettiin, vaikka hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia karata. Vanki ei saisi hetkeksikään unohtaa olevansa täysin alisteisessa asemassa. Jeesusta lähdettiin kuljettamaan Herodeksen palatsiin, jossa Pilatus majaili vierailunsa aikana.[22] Ehkä hänellä oli paksu hamppuköysi näyttävästi sidottuna myös kaulan ympärillä. Juuri sellaisella tavalla sodassa voitetut barbaarikuninkaat kuljetettiin keisarin eteen nöyryytettäviksi.

Aamun viileydessä neuvoston jäsenet seisoivat hyvissä ajoin pakanahallitsijan palatsin pihalla. Sisälle he eivät voisi mennä.

Oli varhainen aamu. Juutalaiset eivät itse menneet palatsiin sisälle, etteivät saastuisi.[23]

Näin suuren pyhän aikana heidän piti erityisen tarkasti varjella rituaalista puhtauttaan. Tämä suureksi kuviteltu ero puhtaiden ja saastaisten välillä tulisi pian osoittautumaan hyvin näennäiseksi. Tunnelma oli kireä. Osapuolet eivät pitäneet toisistaan.

Joka-aamuisen parranajon ja aamupalan jälkeen aamuäreä Pilataus saapui sotilaidensa ympäröimänä vastaanottamaan paikallisia yhteistyökumppaneitaan. Hän aavisti että pappisneuvoston vierailu tähän vuorokaudesta, suurimman pyhän aikana tiesi ongelmia. Tämä päivä ei alkanut hyvin. Ehkä hän huokaisi hiljaisen rukouksen Apollolle, joka oli keisarin suosima Jumala. Jonkun tarpeeksi väkevän jumalan suosiota maaherra tänään tarvitsisi.

Pilatus oli syntynyt Italiassa, todennäköisesti Roomassa, muutama vuosi ennen Jeesusta. Nuoria miehiä olivat kumpikin. Maaherran tehtävä oli yleensä suuri kunnianosoitus, mutta asemapaikan saaminen Juudeasta osoitti, ettei hän ollut keisarin lempilapsi.[24] Tärkeämmälle miehelle, se olisi merkinnyt nöyryyttävää maanpakolaisuutta, karkotusta kauas valtakeskuksesta ja keisarillisesta loistosta. Hänen Kesareassa sijaitseva valtaistuimensa oli kahdenkymmenen viheliäisen päivämatkan päässä Roomasta, missä kaikki todella tärkeät valtiaat asuivat. Juudeassa hän oli järjestyksessä kuudes maaherra. Täällä hän oli kerännyt keisarille veroja ja pitänyt kansaa kurissa jo viisi vuotta.[25]

Verojen keruun lisäksi hänen oli pidettävä täällä asuvat etniset ryhmittymät poissa toistensa kurkuista. Tässä Rooman provinssissa asui juutalaisten lisäksi kreikkalaisia, samarialaisia, syyrialaisia ja idumealaisia. Suurimmat ongelmat olivat kuitenkin paikallisen valtaväestön kanssa. Juutalaiset pitivät itseään ylivertaisina roomalaisiin ja kaikkiin muihinkin nähden. Olivathan he Jumalan valittuja. Pilatus oli yhtä vakuuttunut siitä, että jumalat olivat siunanneet nimenomaan Rooman kaikkien kansojen valtiaaksi. Pilatuksen noin 4000 miehen armeija koostui suurimmaksi osaksi idumealaisista, syyrialaista ja samarialaista sotilaista, jotka olivat läheisten naapurisuhteiden takia ehkä vielä vihamielisempiä juutalaisia kohtaan kuin roomalaiset olivat.[26]

Pilatus oli myös lain ylin valvoja, keisari Tiberiuksen valtuuttama korkein tuomari. Pienemmät rikokset ja uskonnolliset rikkeet hän jätti pappisneuvoston ratkaistavaksi, mutta rankimmat tapaukset tuotiin yleensä maaherralle. Kaikenlaiset kapinalliset ja kansankiihottajat olivat listan kärkipäässä.

Ristiinnaulitseminen kuului maaherrojen rutiiniin. Rauhan aikana ryövärit ja alaluokan rettelöitsijät ristiinnaulittiin muodollisen kuulustelun jälkeen. Kapina-aikoina rangaistus toteutettiin välittömästi ja massoittain. Edellinen maaherra Valerius Gratus oli erään kapinan jälkeen ristiinnaulinnut 200 juutalaista kerralla. Pilatuksen ajalta ei ole tiedossa mitään joukkoristiinnaulitsemisia, mutta voimme olettaa, että tuomio kuului hänenkin rutiineihinsa.[27]

Viime päivinä hän oli todennäköisesti saanut raportteja Jeesuksen vaaralliselta näyttävästä sisääntulosta kaupunkiin. Myös temppelissä häiriköinnistä oli hänelle kerrottu. Pilatuksella oli hyvät syyt olla varuillaan Jeesuksen suhteen. Siksi hän oli edellisenä iltana lainannut pienen osaston sotilaitaan Jeesuksen yölliseen pidättämiseen. Tämä aamuinen pappisdelegaatio ei siis tullut hänelle yllätyksenä. Hän tiesi joutuvansa jakamaan oikeutta. Roomassa hänen rinnallaan olisi valamiehistö, osallistumassa syytösten arviointiin. Täällä ei yksinkertaisesti asunut tarpeeksi varakkaita Rooman kansalaisia, joista olisi voinut koota tribunaalin tai edes valamiehistön. Pilatus joutuisi tekemään päätöksensä yksin. Hänellä oli cognito extra ordinem, keisarin antamat poikkeusvaltuudet jakaa harkintansa mukaisia tuomioita perustelematta niitä millään lakipykälillä.[28] Tietenkin hänen piti varoa juridisia virheitä. Niistä voisi joutua myöhemmin vastuuseen. Se oli vaarallista työtä, mutta sopi hyvin hänen itsevaltaiseen hallintotyyliinsä.

Niinpä Pilatus tuli ulos heidän luokseen ja kysyi:
’Mistä te syytätte tätä miestä?’
He vastasivat:
Jos hän ei olisi rikollinen, emme luovuttaisi häntä sinulle.’
[29]

Papisto koki selitysvelvollisuutensa nöyryyttävänä. Hekö muka toisivat viattoman miehen tuomiolle? Pilatukselle pitäisi riittää heidän moraalinen arvovaltansa. Pelkästään se, että he toivat Jeesuksen Pilatuksen eteen syytettäväksi, pitäisi riittää todisteeksi hänen syyllisyydestään. Olihan heidän lakinsakin paljon korkeammalla tasolla kuin roomalaisten.

Pilatus oli yhtä vakuuttunut Rooman lain ylivertaisuudesta, eikä siksi lainkaan vakuuttunut pappien perustelemattomasta väitteestä. Hänellä ei ollut mitään todellisia syitä luottaa papiston turhamaisen itsevarmoihin puheisiin. Hänkö lähtisi tuomitsemaan ketään pelkästään juutalaisten pappien tekemien tuomioiden pohjalta? Sellaisen olettaminen loukkasi hänen ylpeyttään ja asemaansa.

Toisaalta, miksi ihmeessä hänen pitäisi olla huolissaan tämän valmiiksi nujerretun miehen kohtalosta? Ensisilmäys Jeesuksen nöyryytettyyn tilaan paljasti hänelle, että papistolle asia oli tosi tärkeä. Mutta miksi hänen pitäisi siitä välittää?

Me olemme todenneet, että tämä mies johtaa kansaamme harhaan. Hän kieltää maksamasta veroa keisarille ja väittää olevansa Messias, kuningas.[30]

Näihin kolmeen pääkohtaan neuvosto oli aamulla tiivistänyt syytteensä Jeesusta vastaan. Ensimmäisestä syytöksestä Pilatus tuskin piittasi, mutta jälkimmäinen oli jo poliittisesti paljon arempi. Hän ei vain tiennyt kehen uskoa. Hänen omat vakoojansa olivat raportoineen, että Jeesus pikemminkin oli puolustanut keisarin verosaatavia sanomalla: Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu. Papit olivat kuitenkin nähneet tämän lausunnon läpi ja tajunneet kuinka perusteellisesti Jeesus oli halventanut keisaria ja samalla heitäkin. Pilatus oli saatava ymmärtämään, että Jeesus todella oli valtakunnan vihollinen.

Kolmaskin syyte piti ottaa vakavasti. Roomalla oli huonoja kokemuksia aikaisemmista profeetoista ja messiasehdokkaista. Daavidilaisesta kuninkuudesta puhuminenkin oli avointa keisarivallan uhmaamista. Jos kansa todella oli alkanut pitää tätä miestä juutalaisten kuninkaana, hänestä pitäisi ehdottomasti tehdä varoittava esimerkki. Toisaalta siinäkin oli riskinsä, varsinkin nyt pääsiäisenä. Sellainen voisi nostattaa julkisia mellakoita. Suuren joukon intohimojen kohdetta olisi vaarallista koskettaa. Siksi Pilatus yritti työntää ongelman takaisin Juutalaisille:

’Pitäkää itse hänet’, Pilatus sanoi, ’ja tuomitkaa hänet oman lakinne mukaan.’[31]

Tämä oli Pilatuksen ensimmäinen yritys pestä kätensä koko jutusta. Kivittäkööt itse Jeesuksen kansan eksyttäjänä. Silloin rahvas ei ainakaan nousisi häntä vastaan mellakoimaan.

Ylipappi Kaifaksen ja Pilatuksen yhteistyö oli tähän asti sujunut ilmeisen hyvin. Vaikka suhteessa oli molemminpuolista ylenkatsetta ja ketunhännän vetoa, kumpikin tarvitsivat toisiaan valtansa takaajina. Kaifas oli jo monta viikkoa aiemmin päättänyt panna koko arvovaltansa likoon saadakseen Jeesuksen tuomituksi. Siksi hän oli tämänkin delegaation johdossa ja puhui kaikkien puolesta, eikä hänellä ollut aikomustakaan hyväksyä Pilatuksen väistöliikettä.

Mutta juutalaiset sanoivat: ’Meidän ei ole lupa tuomita ketään kuolemaan.’

Tämä vastaväite teki papiston aikeet kaikille ilmeisiksi. Eivät he uskoneet Pilatukseen oikeuden jakajana. He luottivat häneen pyövelinä. He etsivät vain laillista toteuttajaa päättämälleen tuomiolle. Pilatus olisi heille velkaa tällaisen palveluksen. Olivathan hekin palvelleet häntä keisarillisina veronkerääjinä ja kaikin puolin kouluttaneet kansasta nöyriä keisarin alamaisia. Tässä he kuitenkin seisoivat maaherran edessä kuin kerjäläiset anoen yhden uppiniskaisen kansan eksyttäjän kuolemaa. Se oli nolo muistutus siitä, kuinka riippuvaisia he kuitenkin olivat valloittajistaan.[32]

Pilatuksen tilannetaju toimi, ja hän perui väistöehdotuksensa saman tien. Hän otti vangin vastuulleen ja vei tämän palatsiinsa henkilökohtaista kuulustelua varten. Pilatuksen oli näytettävä, ettei ole papiston manipuloitavissa. Kuulustelemalla vankia yksityisesti hän alleviivasi omaa riippumattomuuttaan paikallishallinnosta. Täysin yksin hän ei tietenkään jäänyt vangin kanssa. Mukana olivat vartijat, kirjurit, osa palveluväestä ja ehkä muutama neuvonantaja.

Vaikka vanki oli luovutettu, papisto ei lähtenyt Pilatuksen pihalta minnekään. Hekin halusivat pysyä tilanteen hallitsijoina. Vanha tuttu peli kahden toisiaan halveksivan ja toisistaan riippuvaisen osapuolen välillä jatkui.

Kun uskonnollinen johto oli luovuttanut uhrinsa Pilatukselle Jeesusta vastaan nousseiden “valtojen ja voimien” kokoelma oli melkein täysi. Puuttui vain myöhemmin mukaan tuleva ”joukon” voima.

Muitta mutkitta Pilatus aloitti kuulustelun itselleen tärkeällä kysymyksellä:

Pilatus kysyi Jeesukselta: ’Oletko sinä juutalaisten kuningas?’[33]

Ehkä hän antoi pilkallista painavuutta sanalle sinä. Olihan toisaalta aika absurdia kysyä köytetyltä ja verille hakatulta uupuneelta mieheltä oliko hän kuningas. Mutta Pilatus tiesi että tässä maassa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Riittäisi että Jeesus itse, ja tarpeeksi moni seuraaja, uskoi hänen kuninkuuteensa. Papiston kanssa hän oli pärjännyt suhteellisen hyvin, mutta jos joku yrittäisi asettua heidänkin yläpuolelleen, Pilatus olisi vaikeuksissa.

Jeesus vastasi painottamalla samaa sinä sanaa:

’Sinä sen sanoit’, Jeesus vastasi.

Suunnilleen näin hän oli Matteuksen ja Luukkaan mukaan vastannut ylipapillekin. Kaikki kolme kirjaavat hänen vastauksensa Pilatukselle samalla tavalla. Se oli viileän provokatiivinen vastaus, joka oli saanut papistonkin pillastumaan. Pilatus ei kuitenkaan reagoinut samalla tavalla. Jeesus ei hänestä näyttänyt katkeralta kapinalliselta eikä valtaa uhoavalta kuninkaalta. Silti hänessä oli jotain salaperäisen uhkaavaa. Pilatus oli tottunut tekemään ihmisiin vaikutuksen, mutta tämä mies näytti olevan Rooman pelotusmahdin tavoittamattomissa.

Oli hän aiemminkin kohdannut kuolemaa uhmaavia Juutalaisia. Heti uransa alussa hän oli uhannut viiltää kurkun auki joukolta nuoria miehiä, jotka vaativat että Pilatus poistaa keisarillisen viirin temppelistä. Miehet laskeutuivat tyynesti maahan selälleen makaamaan ja paljastivat uhmakkaasti kaulansa.[34] Se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Samalla hän oli raivoissaan siitä, että Juutalaiset olivat tällä tavalla nöyryyttäneet häntä ja saaneet tahtonsa läpi. Niin ei saisi enää tapahtua. Jeesus oli aivan yksin ja hänen tukijoukkonsa olivat kuulemma juosseet karkuun. Hän tuskin pystyisi julkisesti nöyryyttämään Pilatusta. Eihän hän vaivautunut edes puolustamaan itseään.

Pilatus oli odottanut Jeesukselta yksinkertaista kyllä tai ei vastausta. Hän ei sitä saanut. Loukkausta hipova vastakysymys ei kelpaisi langettavan tuomion antamiseksi. Mutta ei sen kelvannut vapautuksenkaan perusteeksi. Kunpa hän edes tietäisi mihin Jeesus oikein pyrki.

Miksi Jeesus työnsi vastauksen takaisin kysyjälleen?

Sekä ylipapin että Pilatauksen kysymys oli ansa. Suorasanainen messiaaksi tunnustautuminen olisi antanut liian selkeän syyn tuomita hänet jumalan pilkkaajana tai valtion vihollisena. Markuksen kirjaamaa monimerkityksellistä tunnustusta lukuun ottamatta, Jeesus näytti välttelevän liian yksioikoisen syyn tarjoamista tuomiolleen. Siksi Jeesus heitti tuomion perusteitten muotoilemisen takaisin niille, jotka halusivat hänet hengiltä.

Sitä paitsi messiaaksi tunnustautuminen tämän yleisön edessä olisi merkinnyt suostumista juutalaisten väkivaltaiseen unelmaan militaristisesta vapahtajasta, suuresta sankarista, joka tutuin asein tulee vapauttamaan kansansa sortajien ikeestä. Tästä roolista hän oli kieltäytynyt jo monta kertaa. Miten hän voisi vastata myönteisesti kysymykseen, johon oikein vastaaminen olisi kansan tulkintojen kautta muuttunut vääräksi vastaukseksi?

Ylipapit esittivät nyt useita syytöksiä häntä vastaan, ja Pilatus kysyi: ’Etkö lainkaan vastaa? Kuulethan, mistä kaikesta he sinua syyttävät.’ Mutta Jeesus ei enää vastannut mitään. Tämä ihmetytti Pilatusta.[35]

Tietenkin hallitsijoille piti vastata. Siitä kieltäytyminen tulkittiin yleensä kunnioittamattomaksi uppiniskaisuudeksi. Pilatusta Jeesuksen vaikeneminen ihmetytti. Sellainen ei ollut tavallista. Yleensä kaikki syytetyt nöyristelivät ja käyttivät kaikki mahdollisuutensa monisanaiseen viattomuutensa perustelemiseen. Tässä miehessä oli jotain outoa.

Markuksen kertomuksessa Jeesus ei tämän jälkeen vastaa kenellekään mitään. Muilla evankelistoilla on kuitenkin enemmän kerrottavaa oikeudenkäynnin etenemisestä.[36]

Johanneksen mukaan Jeesus vastasi Pilatuksen kysymykseen aika loukkaavalla vastakysymyksellä:

’Itsekö sinä niin ajattelet, vai ovatko muut sanoneet minusta niin?[37]

Tämä oli vangille todella sopimatonta käytöstä. Mikä hän on kyseenalaistamaan hallitsijan kykyä itsenäiseen mielipiteenmuodostukseen? Kysymys oli samalla haastava. Jeesus muistutti Pilatusta siitä kuinka helposti ajatukset tarttuvat ja kuinka mielellään kutsumme laina-ajatuksia omiksemme. Jeesuksen ja Pilatuksen välinen keskustelu olisi voinut edetä olennaisiin kysymyksiin: ”Oletko uskollinen sille mitä oikeaksi aavistat, vai seuraatko alaistesi mielen liikkeitä pysyäksesi vallassa? Huomaatko itse kenen haluja matkit ja ketä seuraat?” Pilatus ei kuitenkaan tarttunut Jeesuksen vastakysymykseen, eikä hän näyttänyt ymmärtäneen sen piilomerkitystä.

Jeesuksen arvoituksellinen hiljaisuus kuulustelijoidensa edessä antoi heille mahdollisuuden havahtua siitä kollektiivisesta väkivallasta, johon olivat osallistumassa. Sitä kukaan ei kuitenkaan halunnut nähdä. Eihän Pilatus ennenkään ollut osoittanut mitään muuta kuin väkivaltaista halveksuntaa juutalaisten uskoa kohtaan. Miksi hän nyt herkistyisi tutkiskelemaan itseään? Nyt piti vain varmistaa valtakunnan sisäinen turvallisuus.

Siksi Pilatus närkästyi Jeesuksen koppavan tuntuisesta kysymyksestä. Mitä hän piittaisi juutalaisten sisäisistä riitaisuuksista, kunhan ne eivät paisuisi hänen asemaansa uhkaamaan. Taistelkoot keskenään uskonnollisesta arvovallasta. Ei se häntä liikuttaisi.

Pilatus sanoi: ’Olenko minä mikään juutalainen?’[38]

Näkihän sen jo ajetusta parrasta, lyhyestä tukasta ja erilaisista vaatteista, ettei Pilatusta voinut epäilläkään juutalaiseksi. Koko ajatus oli loukkaava. Sitä paitsi roomalaiset pitivät esinahan leikkausta uhkana miehisyydelle.[39] Pilatus ei todellakaan ollut millään tavalla samaistettavissa tähän typerään ja uskonnollisesti fanaattiseen kansaan, vaikka olikin sinnitellyt heidän hallitsijanaan jo monta vuotta. Miksi hänen pitäisi ylipäänsä arvioida Jeesusta juutalaisten uskomusten kautta? Hänhän oli roomalainen. Hänen piti virkansakin puolesta uskoa Tiberiuksen jumaluuteen.

Vaikka Pilatus kieltäytyikin millään tavalla samaistumasta hallitsemaansa kansaan, hän kuitenkin vetosi papiston arvovaltaan suhteessa Jeesukseen:

Oma kansasi ja ylipapit sinut ovat minulle luovuttaneet.[40]

Näin Pilatus heitti Jeesuksen loukkaavan kysymyksen takaisin hänelle itselleen: ”Kaikki muut sanovat, että olet syyllinen. Itsekö sinä ajattelet olevasi syytön?” Uhri täytyy saada uskomaan omaan syyllisyyteensä. Sen jälkeen kukaan ei enää epäilisi kollektiivisen väkivallan oikeudellisuutta. Kaikki tietäisivät, että uhri on syyllinen kohtaloonsa. Jeesus ei väitellyt tämän argumentin kanssa. Miten hän voisikaan? Opetuslasten karkaamisen jälkeen Jeesuksen omasta kansasta ei kukaan enää ollut hänen rinnallaan.

Silti Pilatus halusi kuulla Jeesuksen oman käsityksen syyllisyydestään:

Mitä sinä olet tehnyt?[41]

Pilatus ei enää kysynyt kuka Jeesus on, vaan mitä hän on tehnyt. Jeesus vastasi kertomalla mitä ei ole tehnyt.

Jeesus vastasi: ’Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.’[42]

Jeesuksella oli visio aivan erilaisesta valtakunnasta. Se ei muistuttaisi yhtäkään valtakuntaa maan päällä. Kaikki muut valtakunnat oli rakennettu uhrien varaan. Jumalan valtakunta ei lainkaan muistuttaisi sodilla, väkivallalla ja poissulkemisilla rakennettuja valtakuntia.

Miten Pilatus voisi ymmärtää tällaista puhetta? Ainoa hänen tuntemansa kuninkuus tuli mieheltä, jolla oli maailman mahtavin armeija. Muunlaista kuninkuutta ei ollut olemassakaan. Silti, tai juuri siksi Jeesuksen käsittämättömät puheet kuulostivat yllättävän vaarallisilta.

Jeesuksen miehistä vain yksi oli tarttunut miekkaan, mutta Jeesus oli kuulemma häntäkin moittinut. Oliko Pilatuksella mitään mahdollisuutta tajuta, että oli olemassa väkivaltaakin suurempi voima? Liian monen väkivaltaisen intohimon tiivistymässä hän ei kyennyt sellaista hahmottamaan. Miten Pilatus olisi voinut kuvitellakaan kuninkuutta ilman armeijaa, sotaonnea tuovia temppeleitä ja keisarillista valtaistuinta?

Täysin hämmentyneenä ja ehkä edelleen hieman pilkallisena Pilatus toistaa saman kysymyksen melkein väitteen muodossa:

’Sinä siis kuitenkin olet kuningas?’[43]

Jeesus ei myönnä mitään. Toistamiseen hän työntää johtopäätöksen takaisin Pilatukselle:

Jeesus vastasi: ’Itse sinä sanot, että olen kuningas.’

Tämän lähemmäksi Jeesus ei tule minkään myöntämistä. Vaikka hän oli puhunut kuninkuudestaan, ehkä paremman sanan puutteessa, hän ei tarkoittanut mitään, mikä olisi sopinut Pilatuksen määritelmään kuninkuudesta.

Jeesus jatkoi vastaustaan tavalla, joka kokonaan sivuutti kysymyksen kuninkuudesta:

Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.

Mistä ihmeen totuudesta Jeesus puhui? Siitä Pilatuksella ei ollut aavistustakaan. Hän ei halunnut nähdä totuutta itsestään, eikä piitannut totuudesta, jonka Jeesus oli tullut kertomaan Jumalasta. Heidän välillään ei löytynyt mitään yhteistä maaperää.

’Mitä on totuus?’ kysyi Pilatus.[44]

Oliko Pilatus koskaan elämässään miettinyt tätä kysymystä vakavasti? Oliko hän filosofisesti orientoitunut ajattelija, joka mietti tätä päivittäin? Jälkimmäinen vaihtoehto sopii huonosti siihen mitä Pilatuksesta tiedämme. Josefus, Filon ja evankelistat kuvaavat häntä enemmän toiminnan miehenä, joka ei aina ehtinyt pohtia edes valintojensa seurauksia.

Jos Pilatuksen viimeinen kysymys olisi ollut vilpittömän pohdiskelijan ja etsijän kysymys, hän olisi jäänyt odottamaan tai peräänkuuluttamaan vastausta. Asiayhteydessään luettuna se kuulostaa vain retoriselta kysymykseltä, johon Pilatus ei odottanut, eikä ehkä edes sallinut, vastausta. Ehkä hän jopa pelkäsi Jeesuksen vastausta.

Tähän loppui kuulustelu tältä erää. Pilatuksen kysymys jäi kaikuna historiaan. Se on toistanut itseään tähän päivään asti. Yhä harvempi uskoo, että siihen koskaan löytyy mitään vastausta.

Jeesuksen ja Pilatuksen välinen niukka dialogi kuulostaa minusta uskottavalta. Pelkästään voittajan näkökulmasta kirjoitettu propaganda tuskin sisältäisi näin arvoituksellista ja loppupäätelmistään avoimeksi jäänyttä vuorovaikutusta.

Arvailut Pilatuksen motiiveista ovat nimenomaan sellaisia – pelkkiä arvailuja. Voi olla että Jeesuksen olemus herätti hänessä epämääräistä levottomuutta ja aavistuksia jostain itseään, ja jopa Rooman valtaa suuremmasta, auktoriteetista. Vähintään yhtä todennäköistä on, että sellainen pohdiskelu oli hänelle täysin samantekevää:

Ylipapit esittivät nyt useita syytöksiä häntä vastaan, ja Pilatus kysyi:
’Etkö lainkaan vastaa? Kuulethan, mistä kaikesta he sinua syyttävät.’
Mutta Jeesus ei enää vastannut mitään. Tämä ihmetytti Pilatusta
[45].

Papisto oli kantansa valinnut, eikä heille vastaamisessa ollut enää mitään mieltä. Vastaamalla Pilatukselle Jeesus ehkä tavoitteli ainoata mieltä, joka saattoi vielä olla raollaan totuudelle.

Jeesus oli henkilönä sekä merkillisen haastava, että hämmentävä. Jeesuksen herättämät intohimot kansassa alkoivat tuntua poikkeuksellisen vaarallisilta. Pilatus tarvitsi nyt miettimisaikaa.

Herodes

Aikalisä tarjoutui kun papit kertoivat Jeesuksen villitsevän mieliä ”Galileasta tänne asti”[46]

Näissä sanoissa Pilatus kuulee lampaan mentävän reiän.

Tämän kuultuaan Pilatus kysyi, oliko mies galilealainen. Saatuaan tietää, että Jeesus oli Herodeksen hallintoalueelta, hän lähetti Jeesuksen Herodeksen luo, sillä tämäkin oli niinä päivinä Jerusalemissa.[47]

Kysymys syytetyn kotipaikasta kuului jokaisen tuomarin alkukysymyksiin. Hänen oli varmistettava, ettei lähtisi tuomitsemaan kenenkään toisen hallinta-alueen kansalaista. Herodes Antipas oli tosin Pilatuksen alamainen, mutta oli silti oikeutettu tuomitsemaan oman maakuntansa kansalaisia, ainakin jos rikokset on tehty omalla hallintoalueella. Jeesus oli kuitenkin vakavimmat rikoksensa tehnyt pääkaupungissa ja vieläpä sen pyhimmässä paikassa. Pilatuksella oli itsestään selvä oikeus tuomita Jeesus oman hallintoalueensa rikollisena.

Kaikeksi onneksi Herodeskin oli tullut juhlien ajaksi Jerusalemiin. Ehkä hän sillä tavalla yritti todistaa alamaisilleen olevansa kaikesta huolimatta kunnon juutalainen. Niinpä Pilatus päättää lähettää Jeesuksen kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan hasmonealaisten palatsiin, jossa Herodes piti majaa. Samalla hän voisi onnitella itseään keksimästään diplomaattisesta eleestä. Hän tiesi että turhamainen Herodes kokisi tämän melkein lahjana.

Ainoastaan Luukas kertoo tästä sinänsä merkityksettömästä vierailusta Herodeksen luona. Herodeksella ei Jerusalemissa olisi ollut suuriakaan mahdollisuuksia astua Pilatuksen varpaille ja oli korkeintaan imarreltu saamastaan konsultaatiopyynnöstä. Ehkä Luukas mainitsee tämän, jotta kävisi täysin selväksi, ettei yksikään taho ollut syytön Jeesuksen tuomioon. Kaikki olivat siinä mukana. Näennäisesti suurimmilla auktoriteeteilla oli kuitenkin pienin merkitys tapahtumasarjassa, jota kuljetti eteenpäin koko ihmiskuntaa riivaava halu löytää syntipukki kaikille ongelmilleen.

Herodes ilahtui kovin nähdessään Jeesuksen, sillä hän oli jo pitkään halunnut tavata hänet. Hän oli kuullut Jeesuksesta ja toivoi, että tämä tekisi hänen nähtensä jonkin ihmeteon.[48]

Herodeksen ilahtumisessa on täytynyt olla jotain hyvin helpottunutta. Olihan hän ehtinyt pelätä, että Jeesus oli mestauttamansa miehen haamu, kuolleista noussut Johannes kostaja.[49]

Luukkaan mukaan Herodes oli omista syistään yrittänyt tapattaa Jeesuksen Galileassa. Murhasuunnitelma oli kuitenkin vuotanut hovista ja Jeesusta oli varoitettu ajoissa. Silloin Jeesus oli lähettänyt Herodekselle terveisiä:

Menkää ja sanokaa sille ketulle:.. – eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.[50]

Nyt he tapasivat toisensa Jerusalemissa. Vanha kettu sai mahdollisuuden varmistaa, että hänen pelkäämänsä mies todella tulisi tapetuksi.

Toivoiko Herodes tosiaan, että Jeesus tekisi jonkun ihmeteon, vai oliko se vain hänen tapansa halventaa Jeesusta paljastamatta omaa pelkoaan? Ehkä hän vain pilkkasi sidottua miestä, joka ei pystynyt edes vapautumaan kahleistaan. Hänen Galileassa tekemänsä ihmeteotkin olivat varmaan vain taikauskoisen kansan levittämiä tyhjiä huhuja.

Hän kyseli Jeesukselta kaikenlaista, mutta Jeesus ei vastannut hänelle mitään.[51]

Muille kuulustelijoilleen Jeesus oli sanonut edes jotain. Herodeksen edessä hän vaikeni kokonaan. Tämä oli kuitenkin se mies, joka oli mestauttanut Jeesukselle rakkaan Johannes Kastajan. Jos Herodes edes olisi kysynyt jotain vastaamisen arvoista, mutta kyseli kaikenlaista kuulostaa juuri sellaiselta keskustelunavaukselta joka ei aiemminkaan ollut Jeesusta kiinnostanut.

Ylipapit ja lainopettajat, jotka olivat paikalla, syyttivät Jeesusta kiivaasti.[52]

Papisto esitti samat syytökset, jotka oli jo kertaalleen kerrottu Pilatukselle. Oli tietenkin nöyryyttävää tulla tänne lobbaamaan naapurimaakunnan kuningasta Jeesusta vastaan, vaikka Herodeksella ei ollut minkäänlaista päätösvaltaa asiassa. Toisaalta Pilatuksen olisi tämän jälkeen entistäkin vaikeampi vastustaa heidän vaatimuksiaan.

Mitätöidäkseen kaikki epäilykset siitä, että hän tulisi jälkeenpäin millään tavalla ilmaisemaan erimielisyyttään, tai hyödyntämään Jeesuksen kohtaloa eripuran aiheena, Herodeskin alkoi sotilaineen matkia paikalla olevien syyttäjien kiivasta halua nujertaa uhri.

Herodes ja hänen sotilaansa alkoivat nyt kohdella Jeesusta halveksuvasti. Herodes teki Jeesuksesta pilkkaa puettamalla hänet komeaan pukuun, ja sitten hän lähetti Jeesuksen takaisin Pilatuksen luo[53].

Yksi tapa murtaa vangitun oma identiteetti on antaa tälle kunniallisen aseman symboleja ja pilkata niitä. Kapinallisille annetaan hetkeksi juuri ne vallan symbolit, joita vastaan ovat taistelleen. Heitä kohdellaan kuin valtiaita joiden asemaa ovat tavoitelleet. Seuraavassa hetkessä heitä pilkataan ja lyödään kuin tautisia koiria. Se kuitenkin osoitti, kuinka perusteellisesti Herodes oli käsittänyt Jeesuksen väärin.

Joka Herodes tuli näin rohkaisseeksi Pilatusta jatkamaan vangin tuomitsemista. Se sopi Pilatukselle hyvin. Alleviivaamalla Herodeksen suositusta, hän saattoi minimoida papistolta saamaansa suositusta. Pilatus ei missään tapauksessa halunnut näyttää mieheltä, joka oli Jerusalemin pappien talutushihnassa.

Pilatus on tämän kertomuksen ainoa yksilö, jolla on asemansa puolesta valta päättää Jeesuksen kohtalosta, mutta hänkään ei uskaltanut käyttää sitä, koska on itseään alempien valtojen pauloissa. Ensin hän yritti siirtää vastuun vain yhtä askelta alemmas, toivomalla, että Herodes tekisi valinnan hänen puolestaan. Mutta Herodes pelkäsi keisarin ja Pilatuksen lisäksi myös kansaa. Jeesuksen suurimmat tukijoukot tulivat hänen hallintoalueeltaan. Hän ei halunnut niistä mitään uutta päänsärkyä palattuaan takaisin Galileaan.

Sovinto

Tuona päivänä Herodeksesta ja Pilatuksesta tuli ystävät; siihen saakka he olivat olleet vihoissa keskenään.[54]

Emme tarkalleen tiedä miksi he olivat aiemmin nähneet toisensa vihollisena. Pilatus epäili Herodesta erään kantelukirjeen lähettämisestä keisari Tiberiukselle. Ennen sitä korkea-arvoinen juutalainen delegaatio, luultavasti Herodeksen ja Kaifaan johdolla, oli turhaan yrittänyt painostaa Pilatusta poistamaan kultaisen vaakunan temppelistä. Keisari Tiberius oli sen seurauksena lähettänyt ankaran kurinpalautuskirjeen Pilatukselle.[55] Tiberius ei sallinut liian ankaria sortotoimia. Pilatus sai nöyryyttävät moitteet ylhäältä päin. Hänen omat alamaisensa olivat sen aiheuttaneet. Pilatus ei voisi käsitellä Herodeksen ja Kaifaan klaania ihan mielivaltaisesti. Kaunainen varovaisuus oli viilentänyt suhteita kumpaankin. Ehkä Herodes puolestaan oli jäänyt katkeraksi Pilatuksen järjestämästä samarialaisen profeetan ja tämän seuraajien joukkomurhasta[56]. Se oli Herodeksen reviirille astumista. Hänen isänsä, Herodes Suuri oli aikanaan luvannut antaa Juudean hänen hallintaansa, mutta testamenttasi tärkeimmän maakunnan ennen kuolemaansa veli Arkhelaoskselle, joka tyri kuninkuutensa niin perusteellisesti, että Keisari lopulta otti Juudean suoraan itse nimittämänsä maaherran alaisuuteen. Näin ollen Pilatus hallitsi nyt Herodeksen himoitsemaa pääkaupunkia ja kaikkein vaurainta maakuntaa. Itse hän oli joutunut sivistyksen rajamaille köyhiä galilealaisia paimentamaan.

Olivat kaunan aiheet olleet mitkä tahansa, tänä päivänä katkerat kilpailijat löysivät toisensa. Vanhat vihamielisyydet haudattiin ja herrat ryhtyivät ystäviksi keskenään.

Historiallisena yksityiskohtana tällä kommentilla ei välttämättä ollut suurtakaan merkitystä, mutta pienenä esimerkkinä siitä mitä uhri yleensä saa aikaan, tämä pieni huomio on suunnattoman tärkeä.[57] Tässä pienessä kommentissa tiivistyy uhrin tärkein merkitys. Ensin Jeesus yhdisti kilpailevia juutalaisia ryhmiä tulemalla heidän yhteiseksi syntipukikseen. Sen jälkeen hän vielä yhdisti kaksi poliittisen ja sotilaallisen vallan keskinäistä kilpailijaa. Kaikki tämän maantieteellisen alueen vallat ja voimat olivat hetkeksi hellittäneet keskinäisen kilpailunsa, kun löysivät yhteisen kanavan väkivaltansa purkamiseksi.

Jeesuksen kärsimysnäytelmä oli johtajille ja kansalle pitkällinen katarsis, puhdistautuminen keskinäisiltä ristiriidoilta.[58] Hyvän katarsiksen jälkeen keskinäiset vertailut ja kateelliset kilpailut on vähäksi aikaa unohdettu. Jos uhrin katarttinen vaikutus on poikkeuksellisen vahva ja pelastaa osapuolet poikkeuksellisen vaarallisesta kriisistä, hänet yleensä jälkeenpäin mytologisoidaan jumalallisiin mittoihin. Väkivallan uhrista tuleekin rauhan tuoja.

Miksi Luukas ylipäänsä mainitsee tämän yksityiskohdan? Tiesihän hän ettei Herodeksen ja Pilatuksen välisessä sovinnossa ollut mitään kristillistä, eikä muutenkaan eettisesti ylevää.

Girard epäilee Luukkaan olleen hyvin tietoinen viattoman uhrin kollektiivisen murhaamisen yhdistävästä vaikutuksesta. Hän ei kuitenkaan sekoita ikivanhaa väkivallalle rakennettua sovintoa siihen sovintoon, jota Jeesus oli selittänyt opetuslapsilleen viimeisen ehtoollisen yhteydessä.

Jeesuksen kollektiivinen murhaaminen, kaikista näennäisjuridisista kiemuroista huolimatta, muistutti ulkoisesti vanhaa uhrikulttia ja sen tuomaa väliaikaista rauhaa. Evankeliumin kirjoittajat ovat tietoisia tästä, mutta kuvailevat sitä tavalla, joka paljastaa ja demytologisoi uhreja vaativan sovinnon ja tuo sen keskelle todellisen Jumalallisen sovinnon, joka ei vaadi väkivaltaa eikä uhria.

Herodes ja Pilatus tuskin tiedostavat sovintonsa rakentuvan yhteisesti sovitulle murhalle, johon heidän alamaisensa osallistuvat. Luukaksella saattoi olla se tietoisuus, mikä heiltä puuttuu.[59]

Poliittisesti tämän sovinnon merkitys ei ollut kovin suuri. Päinvastoin, tämän uhrin jälkeen kaikki uhriuden varaan rakennetut sovinnot ja rauhat tulisivat yhä nopeammin osoittautumaan kyseenalaisiksi. Jeesuksen uhriksi antautuminen tapahtui tavalla, joka tulisi paljastamaan kaiken inhimillisen kulttuurin rakentuvan viattoman uhrin veren varaan. Hän oli tullut riisumaan väkivaltaiset Jumalat valheistaan. Tämän uhrin jälkeen kaikki ja mikä tahansa uhraaminen tulisi toimimaan yhä huonommin minkään yhteisön sisäisen yhtenäisyyden pohjana tai osapuolten välisten ristiriitojen ratkaisijana.[60]

Kaikki maailman Herodekset ja Pilatukset, olivat ne sitten maaherroja, piispoja, puolueen tai suvun johtajia, olisivat pian kasvokkain keskinäisten ristiriitojensa kanssa, vailla mitään toimivaa mahdollisuutta ratkaista sitä syntipukin kautta. Luukkaan noteeraama vaatimaton sovinto on ironinen huomio siitä yhteiskuntarauhan rakentamisen muodosta, joka Jeesuksen jälkeen olisi käyvä koko ajan vaikeammaksi.

Olihan hän itse esittänyt hämmentävän ennustuksen siitä, ettei ollut tuomassa rauhaa vaan miekkaa.

Jeesus siis kuljetettiin takaisin Pilatuksen luo, mutta ei aivan samannäköisenä kuin lähtiessään. Herodes oli puettanut Jeesuksen ”komeaan pukuun”, jonka tarkoitus oli ivata Jeesuksen väitettyä kuninkuutta. Hänen päällään sen oli epäilemättä tarkoitus näyttää pellen puvulta.

Tuomio

Pilatus ei siis päässyt pälkähästä. Hänen oli annettava muodollinen päätös Jeesuksen kohtalosta. Jeesuksen tuominen takaisin edelleen sidottuna, mutta puettuna kuninkaalliseen viittaan, oli kuitenkin selkeä viesti Herodeksen yhtymisestä papiston syytteisiin: ”Hoida sinä tämä pellekuningas, sillä ainoalla tavalla, jolla todellisen vallan uhmaajat hoidetaan.” Tämä rohkaisi Pilatusta. Ainakaan juutalaisten varttikuninkaasta ei tulisi olemaan mitään haittaa, ratkaisi hän tämän ongelman millä tavalla tahansa.

Mutta tässä vaiheessa neuvotteluja ei enää käyty vain hänen ja papiston välillä. Kansa oli herännyt uniltaan ja kokoontui kasvavana joukkona seuraamaan tapahtumia. Tästä eteenpäin koeteltaisiin Pilatuksen ja papiston kykyä johtaa kansaa. Kiihottuneen kansan kanssa ei voinut käydä monimutkaisia neuvotteluja. Heille kelpasi vain yksinkertaiset ratkaisut, joihin voitaisiin vastata kieltävästi tai myöntävästi.

Papistolla oli tietenkin ylivoimainen etu, koska kyseessä oli heidän kotijoukoistaan. Pilatuksella oli pitkä ja turhauttava kokemus niiden hallitsemisesta. Aina hän oli uskonut, että pitäisi vain löytää oikea juoni, se yksi kansaan vetoava naru josta vetää. Koskaan hän ei kuitenkaan sitä löytänyt.

Jeesus ei osallistunut siihen peliin lainkaan. Hän ei kertaakaan yrittänyt vedota massoihin tai manipuloida heidän mielenliikkeitään. Siinä mielessä hän ei edes yrittänyt olla mikään kansanjohtaja. Puhuessaan joukoille hän melkein aina puhui yksilöille, yrittäen houkutella yksilön ulos joukosta harkitsemaan asioita yksilöllisesti. Nyt hänen edessään tiivistyi niin vahvasti manipuloitu joukkohenki, että siitä oli enää turhaa tavoitella yksilötietoisuutta.

Pilatus uskoi taas kerran voivansa puheellaan rauhoittaa kansan, ja löytää ratkaisu, joka tyydyttäisi kaikkia. Hän piti tämän oikeudenkäynnin pisimmän puheen:

Pilatus kutsui koolle ylipapit, hallitusmiehet ja kansan ja sanoi heille: ’Te toitte tämän miehen minun eteeni väittäen häntä kansan villitsijäksi. Olen nyt teidän läsnä ollessanne kuulustellut häntä, mutta en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään, mistä te häntä syytätte. Ei liioin Herodes, sillä hän lähetti miehen takaisin meidän eteemme. Ei hän ole tehnyt mitään, mistä seuraisi kuolemantuomio. Minä päästän hänet vapaaksi, kunhan ensin olen antanut kurittaa häntä.’ [Hänen näet täytyi aina juhlan aikana päästää heille joku vanki vapaaksi.][61]

Pilatuksen argumentissa on kuitenkin yksi suuri heikkous. Hänen mielestään Jeesuksen syyllisyyttä ei voinut vahvistaa. Mutta Jeesuksen syyttömyyskin jäi vahvistamatta, koska Jeesus ei millään tavalla ollut auttanut häntä puolustuksen rakentamiseksi. Jeesus oli syyllinen, kunnes toisin todistettaisiin, eikä Jeesus tehnyt mitään todistaakseen syyttömyyttään.

Pilatus luotti kuitenkin auktoriteettiinsa ja julisti tuomion, jonka oletti rauhoittavan kansaa. Kuritustuomio oli nimittäin julkinen ja niin ankara, että sekin saattoi vahingossa päättyä piiskatun kuolemaan. Pilatus arveli, että viittä vaille kuolemantuomio riittäisi papiston kiihottamalle kansalle.

Ehkä hän salaa toivoi, että kerrankin voisi voittaa kansan suosion papiston arvovallan kustannuksella. Olihan kansa ottanut Jeesuksen riemullisesti vastaan tullessaan juhlan alussa kaupunkiin. Ehkä hänellä sittenkin oli nyt piilossa olevaa kansansuosiota, jota ruokkimalla voisi kerrankin nolata tuon uskonnollisen aateliston, jonka vaikutusvaltaa hän oli katkerasti kadehtinut. Sellaisen herkullisen hetken hän tulisi muistamaan lopun elämäänsä.

Hän oli väärässä.

Silloin kaikki huusivat yhteen ääneen: ’Kuolema sille miehelle![62]

Claudia

On vaikea tarkalleen arvata missä vaiheessa tätä oikeudenkäyntiä Pilatus sai viestin vaimoltaan. Matteuksen mukaan Pilatuksen kokema ristiriita kävi entistäkin monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi, kun palvelija kuiskasi hänen korvaansa vaimolta tulleen viestin:

’Älä tee mitään sille pyhälle miehelle. Näin hänestä viime yönä pahaa unta.’[63]

Antiikin historioitsijoiden mukaan hänen vaimonsa oli Claudia Procula, Keisari Augustuksen lapsenlapsi. Samojen lähteiden mukaan keisari Tiberius oli lähettänyt Pilatuksen Juudeaan rangaistuksena siitä, että hän oli nainut itseään ylempiluokkaisen naisen. Claudia jäi Roomaan moneksi vuodeksi, koska vaimoja pidettiin provinsseissa turvallisuusriskeinä. Maaherrat saivat vierailla vaimonsa luona vain kerran vuodessa. Claudian läsnäolo oli Juudeassa ja jopa Pilatuksen kanssa levottomassa Jerusalemissa, on tulkittu johtuvan hänen suuresta rakkaudestaan Pilatusta kohtaan.[64]

Evankeliumeissa ainoastaan Matteus antaa Claudialle minkäänlaista roolia. Yhden jakeen pituinen vinjetti kertoo vain palvelijan välittämän viestin Claudialta Pilatukselle.

Enneuniin suhtauduttiin siihen aikaan vähintään yhtä vakavasti kuin nykyään. Kaikkien keisarien kohtaloihin liittyi enneunia. Siksi Claudian viesti on täytynyt tuntua hätkähdyttävältä. Ehkä hän oli nähnyt unensa sen jälkeen kun Pilatus oli aamuvarhain herätetty oikeutta käymään. Ehkä hän oli jo ennakolta tietoinen Jeesukseen liittyvistä huhuista ja miettinyt mistä oikeastaan oli kysymys. Joka tapauksessa hän oli unensa kautta vakuuttunut siitä, että syytetty mies oli pyhä. Häneen koskeminen koituisi heille vahingoksi. Jumalat voisivat raivostua tai keisari Tiberius saattaisi suuttua. Vaikea sanoa kumpi vaihtoehto tuntui pelottavammalta.

Hän ei kuitenkaan voinut itse välittää viestiään miehelleen, koska naisen ei sopinut astua miesten hallinta-alueelle. Siksi hän lähetti palvelijansa kuiskaamaan viestin Pilatukselle kesken oikeudenkäynnin.

Kuultuaan viestin Pilatuksen valtapeli monimutkaistui. Nyt hänen piti valita ollako vaimollensa ja mahdollisesti keisarille tai jumalille mieliksi, vai seuraisiko hän niitä voimia, jotka hänen alaistensa keskuudessa velloivat. Kumpikin vaihtoehto tuntui yhtä vaaralliselta. Miettimisaikaa ei enää ollut.

Ehkä hän nousi istuimeltaan tehdäkseen muutaman miettimiskierroksen. Senkin kansanjoukot olisivat nähneet heikkouden merkkinä. Rooman edustajan piti pysyä rauhallisena ja lausua tuomionsa istualleen. Jos hän nousisi seisomaan, kansan pitäisi vaieta, koska silloin oli jotain erityisen painoarvoista sanottavaa.

Matteus ei kerro Pilatuksen reaktiosta mitään. Siitä voinemme päätellä, että Claudian viesti ei loppujen lopuksi mennyt jakeluun.

Kaikkein intiimeimmätkin halut ja pelot hävisivät pikataistelun vaikutusvallasta Pilatuksen mieleen. Kaikkein läheisimmän ihmisen pelot tai halut eivät vetäneet vertoja suuren kansanjoukon yhtenäistyneelle intohimolle, jonka vietäväksi Pilatus vähitellen antautui. Evankelistat paljastavat erehtymättömällä tarkkuudella sen mekanismin ja dynamiikan, jonka pohjalta uhria on aina valittu ja valitaan yhä edelleen.[65]

Barabbas

Juhlan aikana maaherra aina päästi vapaaksi yhden vangin, sen jota kansa pyysi.[66]

Roomalaiset olivat perineet kreikkalaisilta tavan armahtaa rikollisia suurten uskonnollisten juhlien aikana.[67] Pilatus oli nähtävästi tehnyt siitä oman sovellutuksensa Juudeaan.

Hän käytti vuoden suurinta juhlaa hyväkseen ottaakseen lukemaa kansan poliittisesta kompassista vapauttamalla juhlan kunniaksi yhden “rikollisen”, jota nykyään kutsuisimme poliittiseksi vangiksi. Kansan sympatiat tuskin olivat tavallisten rikollisten puolella, mutta yhden poliittisen kapinoitsijan vapauttaminen oli omiaan rauhoittamaan vahvimpia intohimoja suuria kansanjoukkoja keräävän juhlan aikana. Sillä saatettiin ehkäistä kapinaksi äityvä mellakointi.

Sillä kertaa oli vangittuna kapinoitsijoita, jotka kapinan aikana olivat tehneet murhan. Heidän joukossaan oli Barabbas-niminen mies. Pilatuksen luo kerääntyi nyt väkijoukko, joka pyysi häntä tekemään niin kuin hänen tapansa oli.[68]

Pilatus toi Jeesuksen vaihtoehdoksi juutalaisen nationalistin, murhasta tuomitun kapinoitsijan. Barbbas näyttää kertomuksen yksinäiseltä sudelta, legendaariselta kapinoitsijalta, palestiinan Che Guevaralta. Saattoi hän ollakin jotain sinne päin. Uskonnollinen kansalliskiihko tuotti paljon hänen kaltaisiaan sankareita. Hän kuului luultavasti tikarimiehiksi (sicarii) kutsuttuun ryhmään, joka oli erikoistunut poliittisiin salamurhiin.[69] Hänessä henkilöityi juutalaisten katkeruus valloittajia vastaan. Silti vain pieni osa kansasta oli salaa kannattanut häntä tai hänen kaltaisiaan. Enemmistö kannatti passiivista vastarintaa Roomalaisia vastaan. Rikas aristokratia halusi avointa yhteistyötä Roomalaisten kanssa, koska pystyivät hyödyntämään sitä henkilökohtaisen omaisuuden ja vaikutusvallan kartuttamiseksi.

Jeesus ei oikein sopinut mihinkään kategoriaan. Hän ei seurannut kaikkia kansoja ohjaavaa väkivallan vastaansanomatonta logiikkaa. Jokin hänessä haastoi kaikki vallat ja voimat paljastamaan todellisen luonteensa. Siksi hän sopi kaikkia ryhmiä hetkeksi yhdistäväksi syntipukiksi.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että arameankielinen nimi Barabbas tarkoittaa Isän Poika. Jotkut vanhat käsikirjoitukset kertovat hänen etunimensä olleen Jeesus, joka oli siihen aikaan aika tavallinen nimi.[70] Oli nimi jälkeenpäin keksitty tai ei, sen teologinen ironia on selvä. [71] Kansan valittavana oli siis kaksi bar abbaa, kahden vaihtoehtoisen perinnön kantajaa. Barabbaalla, väkivallan pyhittäjällä, oli etniset, kansalliset ja luultavasti myös uskonnolliset arvot. Hänen pyhä kutsumuksensa oli kostaa rakkaillensa aiheutettu kärsimys välittämättä siitä, että tulisi sen kautta vihollistensa kaltaiseksi, ja joutuisi lopuksi heidän uhrikseen. Hän on kaikkien kansojen ja etnisten ryhmien sankarihahmon arkkityyppi. Hän on kaikkien niiden isien poika, jonka salattu innoituksen lähde, esikuva ja malli, on vihollisen väkivaltaisuudessa. Vaikka hän itse voisi joutua sen uhriksi, hän tulisi esimerkillään siirtämään pyhitetyn väkivallan perinnettä seuraajilleen ja jälkeläisilleen.

Jeesus tunnustautui vain taivaallisen Isänsä pojaksi. Hänelle se merkitsi irtisanoutumista kaikesta uskonnollisesta väkivaltaisuudesta. Mikään lojaalisuusvelvoite ei oikeuttaisi häntä turvautumaan väkivaltaan.

On sääli että jotkut tulkitsevat Jeesuksen viittaukset Taivaalliseen Isään vain väkivaltaisen patriarkaalisuuden tukemisena. Todellisuudessa se merkitsi aivan muuta. Tunnustautumalla Taivaallisen Isän lapseksi Jeesus nimenomaan sanoutui irti kaikkien maallisten isien vaatimasta väkivaltaisesta perinnöstä. Puhumalla Jumalasta Abbana hän sanoutui irti patriarkaalisuuden sortovallasta. Jeesuksen isä ei ollut millään tavalla alistava. Kaikki myöhempi kristikunnassa harjoitettu vetoaminen “isälliseen” auktoriteettiin on juuri sen vallan käyttämistä, jota Jeesus elämällään, opetuksellaan ja kuolemallaan asetti kyseenalaiseksi.[72]

Pilatuksen edessä ja kansan valittavana olivat kaksi hyvin erilaista isää ja heidän kaltaiset poikansa. Valheilla pyhitetyn väkivallan isä on hallinnut ihmiskuntaa “maan perustamisesta asti.” Sen edustaja on tässä tilanteessa Barabbas. Taivaallisen Isän Poika on tullut avaamaan ihmiskunnan silmät näkemään myytteihin piilotetun väkivaltaisuutensa.

Tässä tilanteessa mitään kääntymystä ei kuitenkaan tapahtuntu. Väkivallan pyörät jauhoivat vanhalla rutiinilla alleen Jeesuksen edustaman vaihtoehdon.

Barabbas saattoi kuitenkin sanan konkreettisessa merkityksessä jälkeenpäin sanoa, että Jeesus kuoli hänen puolestaan. Jeesuksen kuolema pelasti Barabbaan.

Kateus

Pilatus kysyi: ’Tahdotteko, että vapautan teille juutalaisten kuninkaan?’ Hän näet ymmärsi, että ylipapit olivat pelkästä kateudesta jättäneet Jeesuksen hänen käsiinsä.[73]

Tämän draaman eri toimijoiden motiiveista puhutaan evankeliumeissa aika vähän. Sellaiset jäävät enimmäkseen lukijoiden tulkittaviksi. Siksi on aika hätkähdyttävää, että Markus ja Matteus uskovat tietävänsä Pilatuksen tietävän juutalaisen papiston motiivit. He olivat kateuttaan tuoneet Jeesuksen Pilatuksen tuomittavaksi.

Mitä kateutta Pilatus Markuksen mukaan näki? Oliko se pappien keskinäistä kateutta? Oliko se heidän kateuttaan Jeesusta kohtaan tai ehkä molempia yhteensä?

Kysymys kunniasta ja häpeästä olivat israelilaisten kulttuurissa keskeisiä tekijöitä. Yhden kunnia oli potentiaalisesti toisen häpeä. Koska kaikki imitoivat toistensa halua saada kunniaa, siitä tuli yhteisesti kadehdittua pääomaa.

Jeesus oli opetuksensa ja tekemiensä ihmeiden kautta saanut osakseen paljon kunnioitusta ja ihailua. Kansa oli ilmaisuust sitä varauksettomasti ja julkisesti Jeesuksen tullessa Jerusalemiin. Hän oli saanut suorastaan kuninkaallisen vastaanoton, vaikka hän itse ironisoi sitä ratsastamalla aasilla.

Jeesus oli kolmivuotisen toimintansa varrella saanut jotain sellaista, mitä kateellinen papisto ei voinut olla näkemättä itseltään menetetyksi. He eivät huomanneet Jeesuksen erilaisia tapoja kieltäytyä vallasta. He olivat täysin vakuuttuneita siitä, että Jeesus kilpaili samasta arvostuksesta ja kunnioituksesta, josta hekin keskenään kilpailivat. Kaikki se arvostus ja kunnioitus, minkä kansa antoi Jeesukselle, oli heiltä pois. Siksi kaikki Jeesukselle annettu suosio oli tuhottava.

Vaikka Markus vasta tässä mainitsi sanan kateus, hän oli kuvannut papiston kateellista kilpailua Jeesuksen kanssa paljon aikaisemmin.[74] Tämä peli oli alkanut jo kolme vuotta aiemmin, kun Jerusalemissa kuultiin huhuja miehestä joka oli saanut suuria kansajoukkoja seuraajakseen. Siitä asti he olivat tehneet kaikkensa kyseenalaistaakseen Jeesuksen auktoriteettia, uskottavuutta ja kunniaa. Kun juorut ja parjaukset eivät tepsineet, he olivat muutaman kerran haastaneet hänet julkiseen väittelyyn. Se oli kunniakkain mutta samalla kaikkein vaarallisin tapa kohdata kadehtittu kilpailija.

Näin tehdessään he olivat ottaneet kaksi riskiä: He voisivat tulla julkisesti nolatuiksi ja yleisölle saattaisi käydä liiankin ilmeiseksi, että he pelkää kateuttaan taistelivat Jeesuksen kanssa. Molemmat painajaiset olivat toteutuneet.

Jeesus oli useasti johdattanut keskusteluja pisteeseen, josta papisto oli joutunut perääntymään. Heidän kateutensa Jeesusta kohtaan oli tullut huomatuksi. Kunnian vaaka oli kallistunut Jeesuksen puolelle. Viimeisen sanan hallitsija keräsi auktoriteettia harteilleen. Kansa tiesi myös, että kateelliseen kilpailuun lähdetään vain vertaisten kanssa. Siksi Jeesus alkoi näyttäytyä ylipappien vertaisena, vaikka hänellä ei ollut mitään systeemin hyväksymää statusta.

Sen jälkeen, kun Jeesus oli temppelissä kyseenalaistanut papiston arvovallan, eliitin kateellinen raivo oli yltynyt olennaiseen ytimeensä: ”Kunpa häntä ei olisi olemassakaan”. Jeesuksen pudottaminen parin pykälän verran alaspäin ei enää riittänyt. Jeesus pitäisi tappaa, mutta ei millä tavalla tahansa. Pelkkä salamurha ei riittäisi. Jeesus pitäisi myös riisua kaikesta siitä kunniasta, jonka hän oli kansalta saanut. Hänen pitäisi kuolla häpeällisesti. Häpeän pitäisi olla itse aiheutettu. Koko kansan pitäisi nähdä, että Jeesus kuolisi omasta syystään. Jeesuksen kuolinsyy ja kuolin tapa riistäisi häneltä koko kunniapääoman. Kunnia palautuisi heille, joilta Jeesus oli sen varastanut. Temppeliaristokratialla oli nyt mahdollisuus käyttää kansan omaa ääntä kunniansa palauttamiseksi.

Papisto ei ollut ainoa kateudesta sairas osapuoli. Pilatus ei näytä tiedostaneen omaa kateuttaan papistoa kohtaan. Kansa oli jatkuvasti antanut papistolle sellaista vaikutusvaltaa, joka Pilatuksen mielestä olisi kuulunut hänelle. Nyt hänellä olisi mahdollisuus mittauttaa arvovaltansa papistoa vastaan. Hän päätti sijoittaa panoksensa mieheen, jonka salaiseen kansansuosioon uskoi. Hän oli aika varma siitä, että kansa äänestäisi Jeesusta vapautettavaksi. Sen kautta hän pystyisi tuottamaan papistolle massiivisen nöyryytyksen.

Kumman haluatte? Vapautanko Barabbaksen vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?[75]

Tämän kysymyksen kautta Pilatus alkoi livetä virkavastuustaan. Rooman tuomareita oli ankarasti varoitettu kuuntelemasta kansan huutoäänestystä jakaessaan tuomioitaan.[76] Yhdelläkään täytäntöönpanovallalla ei ollut oikeutta siirtää henkilökohtaista vastuutaan kansanjoukolle. Miksi ihmeessä Pilatus sortui itselleen täysin poikkeukselliseen käytäntöön? Hänet tunnettiin itsevaltaisena miehenä, joka ei missään tapauksessa halunnut olla kansan pompoteltavana.[77] Ei hän nytkään uskonut niin käyvän. Hänhän tässä oli kansaa pompottelemassa, eikä päinvastoin.

Pilatukselle selvisi hyvin nopeasti, että hän oli taas kerran pelannut korttinsa väärin. Yritys nöyrryttää papistoa kääntyi häntä itseään vastaan.

Ylipapit kuitenkin kiihottivat väkijoukkoa pyytämään, että hän pikemminkin vapauttaisi Barabbaksen.[78]

Kansan valta.

Kaikki evankelistat kertovat kuinka kansanjoukko valitsi kapinallisen terroristin sankarikseen ja kaikkea uhriutta vastustavan kummajaisen uhrikseen. Sankariroolista johdonmukaisesti kieltäytyneellä Jeesuksella ei ollut mitään annettavaa suurelle joukolle. Hänellä oli annettavaa vain niille yksilöille, jotka uskalsivat astua ulos kansanjoukon väkivaltaisista intohimoista ja tarkastella tapahtumia uhrin näkökulmasta. Sellaisia ei tästä joukosta ja sen edustamasta ihmiskunnasta löytynyt.

Vielä Pilatus kysyi kansalta: ’Mitä minä sitten teen tälle, jota te sanotte juutalaisten kuninkaaksi?’ He huusivat: ’Ristiinnaulitse!’[79]

Lynkkaushuudot olivat ehkä alkaneet vain muutamista papiston palkkaamista lobbareista. Heitä tarvittiin heittämään esnsimmäiset kivet. Muut seurasivat heidän esimerkkiään ja yhtyivät kuoroon. Mimeettinen hysteria imi nopeasti kaikki mukaansa. Epäilykset ja empimiset katosivat ja yksimielisen uhraamisen halu valloitti koko joukon.

Kansanjoukko tuskin oli sama, joka viisi päivää sitten oli yrittänyt huudattaa häntä messiaaksi. Tänne oli todennäköisesti valikoitunut paljon enemmän papistolle läheistä eliitin aktivisteja ja rikkaampaa kaupunkilaisväestöä, jolla muutenkin oli pääsy palatsiin tai ainakin sen pihalle.[80] Ei näiden muurien sisällä yleensä piitattu maattomien ja työttömien äänistä. Nyt paikalle oli saapunut myös joukko ihmisiä, joiden salaiset sympatiet olivat kapinallisten puolella.

Ehkä Pilatus tajusi, että Jeesus oli viaton. Mutta mikään Pilatuksen historiassa ei anna aihetta pitää häntä viattoman uhrin puolustajana. Paljon todennäköisempää on, että Pilatus tarjosi Jeesusta vapautettavaksi koska piti tätä Rooman vallan kannalta vaarattomampana kuin Barabbasta.

’Mitä pahaa hän on tehnyt?’ kysyi Pilatus. Mutta he huusivat entistä kovemmin: ’Ristiinnaulitse se mies!’[81]

Pilatuksen viimeinen kysymys paljastaa, että hän oli huolestunut myös asemastaan lain edustajana. Vaikka hän ei ollutkaan mikään viattomien puolustaja, Rooman valtakunta oli kuitenkin ylpeä lakipykälistään, eikä sen edustajan sopinut millään ilmeisellä tavalla uhrata viattomia. Siitä hän voisi joutua itse syytteeseen.

Kansa ei edes yritä vastata hänen kysymykseensä. Vaan yltyy kuoroksi, joka ei enää välittänyt lain vaatimista muodollisuuksista. Niin kuin lukemattomissa lynkkausporukoissa tätä ennen ja tämän jälkeen, kansa oli imeytynyt sokeaan yksimielisyyteen siitä, kuka heidän keskinäisten ristiriitojensa aiheuttaja oli. Hänestä oli nyt päästävä eroon, jotta normaalielämä voisi jatkua.

Pilatus ei kuitenkaan löydä mitään juridista syytä tuomita Jeesusta. Siksikin hän yrittää vastustaa kansanjoukon paineita. Siihen hänen rahkeensa eivät kuitenkaan riitä. Papiston lailla hän tietää todellisen valtansa tulevan alhaalta päin ja hänen on alistuttava valtansa antajille.

Itse asiassa hän alkaa tajuta, että kansan intohimo ei olekaan valjastettu Barabbaan vapauttamiseksi, niin kuin hän ehkä aluksi oli epäillyt. Alkoi kuulostaa siltä, että Barabbaan kohtalo oli papiston kiihottamalle kansalle toissijainen juttu. Tärkeintä oli saada Jeesus pois päiviltä. Jeesus taisi sittenkin olla Rooman vallan kannalta paljon vaarallisempi kuin Barabbas. Jos Jeesus voi nostattaa kansassa näin vahvoja intohimoja, hänen täytyi olla Barabbasta uhkaavampi tekijä.

Huutoäänestys alkoi olla lopputulokseltaan selvä, mutta Johanneksen mukaan viimeinen niitti tuli seuraavasta argumentista:

Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.[82]

Tämä oli todella pelottava argumentti ja epäsuora uhkaus.

Tiberiuksen kanssa piti olla jatkuvasti varpaillaan. Hän oli muuttunut vaarallisen vainoharhaiseksi ja mielivaltaiseksi. Siitä lähtien kun hänen poikansa noin kymmenen vuotta aiemmin oli kuollut myrkytykseen, hän oli sumeilematta tapattanut kenet tahansa pienimmänkin epäilyksen pohjalta. Hän oli mestauttanut jo suurimman osan läheisimmistä neuvonantajistaan. Kuka tahansa saattoi päästä hengestään pienenkin ilmiannon pohjalta ja ilmiantajia oli joka puolella. Hän piti ylenpalttista ymmärtämistä ja mieliksi olemistakin epäilyttävänä, ja tapatti siksi lähimpiä tukijoitaankin. Kukaan ei voinut luottaa hänen suosioonsa.[83]

Kaikki tähän asti esitetyt syytteet Jeesusta vastaan olivat vain provosoineet Pilatusta kilpailemaan papiston kanssa vaikutusvallastaan kansaan. Mutta tämä vihjaus sattui arkaan hermoon. Papisto oli säästänyt raskaimman panoksensa viimeiseksi. Se räjähti Pilatuksen tietoisuuteen pelottavalla voimalla.

Ajatus Jerusalemin kaduilla juoksevasta huutosakista, joka syyttäisi häntä petoksesta keisaria vastaan, vei Pilatukselta viimeisetkin halut väitellä kansanjoukon kanssa.[84] Vaikka hänellä oli paikallinen valta, kansalla oli kaikki valtit käsissään. Vaikka sorretulla kansalla ei ollut mitään poliittista valtaa, heillä oli ehkä tietämättäänkin mahdollisuus syöstä Pilatus viralta.

Pilatuksellahan ei ollut mitään juridisia ongelmia Barabbaan tuomitsemisessa. Olihan hän todistettavasti murhannut jonkun. Itse asiassa hänellä oli kaikki syy pelätä joutuvansa keisari Tiberiuksen kanssa ongelmiin, jos hän vapauttaisi näin vakavasta rikoksesta tuomitun. Mutta hänhän voisi virallisessa raportissaan kuvata Barabbasta lievin sanoin ja juutalaisethan eivät ainakaan siitä teosta lähettäisi mitään kanteluita.

Kapinallinen murhaajakin alkaa vähitellen vaikuttaa vähemmän vaaralliselta kuin Jeesus, joka ei ollut uhannut kenenkään henkeä. Ja mitä tärkeintä, kansa itse alkaa käyttäytyä tosi vaarallisesti. Hän alkoi lähestyä samaa johtopäätöstä, jonka Kaifas oli jo aiemmin esittänyt pappien neuvostossa: Oli parempi, että yksi kuolee kuin että tästä nousee kapina, jonka hän joutuu tukahduttamaan sotilaillaan. Sellainen verenvuodatus vaarantaisi hänen asemaansa ja Rooman valtakuntaa.

Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi. Pilatus päätti lopulta suostua heidän vaatimukseensa. Hän vapautti sen miehen, jonka he halusivat – miehen, joka oli vangittu mellakan ja murhan tähden – mutta Jeesuksen hän luovutti heidän valtaansa.[85]

Pilatus uhraa Jeesuksen kansanjoukolle:[86] Taktinen veto, jolla hän itse asiassa jättää todellisen rikollisen rankaisematta. Mutta hänen tehtävänsä ei ollut varjella yksilön oikeuksia vaan omaa asemaansa ja sen kautta tietenkin valtakunnan sisäistä vakautta.

Tehdäkseen kansalle mieliksi Pilatus päästi Barabbaksen vapaaksi, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.[87]

Pilatus oli hallinta-alueellaan yksinvaltias tyranni, mutta olosuhteiden pakosta hän oli myös tasapainotteleva poliitikko, joka tarkkaan luki mielipidemittauksia löytääkseen päätöksiä, jotka miellyttäisivät mahdollisimman monia tai ainakin suututtaisi mahdollisimman harvoja osapuolia.

Yhteisen uhrin kautta kansanjoukon, papiston ja Pilatuksen välinen ristiriita laukeaa.

Sotilaat olivat helpottuneita päästessään jatkamaan ruoskintaa, johon Herodes oli heitä jo rohkaissut. Se kuului olennaisena osana kuolemantuomiota. Eikä se ollut mitään suomalaisille tuttua puunoksilla piiskaamista. Mel Gibson on liiankin totuudenmukaisesti kuvannut lyijykynsillä varustettujen ruoskien jättämää jälkeä. Ne saattoivat hyvinkin johtaa kuolemaan jo ennen ristiinnaulitsemista.[88]

Markus käyttää Barabbaan vapauttamista ja Jeesuksen ristiinnaulitsemista vaativasta kansanjoukosta samaa sanaa jolla hän monta kertaa kuvaa Jeesusta innostuneesti seuraavaa joukkoa.

Jeesus ei koskaan yrittänyt rakentaa joukkovoimaa. Hänellä näytti olevan syvä epäluottamus kaikkia voimia kohtaan, jotka alkavat hahmottua väkijoukon voimiksi. Silti hän ei ollut kyennyt estämään joukkovoimien kerääntymistä ympärilleen. Nyt kun hän seisoi saman joukkovoiman valittuna uhrina, näemme miksi hän ei koskaan ollut luottanut siihen.

Tässä tilanteessa oli jälleen kerran toteutumassa joukkovoiman peruskirous. Se aina pelastaa itsensä keskinäiseltä kaaokselta uhraamalla yhden omistaan tai löytämällä ulkopuolisen vihollisen. Tälle dynamiikalle koko inhimillinen kulttuuri oli rakentunut, eikä Jeesus halunnut jatkaa niiden voimien käyttöä. Hän oli tullut pelastamaan meidät tästä ”ontologisesta taudista”, perusolemustamme riivaavasta väkivallasta, kutsumalla meidät yksi kerrallaan ulos joukosta valikoimattoman rakkauden valtakuntaan.

Ne jotka näkevät tekstissä yrityksen esittää Rooman edustajat sympaattisemmassa valossa ja syyllistää juutalaista kansaa Jeesuksen murhasta eivät tunnista kertomuksen todellista pointtia. Kansanjoukon tärkeys ei korostu, koska ovat juutalaisia vaan koska ovat kansanjoukko – mikä tahansa kansanjoukko, mistä historian ajankohdasta hyvänsä. Kansanjoukosta on myös mahdotonta tehdä pelkkää tyhmää rahvasta, koska sen joukkoon kuuluivat lopulta kaikki – ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa myöten. Melkein kaikki imeytyivät vähitellen samaan joukkoon, kuka varauksellisemmin ja kuka “sivistyneemmin”. Myös sovinnolla syrjään vetäytyneet antautuivat vaikenemisellaan ylivoimaisen yksisuuntaisen halun edessä.[89]

Kaikki psykologiset analyysit Pilatuksen, Herodeksen tai papiston yksilöllisistä heikkouksista ovat turhia. Ei niillä ole mitään ratkaisevaa merkitystä tämän tapahtumaketjun etenemiseen. Hekin taipuivat omista syistään kansanjoukon haluun uhrata, eikä siinä ole mitään poikkeuksellista.[90]

Ainoa analyysi, joka yhdistää kaikkia, on se että he imeytyvät mukaan keskinäiseen kilpailuun ja alkavat vähitellen vastavuoroisesti jäljentää toisensa väkivaltaa. Girardilaisittain ilmaistuna jokainen saa mimeettisen tartunnan ja tulevat vastustajansa kaltaisiksi. Eivät evankeliumien kertojat jaa moraalisia plussa- tai miinuspisteitä eri osapuolien osallistumisen asteesta. He kuvaavat kaikkia osapuolia kyvyttöminä vastustamaan joukkovoimaksi yltynyttä halua ratkaista kaikki ongelmat uhraamalla yksi. Se että Pilatus tässä tilanteessa antautuu tähän joukkovimmaan viimeisenä, ei suo hänelle mitään ylimääräisiä pisteitä tai edes muita vähemmän miinuspisteitä.

Muutama vuosi aiemmin Herodes oli teloituttanut Johannes Kastajan. Siinäkin toteutui paikalla olleen kansanjoukon tahto, Herodeksen epäröinnistä huolimatta. Sekä Herodes että Pilatus panevat henkilökohtaiset epäröintinsä syrjään ja antautuvat mimeettisesti seuraamaan alaistensa uhria vaativaa intohimoa.[91]

Juuri siksi tämä kertomus on tärkeä. Se kertoo siitä mikä on tavallista, mutta tekee sen näkökulmasta, joka on historiallisesti tavaton. Jeesuksen hiljaisuus ja vähäsanaisuus kuulustelijoidensa edessä houkuttelee rohkean lukijankin katsomaan ja ymmärtämään ympäröiviä tapahtumia uhrin näkökulmasta.

Muutenkin vaitelias Jeesus on täysin sanaton seisoessaan kansanjoukon edessä. Kuulustelijoilleen hän vastaa muutaman kerran, mutta kansanjoukon edessä hän ei puhu mitään. Miksi?

Koska joukko ei enää ole ketään, eikä sen keskellä ole enää kukaan. Se on täydellinen piilopaikka henkilökohtaisesta vastuusta. Kenenkään henkilökohtainen pelkuruus ei koskaan voi ylittää joukkoon tiivistyvää pelkuruutta. Siinä sammuu viimeinenkin tietoisuus henkilökohtaisesta pelkuruudesta ja kääntyy väkivallan innoittamana voiman ja rohkeuden tunnoksi. Jeesusta lukuun ottamatta melkein kaikki tämän kertomuksen päähenkilöt hukuttavat itsensä tähän väkijoukkoon.

Mielenkiintoista kyllä Suomen kieli pitää itsessään sisäänrakennettuna ikivanhan tietoisuuden siitä, että väkijoukko ja väkivalta ovat olennaisessa ja erottamattomassa sukulaisuussuhteessa toisiinsa.

Vastuu

Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ’Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.’[92]

Pilatus ei yrittänyt pelastaa Jeesusta, koska piti tätä hyvänä Jumalan miehenä. Hän ei ollut vastustanut pappien tuomiosuositusta, koska olisi ollut jaloista syistä eri mieltä heidän kanssaan. Hän vastusti Jeesuksen tuomitsemista, koska papit halusivat hänet tuomittavaksi. Hän vastusti papistoa koska halusi vastustaa paistoa. Se oli hänen tapansa toimia pahimpien kilpailijoidensa kanssa. Nyt hän kuitenkin oli joutunut antamaan periksi. Se ei ollut hänelle tyypillistä, eikä mieluista. Jollakin lailla hänen täytyisi vielä kuuluttaa olevansa aivan erilainen kuin muut.

Jos oikeudenkäynnistä ei olisi tullut julkista, Pilatus olisi voinut pestä kätensä vaikka spontaanisti tehdystä Jeesuksen kivittämisestä tai yöllä tehdystä salamurhasta. Ratkaiskoot itse keskinäiset kiistansa. Julkisen oikeudenkäynnin jälkeen hänellä ei ollut mitään uskottavaa oikeutta julistaa itsensä vastuusta vapaaksi. Näin suuren joukon edessä käsien pesu oli vain kyynistä vallan symbolien käyttöä.

Fyysisesti hänen kätensä olivat puhtaat aamupesun jäljiltä. Niissä ei ollut verta eikä likaa, muuten kuin kuvitellussa ja symbolisessa mielessä. Silti hän käski palvelijansa hakemaan vettä toimittaakseen rituaalisen puhdistautumisen vastuusta. Tämä oli poikkeuksellinen ele tuomioistuimessa. Kellään tuomarilla ei ollut mitään todellista tai rituaalista oikeutta pestä käsiään julistamastaan tuomiosta. Historioitsijat eivät tunne mitään Roomassa tunnettua vastinetta tälle eleelle.

Juutalaisilla sen sijaan oli laissa määrätty käsienpesurituaali. Jos kaupungin ulkopuolelta löytyisi murhatun ruumis, sen kaupungin vanhempien oli uhrattava hieho ja kuolleen hiehon yllä pestävä kätensä sanoen:

Meidän kätemme eivät ole vuodattaneet tuon ihmisen verta eivätkä silmämme ole nähneet sitä tekoa.[93]

Pilatus tuskin tunsi tuota rituaalia, mutta oli kyllä tietoinen, kuinka tärkeää juutalaisille oli käsien päivittäinen rituaalinen pesu. Siksi juutalaisilla ei ollut mitään vaikeuksia ymmärtää hänen eleensä symbolista merkitystä. Jeesuskin tulisi kuolemaan kaupungin ulkopuolella, eikä Pilatus olisi sitä henkilökohtaisesti näkemässä.

Pilatus ei ainoastaan sanoutunut irti omasta vastuustaan. Hän vyörytti sen Juutalaisten päälle sanomalla ”Tämä on teidän asianne.” Sehän ei ollut enää totta. Jeesuksesta oli tullut mitä suurimmassa määrin Pilatuksen henkilökohtainen ongelma. Pilatus oli ratkaissut ongelman tuomitsemalla Jeesuksen kidutuskuolemaan.

Paikalla olleen kansan reaktio Pilatuksen eleeseen oli täysin päinvastainen. He osoittivat avoimesti halveksuntaansa Pilatuksen tapaan luistella vastuusta ottamalla sen uhmakkaasti itselleen.

Kaikki huusivat yhteen ääneen: ’Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!’[94]

Huuto ei ilmaissut minkäänlaista kollektiivista vastuuntuntoa. Se oli vain Pilatuksen eleen avointa ja ironista pilkkaamista. Hänen dramaattinen ja rituaalinen eleensä oli liian läpinäkyvä. Se vain syvensi kansan tuntemaa halveksuntaa Pilatusta kohtaan. Tulkoot hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle on käänteinen tapa sanoutua irti yksilöllisestä vastuusta. Meidän ja lastemme vastuu ei loppujen lopuksi enää ole kenenkään vastuulla.[95] Kansa pesi kätensä yhtä ylimielisesti kuin Pilatus. Kaikki yrittivät kilpaa sysätä vastuun toisilleen ja tulivat koko ajan enemmän toistensa kaltaisiksi. Moraalinen taju ja vastuu taantuvat suuressa joukossa miinuksen puolelle.

Tämä kohta jätettiin Gibsonin filmissä kääntämättä, koska sen pelättiin lietsovan antisemitistisiä tunteita.

Miksi ihmeessä? Tässä sankareista tyhjässä tragediassa oli vain yksi osapuoli, joka otti vastuun valinnoistaan. Hän oli antautumassa kaikkien muiden väkivallan uhriksi.

Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.[96]

Hänen poikkeuksellisen hankala aamupäivänsä oli vihdoin ohi. Oli lounaan ja siestan aika; Leipää ja sardiineja, pehmeää juustoa, kalakastikkeella höystettyä kylmää lihaa. Se olisi tyypillinen ateria. Vedellä laimennettua viiniä, mutta ei liikaa, koska työpäivä saattaisi vielä jatkua päiväunien jälkeen.

Nämä päiväunet saattoivat silti jäädä väliin, koska vaimo varmaan halusi tietää, oliko Pilatus saanut hänen viestinsä ja miten hän oli siihen suhtautunut. Pilatuksen oli myönnettävä, että hän ei tässä tapauksessa antanut vaimonsa unelle ratkaisevaa painoarvoa.

”Sinä siis kuitenkin tapatit hänet.”

”En oikeastaan. Yritin loppuun asti vastustaa papiston ja heidän lietsomansa kansan painostusta, mutta lopulta minun oli annettava periksi, koska muuten lian moni muu olisi kuollut ja me olisimme saaneet Tiberiuksen vihat niskoillemme. Parempi näin. Yksi kuoli, jotta moni pelastuisi.”

Kuusi tuntia siihen kului. Työpäivän alku oli ollut poikkeuksellisen raskas. Mutta lopputulos oli silti helpottava. Pahin kriisi oli vältetty. Rauha oli maassa ja siesta oli todella ansaittu. Claudian oli tyydyttävä miehensä poliittiseen harkintakykyyn.

Pilatus pesi kätensä turhaan. Hän paljasti olevansa aivan samassa veneessä papiston kanssa, ainoastaan sillä erotuksella, että hän ei yrityksistään huolimatta pystynyt manipuloimaan kansaa yhtä tehokkaasti kuin papisto. Pilatus ja papisto olivat pohjimmiltaan kansanjoukon vallassa, niin kuin jokainen poliittinen ja uskonnollinen johtaja ennen ja jälkeen Kristuksen. [97] Hänet voidaan nähdä poliittisesti laskelmoivana. Mutta miksi sellainen taktikointi melkein aina merkitsee kansan väkivaltaisten intohimojen mukaan imeytymistä?

Yhteiskuntarauhan nimissä hänen on pakko suostua yhteiseen sijaisuhriin. Muuten hän olisi itse voinut joutua poliittisen pelin uhriksi. Uhratessaan Jeesuksen Pilatus osoittautui aivan tavalliseksi poliittiseksi opportunistiksi.

Evankelistojen kertomus Barabbaan vapauttamisesta ja Jeesuksen tuomitsemisesta ei siis ole niin juutalaisvastainen kuin miltä se näyttää. Tekstit eivät paljasta mitään olennaista eroa hänen ja juutalaisten johtajien välillä. Molemmat turvautuvat samaan uhriutta vaativaan väkivaltaan, vaikka pyhittävät valintansa muodollisesti eri tavoin.

Kaikki yritykset eritellä mihin, keille tai kenelle kuuluu päävastuu Jeesuksen kuolemasta, ovat väkinäisiä yrityksiä olla katsomatta itseämme tekstin kautta peiliin. Yrityksemme tekstiä tulkitsemalla löytää sen sisältä joku yksittäinen suurimman vastuun kantaja ovat samalla yrityksiä kiertää koko kertomuksen ydintä: Teksti tulkitsee ja lukee meitä.

Jeesuksen aikaansaama kriisi teki hierarkkiset ja etniset erot mitättömiksi. Kaikki alkoivat muistuttaa toisiaan, kun väkivaltaiset intohimot levisivät. Rutto tai tulva ei erota herraa narrista, niin kuin ei väkivaltakaan, kun se villiintyy joukkopsykoosiksi. Juutalaiset ja pakanat, Pilatus, papit, kirjanoppineet, lainopettajat, fariseukset, saddukeukset Herodeksen kannattajat ja aina taustalla oleva kansanjoukko ovat vailla mitään olennaista keskinäistä eroa osana kollektiivista lynkkausporukkaa. Kenelläkään ei ole immuniteettiä ruttoa vastaan. Kaikki jäävät tulvan alle. Tämän kriisin loppuhuipennuksessa ainoa tapa erottautua joukosta olisi uhrin puolustaminen, uhriksi joutumisen hinnalla. Siihen ei edes Jeesuksen lähimmillä opetuslapsillaan ollut rohkeutta.

Juutalaiset tai roomalaiset johtajat eivät edusta mitään sellaisia ominaisuuksia jotka eivät vaikuttaisi missä tahansa tämän päivän valtakeskuksessa. Pääasiassa juutalaisista koostuva kansanjoukko ei olemukseltaan poikkea millään tavalla missä tahansa kriisipesäkkeessä toimivasta kansanjoukosta. Siitä saamme uutisten kautta uusia todisteita päivittäin. Sekä hallitsijat että rahvas olivat syyllisiä aivan samoista syistä kuin tänäänkin. Me olemme edelleen samojen valtojen ja voimien vaikutuksen alla. Muodot ja rituaalit ovat muuttuneet. Lynkkaustavat ja mestausmenetelmät eivät enää ole samoja. Sivistyneessä maailmassa saamme verbaalisin keinoin aikaan samanlaisia mestauksia. Se että emme enää niin sujuvasti vuodata verta on edistysaskel. Mutta moderneja syntipukkeja lähetetään edelleen kaupungin ulkopuolelle median teuraaksi, tai kollektiivisen unohduksen erämaahan kuolemaan.

Moderni yritys lukea evankeliumeja tarkoituksella löytää yksilö tai kansanryhmä, jota voisimme pitää kaikkein eniten vastuullisina Jeesuksen kuolemaan, on vain ironinen todiste siitä, kuinka vajaasti olemme ottaneet vastaan koko kertomuksen antropologisesti paljastavan ilmoituksen. Jos vielä kaksituhatta vuotta myöhemmin etsimme syntipukkia tälle tapahtumalle, teemme sitä vain siksi että emme vieläkään suostu katsomaan itseämme pääsiäistapahtumien tarjoamasta peilistä.

Gibsonin Filmin herättämä kiistely siitä syyllistääkö se juutalaisia on kertomus evankeliumin puolittaisesta piilovaikutuksesta kulttuuriimme. Kysymys tai syyte nousee evankeliumien kertomusten tuottamasta uhritietoisuudesta länsimaisessa kulttuurissa. Siinä määrin evankeliumi on mennyt perille. Samalla se kertoo, ettemme ole vieläkään antaneet evankeliumin valaista meitä henkilökohtaisesti. Emme vieläkään näe mitä kertomus kertoo meistä. Olemme valmiit puolustamaan uhria, mutta sokeita sille kuinka valmiita samalla olemme lynkkaamaan mahdollisen uhrin tekijän.

Historiallisen kristikunnan taipumus syyttää juutalaisia Jeesuksen tappamisesta on vain esimerkki siitä kuinka haluttomia olemme matkan varrella olleet näkemään juutalaisen kansanjoukon käytöksessä mitään tuttua.[98] Kristikuntahan on seurannut heidän esimerkkiään kerta toisensa jälkeen. Tämän syytöksen surullinen ironia on siinä, että nimenomaan juutalaisten keskuudessa heräsi orastava taju koko tapahtuman syvämerkityksestä. Se ei ehkä olisi voinut tapahtua missään muussa kulttuurissa. Nimenomaan heitä oli kansakunnan väkivaltaisen historian alusta lähtien kärsivällisesti valmisteltu näkemään asioita uhrin näkökulmasta. Kerta toisensa jälkeen Jeesus vetosi heidän historialliseen perintöönsä, jonka sisältä kuului aina vain vahvistuva uhrin ääni.

Jeesuksen aikaisessa roomalaiskreikkalaisessa mytologisessa kulttuurissa uhri oli edelleen täysin mykkä.

Vaikka kansa, joka yhtenäisenä nousi Jeesusta vastaan, oli juutalainen, niin olivat myös ne miehet ja naiset, jotka myöhemmin alkoivat ymmärtää tämän tapahtuman historiallisen ja hengellisen merkityksen koko ihmiskunnan kannalta. Jeesuksen vastustajien juutalaisuudelle ei saa antaa enemmän painoarvoa kuin Jeesuksen ensimmäisten seuraajien juutalaisuudelle.[99]

Fundamentalistien yritys lukea pääsisäistapahtumat kokonaan Jumalan tahtomina, ennustamina ja määrääminä, siirtää koko vastuun Jumalalle. Siinä missä modernistit yrittävät siirtää vastuun kaikilta muutamille, fundamentalistit siirtävät vastuun kaikilta yhdelle, nimittäin Jumalalle itselleen. Hänhän tämän uhrin vaati, voidakseen antaa ihmiskunnalle anteeksi. Vai?

Lynkkaus alkaa

Sotilaat veivät Jeesuksen maaherran hallintopalatsin sisäpihalle ja kutsuivat koolle koko sotaväenosaston.[100]

Markus alleviivaa, että lynkkaava kansanjoukko löytyi hallintorakennuksen muurien kummaltakin puolelta. Käskyjä totteleva sotilasjoukko muistuttaa villiintynyttä kansanjoukkoa yhdellä oleellisella tavalla. Se taantuu tekemään asioita, jota ainutkaan heistä ei yksin ollessaan tekisi. Toisiaan matkien he intoutuivat karnevalistiseen nöyryytysleikkiin.[101]

He panivat hänen harteilleen purppuranpunaisen viitan ja väänsivät orjantappuroista kruunun ja asettivat sen hänen päähänsä.

Herodes oli alun perin keksinyt Jeesuksen kuninkaallisuutta pilkkaavan viitan. Se oli ruoskimisen ajaksi otettu pois ja pantiin nyt takaisin Pilatuksen keksimän lisärekvisiitan kanssa. Pilatus matki Herodeksen tapaa pilkata Jeesuksen kuninkuutta, mutta tietenkin hänen täytyi lisätä siihen jotain ollakseen astetta parempi kuin se, jonka mallia oli seurannut. Siksi hän lisäsi kuninkaallisiin symboleihin kruunun, jonka piikit pitivät sitä tukevasti paikoillaan.

Sitten he alkoivat tervehtiä häntä: ’Ole tervehditty, juutalaisten kuningas!’ He löivät häntä ruokokepillä päähän, sylkivät hänen päälleen ja polvistuivat ja kumarsivat häntä.[102]

Ehkä he saivat virikkeensä vuosittaisista Saturnaalia -juhlistaan, joissa kaikki saivat vaihtaa roolia kenen kanssa halusivat, ja arvalla valittu kuningas sai kantaa kaikkia korkeimman vallan symboleita.[103] Tämä karnevalistinen parodian parodia yltyi villiksi nöyryytysleikiksi, jossa jokainen sotilas sai hetkeksi vapautua kovaa itsekuria vaativasta roolistaan. Kaikkein primitiivisin ja yhdistävin riemu oli aina syntynyt vapaassa tanssissa uhrin ympärillä. Varmaan jokainen ilkkuja kuvitteli olevansa vapaa. Ainakaan kukaan ei lähtenyt edes kokeilemaan mitä tähän ilkkumisorgiaan osallistumattomuudesta olisi seurannut.

Juutalaisillakin oli yksi poikkeuksellinen uhrijuhla, joka ei toteutunut hartaan hiljaisuuden vallassa. Kerran vuodessa vietettiin Mooseksen keksimä suuri sovitusjuhla, jom kippur, jossa yksi vuohipukki säästyi rituaaliselta teurastukselta. Sen päälle laskettiin koko kansan synnit varsin konkreettisella tavalla. Pappi teki sen ensin panemalla kätensä sen päälle. Sen jälkeen koko kansa sai muodostaa kujan, jonka varrella jokainen sai piiskaamalla tai potkimalla osallistua sen ohjaamiseen erämaahan.[104] Sitä syljettiin, pilkattiin, kirottiin ja kohdeltiin kaltoin läpi koko kunniattoman kujan, kunnes se hoiperteli leirin ulkopuolelle kuumaan ja kuivaan erämaahan vailla minkäänlaisia hengissä selviämisen mahdollisuuksia. Tällainen rituaali oli paljon katarttisempi kuin papin suorittama kliinisen tarkka kurkun aukaisu. Alkuperäinen syntipukki joutui kovaäänisen, julman, pitkitetyn ja hylkäävän lynkkausväkivallan kohteeksi – aivan kuten Jeesus nyt roomalaisten sotilaiden keskellä. Syntipukkeja on aina ja kaikkialla kohdeltu olennaisesti samalla tavalla.

Juutalaiset ja roomalaiset väkijoukot olivat nyt kumpikin erikseen kohdelleet Jeesusta kuin lynkattavaa. Kaikki olivat siirtäneet omaa pahuuttaan syntipukin kannettavaksi. Kaiken hän otti kannettavakseen.

Ulos karkotettu

Aikansa pilkattuaan he riisuivat häneltä purppuraviitan, pukivat hänet hänen omiin vaatteisiinsa ja lähtivät kuljettamaan häntä pois ristiinnaulitakseen hänet.[105]

Se että uhri viedään leirin tai kaupungin ulkopuolelle mestattavaksi sopii yhteen sen kanssa mitä tiedämme sekä juutalaisten[106] että roomalaisten tavoista. Roomalaiset valitsivat yleensä mahdollisimman vilkasliikenteisen tienvarren, jotta ristiinnaulitseminen herättäisi tarpeeksi suurta kauhua.[107]

Puolenpäivän aikaan koko kaupunki oli jo hereillä, vaikka edellisenä yönä oli valvottu aamutunneille asti. Sana juutalaisen opettajan kuolemantuomiosta oli levinnyt jo kaupunkia ympäröiviin telttakyliin. Myös Jeesuksen kotimaisemista tulleet galilealaiset pyhiinvaeltajat saivat kuulla kuuluisan opettajan ja ihmeiden tekijän kohtalosta. Ehkä osa heistä vielä halusi seurata Jeesuksen viimeistä matkaa, vaikka juutalaiset yleensä välttelivät roomalaisten järjestämiä groteskeja verinäytelmiä. Kivittämistäkin pidettiin paljon armeliaampana tuomiona kuin ristiinnaulitsemista.

Roomalaisten kaupungintalosta lähtevän saattueen edellä kulkivat tuomion viralliset virkamiestodistajat roomalaisten ja juutalaisten puolelta. Heidän oli annettava esimiehilleen virallinen todistus tuomion täytäntöönpanosta.[108] Pyhitettyä väkivaltaa hallitsevat instituutiot yrittivät viimeiseen asti täyttää muodollisen oikeuden vaatimuksia, jotta lynkkauksen todellinen luonne ei kävisi liian ilmeiseksi.

Jeesuksen ristiä kantamaan he pakottivat erään ohikulkijan, kyreneläisen Simonin, Aleksandroksen ja Rufuksen isän, joka oli tulossa kaupunkiin[109].

Normaalisti tuomitun piti itse kantaa ristin poikkipuu mestauspaikalla asti. Se oli osa tuomiota, eikä ole mitään syytä olettaa roomalaisten säälistä helpottaneen Jeesuksen taakkaa. Todennäköisesti Jeesus oli pitkällisen kidutuksen seurauksena niin uupunut, että sotilaat pelkäsivät hänen menehtyvän enen aikojaan, jolloin koko makaaberin näytöksen kauhuvaikutelma menisi hukkaan.

Seurakunta, jolle Markus kirjoitti, ilmeisesti tunsi Simonin pojat. Mistä muusta syystä Markus olisi maininnut heidän nimensä?[110] Eihän heillä kertomuksen juonen kannalta ollut mitään merkitystä. Oletettavasti heidän isänsä oli nykyisen Libyan alueella sijaitsevassa Kyrenen maakunnassa asuva diasporajuutalainen.[111] Simeon oli tullut pitkälle pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin viettääkseen siellä pääsiäistä. Hurskaana juutalaisena hän ei olisi sapattina saanut tehdä minkäänlaista työtä. Roomalaisten pakottamana hän kuitenkin alistui rikkomaan oman kansansa tarkoin noudattamaa sääntöä. Normaalisti sellainen olisi herättänyt suurta närkästystä ainakin kirjanoppineiden ja fariseusten joukossa. Sapattina ei saanut edes hieroa viljantähkiä kämmeniensä välissä saadakseen vaikka vain kypsentämättömiä siemeniä nälkäänsä. Jeesus oli muistuttanut, että sapatti on ihmistä varten eikä päinvastoin. [112] Mutta tämä sapatti ei ollut ihmistä varten. Tämä pyhä oli ihmistä vastaan, niin kuin väkivaltainen pyhä aina oli ollut. Simon Kyreneläinen sai rauhassa rikkoa työkieltoa, jotta syntipukki tulisi saatetuksi tarpeeksi kauas yhteisön ulkopuolelle.

Ristin pystypuu odotti teloituspaikalla. Se oli palvellut kolkkoa tehtäväänsä jo vuosikymmeniä.[113] Simonin piti kantaa vain poikkipuuta, joka yleensä sidottiin tuomitun harteille.[114] Ehkä Jeesus oli pitkästä valvomisesta ja kidutuksesta niin nääntynyt, ettei millään olisi jaksanut kantaa poikkipuuta teloituspaikalle asti. Tuomitun ennenaikainen kuolema ei sopinut voittajien käsikirjoitukseen. Valloille ja voimille oli tärkeää demonstroida mahtiaan kuljettamalla ongelmien aiheuttaja kaiken kansan nähden ulos kaupungista. Ehkä jotkut Jeesuksen saattajista tunnistivat tässä kulkueessa jotain tuttua. Suuren sovituspäivän yhteydessä kansan synneillä kuormitettu syntipukki potkittiin ja hakattiin suunnilleen samaa reittiä pitkin erämaahan kuolemaan.[115]

Mukana seurasi suuri väkijoukko, myös monia naisia, jotka valittivat ääneen ja itkivät Jeesusta.[116]

Luukkaan mukaan väkijoukko ei nyt ollut yhtä yksimielisen vihamielinen ja tuomitseva kuin syntipukkia ulos ajettaessa. Joukossa oli naisia, jotka ehkä näkivät Jeesuksessa viattoman uhrin. Ainakin he osoittivat myötätuntoaan itkemällä hänen kohtaloaan.

Jos saattuetta seuraavassa kansanjoukossa vielä oli Jeesukseen myötämielisesti suhtautuvia miehiä, näiden oli tarkkaan vartioitava tunteittensa ilmaisuja. Naisten sosiaalinen status oli niin mitätön, että heidän äänekkäällekään itkulleen ei annettu samanlaista painoarvoa. Miesten avoin myötätunnon osoitus olisi tulkittu poliittiseksi kannanotoksi uhrin puolesta. Sellainen olisi palkittu vangitsemisella taikka välittömällä kuolemantuomiolla.

Jeesuksen saapuessa Jerusalemiin, ylistävät kansanjoukot olivat saattaneet häntä kaupunkiin. Hän oli vaivoin pystynyt hillitsemään heidän messiaanisia intohimojaan. Kun Jeesusta saatettiin pois Jerusalemista, väkijoukko oli vaiti. Hiljaisesta yleisöstä kuului vain joidenkin naisten äänekäs valitus. Jeesus ohjasi heidänkin huomionsa itsestään pois:

Älkää minua itkekö, Jerusalemin tyttäret, itkekää itseänne ja lapsianne.

Jeesus tiesi olevansa uhri, mutta ei halunnut kenenkään fiksoituvan siihen sokaistuttavalla tavalla. Viimeisellä matkallaan hän herätti muitakin näkemään oman vastaavan kohtalonsa. Samat voimat, jotka saattoivat häntä kuolemaan, olivat näiden naistenkin alistajia. He joutuisivat muutaman vuoden kuluttua, juutalaissodan aikana, kohtaamaan aivan samaa väkivaltaa:[117]

Tulee aika, jolloin sanotaan: ’Autuaita ovat hedelmättömät, autuaita ne kohdut, jotka eivät ole synnyttäneet, ja rinnat, jotka eivät ole lasta ruokkineet.’ Silloin ihmiset sanovat vuorille: ’Kaatukaa meidän päällemme’, ja kukkuloille: ’Peittäkää meidät.’[118]

Jeesus oli vastaavat rukouksensa rukoillut jo Getsemanessa. Hänkin oli pelännyt kärsimystä ja kauhistunut vihan kynsissä kuolemista. Nyt kun hän oli valintansa tehnyt, hän jo alkoi herätellä muita tiedostamaan uhrina olemisen kauheutta. Yhtä lailla kuin hän oli aavistanut oman toimintansa seuraamukset kuolemaan asti, hän ennakoi myös oman kansansa kohtalon säälimättömän imperiumin alla. Jos Roomalaiset kohtelivat viatonta näin julmasti, kuinka paljon brutaalimmin he murskaisivat väistämättömästi syttyvän kapinan.

Johanneksen Jeesus oli aika erilainen. Hän kulki viimeisen matkansa sankarillisesti loppuun asti tarvitsematta kenenkään apua:

Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata.[119]

Saattueen päämäärä oli paikka, jonka nimi oli kreikaksi Kranion ja latinaksi Calvary. Vaikka Johannes omassa kerronnassaan nojaakin vähän myyttisen sankarin suuntaan, yhdenkään evankeliumin kertomus ei ole voittajien vääristämää mytologiaa. Kaikki neljä evankeliumia kertovat aivan tavallista tarinaa täysin tavattomasta näkökulmasta. Uhri ei enää olekaan Jumalan vaatima, eikä hän ole oikeasti ansainnut kohtaloaan. Via dolorosa on kertomus ihmisen pojan viimeisistä askeleista ihmisen uhrina.

Kuoleman tuottamisesta

Ristiinnaulitsemisessa ei Jeesuksen aikana ollut mitään poikkeuksellista. Tuhannet hänen kaltaisensa maalaiset saivat milloin mistäkin syystä kokea saman kohtalon. Rooma hallitsi kauhistuttavalla valtioterrorismilla ja tehokkaalla kuolemantuottokoneistolla. Ristiin naulitseminen ei ollut vain kuolemantuomio. Se oli äärimmäinen julkinen nöyryytys. Jos uhria ei etukäteen kidutettu henkihieveriin, hän saattoi virua ristillä useita vuorokausia. Kivusta, hädästä ja näännytyksestä hän täydensi omaa häväistystään tyhjentämällä suolensa ja virtsarakkonsa kaikkien nähden. Villit koirat, haaskalinnut ja kärpäset täydensivät hänen alennustilaansa. Kunnian ja arvokkuuden ryöstö oli ristillä täydellinen. Tämä oli alentavin tähän asti keksitty tapa tuottaa toisen kuolema. Sen kautta roomalaiset viestivät valloittamilleen juutalaisille: Näin perusteellisesti me omistamme ja hallitsemme teitä. Voimme tehdä teille mitä ikinä haluamme. Keisarilla on ääretön valta ylentää ja alentaa. Yksikään Jumala ei ole Rooman imperiumia väkevämpi. Vahvinkin kapinallinen tulee Rooman murskaamaksi. Kuka tahansa häiritsee Pax Romanaa, Rooman rauhaa, ei ikinä saa omalle sielulleen rauhaa.

Nöyryytystä täydennettiin kuoleman jälkeen. Ruumis yleensä jätettiin ristille mätänemään tai heitettiin kaatopaikan tapaiseen avoimeen joukkohautaan eläinten ruoaksi. Tuomitun sielulle ei suotu viimeistä ja kunniallista lepopaikkaa, vaan se jätettiin ikuiseen häpeään. Sama kohtalo tuotettiin roviolla polttamalla tai syöttämällä uhri sirkusareenan eläimille.[120]

Kun juutalaiset lopulta nousivat avoimeen kapinaan vuonna 66, roomalaiset yrittivät nujertaa vastarinnan maksimaalisella kauhukampanjalla. Juudean prokuraattori Florus naulitutti 3600 juutalaista miestä, naista ja lasta kaikenlaisiin puihin.[121] Sivistyneille roomalaisille se oli jo vähän liikaa. Kaikkeen tottuneelle herrakansallekin risti oli kauhistus. He eivät voineet kuvitellakaan sellaista rikosta, joka olisi oikeuttanut Rooman kansalaisen rankaisemista näin brutaalilla tavalla. Ciceron mukaan risti oli niin kauhistuttava asia, ettei sillä pitäisi vaivata kunniallisen kansalaisen mielikuvitustakaan.[122] Seneca oli nähnyt liikaa voidakseen ikinä unohtaa näkemäänsä:

Näen ristejä, ei ainoastaan yhdenlaisia, vaan monella tavalla tehtyjä. Joissakin uhrit ovat pää alaspäin maata kohti. Jotkin lävistivät heidän sukupuolielimensä, toiset venyttivät heidän kätensä puun yli…[123]

Juutalaisilla oli ikivanha uskomus, joka täydensi ristiinnaulitsemisen kammottavuutta. ”Puuhun ripustettu on Jumalan kiroama.” [124] Kammottavan toteamuksen taustalla oli aivan normaali sukupolvien välinen ristiriita. Sen hillitsemiseksi Mooses oli antanut selvät ohjeet:

Jos vanhemmilla on tottelematon ja uppiniskainen poika, joka kurituksesta huolimatta ei kuuntele heitä, heidän on otettava poika kiinni ja vietävä hänet kaupunkinsa portille ja sanottava kaupungin vanhimmille: ’Tämä meidän poikamme on tottelematon ja uppiniskainen. Hän ei kuuntele meitä, vaan viettää kevytmielistä ja juopottelevaa elämää.’[125]

Jeesus täytti kaikki tottelemattoman ja uppiniskaisen pojan tuntomerkit. Hän oli ollut jo syntymästään epäilyttävä. Äpärälapsi oli julkisen työnsä alkaessa vailla minkäänlaista isää, eikä hän enää totellut edes äitiään.[126] Kansan isät syyttivät häntä juopottelusta ja kevytmielisestä seurustelusta syntisten kanssa.[127] Muutenkin hän oli monella tavalla kyseenalaistanut kodin[128] ja uskonnon pyhyyttä. Hän ja hänen opetuslapsensa olivat jo vuosia tietoisesti eläneet normikansalaisten siivellä.[129] Kaiken lisäksi häntä syytettiin jumalanpilkasta.[130] Näistä ja monesta muusta syystä Jeesus oli jo kauan ollut merkitty mies.

Kansan vanhimmat tunsivat varsin hyvin Mooseksen Jumalalta saamat ohjeet tällaisten ongelmatapausten ratkaisemiseksi:

Silloin kaupungin miesten on joukolla kivitettävä poika hengiltä. Hävittäkää paha keskuudestanne.[131]

Juuri näin oltiin nyt tekemässä. Miehitysvallan säännösten takia kivitys oli ollut pakko muuttaa ristiinnaulitsemiseksi. Se ei olennaisesti haitannut tavoitteen saavuttamista. Päinvastoin. Roomalaiset hoitivat erinomaisesti Mooseksen käskyn jonka mukaan:

Kaikkien israelilaisten on saatava kuulla tuomiosta, että he ottaisivat opikseen.

Juutalaiset hoitivat tämän tiedotustehtävän seivästämällä uppiniskaisen pojan paalun nokkaan.[132] Roomalaiset tekivät saman naulaamalla tuomitun ristille. He saattoivat jättää ruumiin mätänemään ja haaskalintujen syötäväksi. Juutalaiset eivät saaneet tehdä niin. Hautaamaton ruumis saastutti maan, sillä:

puuhun ripustettu on Jumalan kiroama.[133]

Paalun nokkaan seivästettyä piti katsoa kuin Jumalan kiroamaa hylkiötä. Tietenkin. Jos yksikin yhteisön jäsen olisi katsonut puuhun ripustettua poikaa myötätunnolla ja nähnyt siellä perheen, suvun tai heimon lynkkaamaksi joutuneen uhrin, syntipukkimekanismin logiikka olisi pettänyt. Uhri oli pakko nähdä Jumalan kiroamana, muuten hänen tappajansa paljastuisivat lynkkaajiksi ja kaikki muut kollektiivisen murhan mahdollistajiksi. Samansuuntaista painetta oli nytkin ilmassa. Kaikkien pitäisi vähintään katseellaan ja asenteellaan osallistua Jeesuksen puuhun ripustamiseen.[134]

Suurin osa varmaan tekikin niin. Mitä lähemmäksi teloituspaikkaa tultiin, sitä yksimielisemmäksi kansanjoukko tuli. Ne, joille koko näytelmä oli kauhistus, jättäytyivät varmuuden vuoksi kauemmas. Golgatalla ei ollut paljon tilaa myötätunnolle. Ihminen on aina olut pahimmillaan silloin kun hän lähtee hävittämään pahaa keskuudestaan.

Puuhun ripustettu

He veivät Jeesuksen paikkaan, jonka nimi on Golgata, käännettynä Pääkallonpaikka. He tarjosivat hänelle viiniä, johon oli sekoitettu mirhaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.[135]

Rabbiinisten lähteiden mukaan kaupungin hurskaat naiset olivat valmistaneet juomaa, jonka tarkoituksena oli toimia lievänä kipulääkkeenä tai ristiinnaulitun loppupaniikkia rauhoittavana juomana. [136] Sitä oli aina tarjolla, kun joku ristiinnaulittiin. Ehkä Rooman sotilaat suostuivat tarjoamaan juomaa vain rauhoittaakseen kaupungin naisia. Ehkä se oli kuolemaan tuomitulle suoritettu pieni, muodollinen ja teennäislaupias rituaali, jonka helpottavaan vaikutukseen uskoi kuka halusi. Joka tapauksessa Jeesus kieltäytyi siitä.

Sitten he ristiinnaulitsivat hänet[137] ja jakoivat keskenään hänen vaatteensa, ratkaisten arpaa heittämällä, kuka mitäkin sai.[138]

Sotilaat naulasivat Jeesuksen tukevilla rautanauloilla ranteista poikkipuuhun ja nostivat hänet pystypuuhun. Nilkkojen läpi isketyn naulan tarkoitus oli vain pidentää kuolinkamppailua viivyttämällä hidasta tukehtumista.

Roomalaisen tavan mukaan Jeesuksen nöyryytys maksimoitiin riisumalla hänet täysin alastomaksi. Lain mukaan vaatteet ja muu päällä kannettu omaisuus kuului teloittajille.[139] Aikana, jolloin kaikki kankaat olivat käsin kudottuja, jokainen vaate oli arvokas. On siis kuviteltavissa, että sotilaille olisi voinut syntyä riita Jeesuksen vaatteista. Niin ei kuitenkaan sopinut tapahtua. Uhrauksen, lynkkauksen ja teloituksen oli tarkoitus yhdistää kansaa, eikä aiheuttaa lisää ristiriitoja. Siksi oli turvallisempaa jakaa vaatteet heittämällä arpaa, eli turvautumalla Fortunaan. Kohtalon tai sattuman suoma onni ei herätä samanlaista kateutta ja kilpailua kuin omasta ansiosta, vääryydellä tai väkivallalla saatu etu. Siihen oli vain suostuttava, koska se on täysin hallitsemattomien voimien suoma onni tai onnettomuus.

Kuningas?

Oli kolmas tunti, kun he ristiinnaulitsivat hänet.[140]

Jeesus naulattiin ristille yhdeksältä aamulla. Johanneksen mukaan ristiinnaulitseminen tapahtui vasta puolenpäivän aikaan.[141]

Kaikkien nähtäväksi oli kirjoitettu hänen tuomionsa syy: ’Juutalaisten kuningas’.[142].

Ristille kiinnitetty puutaulu muistutti kauppojen ja roomalaisten bordellien ovenpielissä näkyviä ilmoitustauluja. Niissä näkyivät tuotteiden hinnat. Niiden odotettiinkin olevan vähän liioiteltuja: parasta sitä ja hienointa tätä. Sattumalta ohikulkevankin kansan tulisi yhdellä vilkaisulla nähdä mistä tässä oli kysymys.

Johanneksen mukaan Pilatus oli teettänyt taulun heti tuomion jälkeen. Kirjuri oli toteuttanut käskyn kaikilla kolmella sivistyneen maailman kielellä.

Siinä oli sanat: ’Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.’ Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi.[143]

Papistolle teksti oli järkyttävä loukkaus. Kahden roiston keskelle puuhun ripustettua, Jumalan kiroamamaa Jeesusta kutsuttiin Juutalaisten kuninkaaksi. Ylipapit menivät oitis takaisin palatsiin, keskeyttivät maaherran siestan ja ehdottivat tauluun pientä lisäselitystä:

Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’[144]

Pilatus oli hävinnyt taistelun ylipappeja vastaan yleisen mielipiteen manipuloinnissa. Mutta hän oli löytänyt sarkastisen tavan sanoa viimeisen sanansa. Hän tiesi saavansa papiston raivoihinsa ja oli vain tyytyväinen siitä, että viesti oli mennyt perille. Heidän reaktionsa palautti jotain siitä suvereenin hallinnan tunnusta, jonka Pilatus oli vähällä kadottaa Jeesuksen edessä.

Pilatus vastasi: ’Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.’[145]

Jos hän olisi lähtenyt perustelemaan sanavalintaansa, hän olisi alentunut olemaan jollain lailla vastuussa temppelieliitin edessä, tai heidän vertaisensa. Sellainen ei käynyt päinsä. Lakonisesti hän vain totesi tehneensä sen, mitä maaherran tulee tehdä. Se oli hänen tapansa toivottaa heille pahaa päivän jatkoa. He olivat saaneet tilaamansa, mutta piste iin päälle kuului hänelle. Vallasta oli taisteltu, varsinkin vaikutusvallasta. Hetkittäin lopputulos oli näyttänyt jopa epävarmalta. Sellaista Pilatus ei jättäisi kostamatta. Siksi hän nimitti kahden rikollisen väliin ristiinnaulitun, jo puolikuolleeksi ruoskitun ihmisraunion koko kansan kuninkaaksi. Se oli häijyn ovela tapa nöyryyttää niitä, joille hän oli juuri hävinnyt taistelun kansan suosioista.

Samalla se oli viesti tavalliselle kansalle: näin käy jokaiselle, joka elättelee kansallismielisiä utopioita kuninkaasta, joka muka pystyisi yhdistämään juutalaiset Rooman valtaa vastaan. Vaikka Pilatukselle ehkä oli jäänyt epäselväksi, oliko Jeesus todella pyrkinyt johonkin vastaavaan, hän halusi varmuuden vuoksi tehdä kansalle selväksi kuinka turhaa sellaisen yrittäminen olisi.

Miksi tästä tekstistä sitten myöhemmin tuli niin suosittu? Eihän mikään krusifiksi ole täydellinen ilman tekstin alkukirjaimiin lyhennettyä muotoa INRI. Miksi? Siksi että kristityt ovat pitäneet tätä tekstiä Pilatuksen omana uskontunnustuksena ja samalla olennaisena ilmoituksena siitä, mitä Jeesus itse oli sanonut olevansa. Se ei ollut kumpaakaan. Pilatuksen kirjoituttama puutaulu ei todellakaan ilmaissut hänen omaa vakaumustaan. Vielä vähemmän se kertoi siitä, mitä Jeesus itse oli itsestään sanonut.

Jeesukselle annettu titulus oli hänen kannaltaan ironinen. Hän ei ollut kuulusteluissa koskaan myöntynyt tähän syytökseen, ja oli kaikella tavalla yrittänyt välttää minkäänlaista maallista hallitsija-asemaa. Hänelle annettu titteli oli perversio siitä rakkauden ja armon valtakunnasta, jota hän oli tullut perustamaan. Mikään vanha tapa mieltää kuninkuutta ei sopisi kuvaamaan häntä täysin uudenlaisen valtakunnan perustajana. Siksi Pilatuksen kirjoituttama puutaulu teki vääryyttä myös Jeesukselle. Pilatus oli keksinyt tekstin, joka ei oikeasti sopinut kenellekään – paitsi hänelle itselleen valtakunnan ylimpänä kiusantekijänä.

Pappien delegaatiolla oli pitkä ja ankea matka takaisin Golgatalle. Täytyisihän heidän käydä paikan päällä varmistamassa, ettei kukaan pääsiäisjuhlan pyhiinvaeltajavieraista ymmärtäisi Pilatuksen sanelemaa titulusta väärin.

Kansanjoukossa oli monia, jotka olivat pitäneet itseään Jeesuksen seuraajina. Pääsiäisen aikana paikalla oli myös tuhansia pyhiinvaeltajia hänen kotiseudultaan Galileasta, entisiä tuttuja ja sympatisoijia, ehkä myös vahingoniloisia kotikylän naapureita.

Useimmat valituista ja vihkiytyneistä opetuslapsista olivat paenneet. Näköetäisyydelle ehkä kerääntyi etäisempiä ihailijoita, jotka vain jäivät hiljaisina todistamaan Jeesuksen teloitusta. Ehkä oli niitäkin, joita viime viikon aikana oli usein nähty Jeesuksen seurassa, eivätkä nämä nyt uskaltaneet lähteä karkuun, koska olisivat pakenemisellaan paljastuneet Jeesuksen kannattajiksi. Hiljaisella läsnäolollaan he osallistuivat Jeesuksen uhraamiseen antamalla kansan johtajille ja roomalaisille teloittajille vaikutelman siitä, että he olivat näiden puolella. Kuinka paljon kansan joukossa seisoi valinnan rajalle halvaantuneita ihmisiä, joita eniten kuvotti oma kyvyttömyys tai haluttomuus ottaa oikeasti kantaa yhtään mihinkään? Vaikka heitä oli vaikea mitenkään ulkoisesti erottaa lynkkaavasta kansanjoukosta, heille tämä ei ollut osallistumista kollektiiviseen katarsikseen. He eivät nukkuisi seuraavia öitään hyvin.

Oletko itse ollut tilanteessa, jossa olet katsellut näitä ystäviksi uskomisiasi hiljaisia todistajia, jotka vaieten katsovat sinun uhraamistasi? Oletko itse ollut pelosta halvaantunut vaikeneva todistaja kun sinun ystävääsi on ristiinnaulittu? Evankeliumien ydinkertomuksessa tiivistyy kaiken inhimillisen kokemuksen olennainen ydin. Kuka tahansa voi löytää itsensä tämän kertomuksen mistä roolista tahansa. Mistä roolista olet elämäsi aikana löytänyt itsesi? Kunniastaan ja asemastaan kateellisesti taistelevan papin roolista? Alaistensa sekasortoista kapinaa pelkäävän Pilatuksen roolista? Oletko käyttäytynyt kuin vailla todellista valtaa oleva Herodes, jonka ainoa tapa pitää asemansa oli esimiehensä mielisteleminen? Oletko ollut manipuloitavan kansanjoukon jäsen, joka vapautuu henkilökohtaisesta vastuusta yhtymällä muiden huutoihin? Toisen kiduttamisesta nauttivan, ja vain esimiehensä käskyjä noudattavan roomalaisen sotilaan roolista? Voimme tunnistaa itsemme mistä tahansa näistä rooleista… paitsi ehkä yhdestä: Jeesuksen rooli kokonaisuudessaan hahmotettuna tuskin sopii yhdellekään meistä.[146]

Rosvo?

Samalla kertaa he ristiinnaulitsivat kaksi rosvoa, toisen hänen oikealle, toisen hänen vasemmalle puolelleen.[147]

Tämä kuoleman koreografia on saattanut olla Pilatuksen puolelta harkittua Jeesuksen ”kuninkuuden” ironisointia. Tässä asetelmassa kaksi rosvoa saatiin näyttämään kuninkaan lakeijoilta.[148] Temppeliaristokratiakin sai tämän yksityiskohdan kautta herkullisen revanssin temppelin häpäisystä. Olihan Jeesus kovaan ääneen kutsunut sitä rosvojen luolaksi. Sehän tarkoitti että temppelin hallitsijat olivat rosvoja. Vastavuoroisesti he alkoivat kohdella Jeesusta rosvona ja tekivät hänestä sellaisen. Jeesus oli tunnistanut tämän mimeettisen vastareaktion heti: Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun.. Nyt hänet ripustettiin kahden rosvon väliin kuolemaan heidän kanssaan ja heidän laillaan. Mikä enää erottaisi Jeesuksen tavallisesta rosvosta?

Näin kävivät toteen kirjoitusten sanat: “Hänet luettiin rikollisten joukkoon.”[149]

Ulkonaisesti mikään ei todellakaan näyttänyt erottavan häntä kahdesta rikollisesta, joilla luultavasti ei ollut muuta tapaa tulla toimeen kuin kerjäläisyys tai maantierosvous.[150]

Jeesus oli kollektiivisen väkivallan uhri, mutta niin olivat myös “rosvot” hänen rinnallaan. Jeesus oli vain yksi lukuisista uhreista. Mutta ainoastaan hän oli jo vuosia puhunut uhraamista vastaan ja paljastanut pyhitetyn väkivallan pimeää ydintä. Hän oli myös tiedostanut ja ennustanut, että juuri sen takia hän tulisi itse joutumaan paljastamansa väkivallan uhriksi. Hän oli myös suostunut uhriksi, vaikkei itse uskonut tuomionsa oikeellisuuteen tai perusteltavuuteen millään tavalla. Rosvotkin pitivät kohtaamaansa väkivaltaa oikeutettuna ja uskoivat uhriutensa olevan itsestään selvästi perusteltua. Jeesus uskoi toisin.

Markuksen kertomuksen ironiaan kuului, että juuri näistä kunniapaikoista Jeesuksen kummallakin puolella Jaakob ja Johannes olivat kilpailleet keskenään vasta viikkoa aiemmin.[151]

Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ’No niin, sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, tule alas ristiltä!’[152]

Jeesus oli avoimesti haastanut temppelin hallitsijoiden arvovallan, ja ilmeisesti puhunut jopa sen hajottamisesta. Nyt kaikki havaitsivat hänen puheensa tyhjiksi. Temppeli seisoi tukevasti paikallaan, mutta Jeesus teki avuttomana kuolemaa. Hän ei pystynyt pelastamaan edes itseään.

Häneen hurahtanut seuraajajoukko oli odottanut sankariltaan mahtavia voimannäytöksiä. Messiaan tehtävähän oli kukistaa pakanat, eikä joutua näiden tuomittavaksi. Jeesuksen surkea kohtalo todisti hänen olleen väärässä – ja väärä.

Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien kanssa. He puhuivat keskenään: ’Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan.’[153]

Ylipapitkin odottivat aivan samanlaista sankarimessiasta kuin opetuslapset. He eivät millään voineet ymmärtää messiasta, joka ei tavalla tai toisella voittaisi vihollisiaan. Se, että he itsekin kykenivät seurauksitta pitämään Jeesusta pilkkanaan, osoitti tämän ansaitsevan kaiken saamansa halveksunnan. Nyt he pilkkasivat häntä jopa siitä hyvyydestä, jota hän oli muille osoittanut.[154] Mitä hyötyä auttamisesta ja parantamisesta olisi, ellei se johtaisi myös poliittiseen ja sotilaalliseen valtaan? Valtojen ja voimien rattaisiin murskautuneena hän ei pystyisi enää auttamaan ketään.

Näiden ironisten huomioiden on täytynyt kuulua Jeesuksen viimeisiin kiusauksiin. Miten vastaansanomattoman oikeilta nuo sanat kuulostivatkaan kuoleman kynnyksellä. Jeesus oli itse viiltävän ironian mestarina paljastanut pyhitetyn väkivallan heikkouden. Niin hän ainakin oli luullut tekevänsä. Oliko hänet nyt paljastettu tyhjänpuhujaksi, josta ei ollut mitään apua kansalle, ja pelkästään haittaa omille läheisilleen?

Uskoiko Jeesus vielä ristilläkin, että juuri tämä oli hänen äärimmäinen tapansa auttaa ihmisiä. Siksikö hän ei nyt millään lailla auttanut itseään?

Tulkoon nyt ristiltä alas – Messias, Israelin kuningas! Kun sen näemme, me uskomme häneen.[155]

Heille ainoa uskottava todistus messiaanisuudesta olisi ollut viime hetken ylivoiman osoitus. Jos Jeesus olisi muuttanut naulat miekoiksi ja kutsunut avukseen taivaaseen kuvitellut Jumalan sotajoukot, hän olisi voittanut niiden kunnioituksen, jotka pohjimmiltaan uskoivat Jumalan väkivaltaisuuteen. Kun sen näemme, me uskomme häneen. Ainakin he suureen ääneen julistivat halukkuutensa uskoa toisin, jos Jeesus astuisi alas ristiltä. Olisiko heidän siinä tapauksessa tarvinnut muuttaa käsityksiään messiaasta lainkaan?

Kuka meistä oikeasti uskoo, että juuri tänä voimattomuuden hetkenä pyhitetyn väkivallan valtaperusta murtui? Oliko tämä todellakin Jeesuksen julistaman Jumalan valtakunnan läpimurto? Näyttikö Jeesus todella tietä vapauteen suostumalla ilman minkäänlaista vastarintaa kaikkien provosoimiensa väkivallan voimien uhriksi? Tämäkö todella oli Jeesuksen opettama tie?[156] Eikö oikeasti olisi paljon helpompi yhtyä papiston maalaisjärkiseen pilkantekoon?

Markuksen Jeesus ei vastaa yhteenkään kansan, papiston tai ylipappien esittämään provokaatioon. Vaitonaisena hän kuunteli alapuoleltaan kuuluvaa pilkkaa. Lopulta samaa alkoi kuulua myös hänen sivuiltaan:

Myös ne, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan, pilkkasivat häntä.[157]

Markuksen mukaan Jeesus ei vastannut siihenkään mitään, mutta Luukas kertoo siitä enemmän:

Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ’Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!’ [158]

Tämä on järkyttävä esimerkki väkivallan jäljentämisen universaalisuudesta, mimeettisen tartunnan tehokkuudesta: jopa uhri jäljentää uhraajiaan. Vaikka ryöväri oli äärimmäisen nöyryytetty ja fyysisesti murskattu, hän vieläkin yritti yhtyä ympäröivän väkijoukon haluihin. Ristiinnaulittunakin hän yritti löytää yhteenkuuluvuutensa lynkkaushenkisen kansan joukosta pilkkaamalla jotain, joka on muka vielä ristiinnaulitumpi kuin hän itse.[159]

Mutta toinen moitti häntä: ’Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.’[160]

Toinenkin ryöväri oli omalla tavallaan pyhitetyn väkivallan pauloissa. Hän uskoi teloittajiensa kanssa olevansa itse syyllinen kuolemaansa. Emme tiedä mihin hän tarkkaan ottaen oli syyllistynyt, mutta roomalaiset olivat syyllisiä hänen puuhun nostamiseensa, ja kansanjoukko oli vastalauseitta juhlimassa hänen kuolemaansa. Sitä hän ei huomannut, koska jäljensi uhraajiensa uskomuksia. Uhri oli sokea omalle uhriudelleen, mutta näki Jeesuksessa miehen, jonka ei olisi pitänyt olla tässä.

Ja hän sanoi: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’[161]

Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun joku evankeliumien kertomuksissa puhuttelee Jeesusta pelkällä etunimellä, ilman mitään lisämääreitä. Yhdessä kuoleminen tasoittaa sosiaaliset erot.[162] Hänen pyyntönsä oli mahdollisimman vaatimaton ja pieni: Haluan jäädä edes muistetuksi, ehkä jopa rakkaudella muistetuksi. Se on kuoleman rajan yli kurkottava vaatimaton pyyntö.

Jeesus vastasi: ’Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.’[163]

Jos Jeesus lainkaan puhui paratiisista, se tuskin oli hänen vastauksensa pääpaino. Yksinkertaisimmillaan kuulen hänen vain toteavan että me kuolemme jo tänään, mutta sinä olet ja pysyt minun kanssani. Juuri siihen tiivistyy useimpien paratiisiunelma: Saada olla jonkun kanssa, saada elää rakastavassa läsnäolossa.

Ristin alla jatkuu Jeesuksen pelastajuuden pilkkaaminen. Toteutuuko heidän huomionsa ulkopuolella jonkinlainen pelastus, kun yksi kuoleva kohtaa toisen ja lupaa olla hänen kanssaan? Ei kovin mahtipontinen lopputulos suurelle pelastusmissiolle: Hän palaa Taivaallisen Isänsä luokse mukanaan yksi vaivainen roisto, yhteiskunnan kaikkein alimmasta kerroksesta. Ja tämäkin oli pyytänyt Jeesusta ainoastaan muistamaan häntä tullessaan valtakuntaansa, ilmeisen vakuuttuneena siitä, ettei itse tule olemaan siellä.

Markuksen Jeesus ei luvannut kenellekään paratiisia eikä edes itse uskonut kohta olevansa sellaisessa.

Keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle[164], ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka.[165]

Markus oli vakuuttunut siitä, että Jeesuksen kärsimyksen viimeiset tunnit muuttivat koko maiseman synkäksi. Ainakin niiden maailma pimeni, jotka olivat loppuun asti panneet toivonsa tähän opettajaan.

Ihmisen uhri

Johanneksen mukaan[166] Jeesuksen äiti uskaltautui sisarensa ja yhteisen ystävättären, Maria Magdalan[167], kanssa kuuloetäisyyden päähän kolmesta rististä. Jeesus ei heti heitä tunnistanut. Hänen silmissään oli liikaa hikeä, verta ja kärpäsiä. Naiset seisoivat sanattomina todistamassa tätä suunnatonta häpeää, joka nyt sulki heidätkin armottomaan syliinsä.

Pystyivätkö he keskenään lohduttautumaan yhdelläkään merkityksellisellä lauseella? Löysikö kukaan ainuttakaan kantavaa ajatusta tämän kaameuden keskellä? Mitä hyvää tästä voisi muka koskaan seurata? Tällaisen kuolemisen avuton sivusta katsominen tiivisti kaikki ajatukset ja tunteet yhteen kaiken nielevään pimeään aukkoon. Ilma oli pahuudesta raskas. Vain toisten naisten läsnäolo velvoitti jatkamaan hengittämistä.

Jeesuksen äiti oli ainoa, jonka sydämestä löytyi edes harsonohut valmius kohdata tämä kauhistus. Ei hän ollut siitä kenellekään osannut kertoa, mutta jotenkin häntä oli valmistettu tähän nuoresta tytöstä lähtien. Hän oli yrittänyt pitää kiinni esikoisestaan, mutta heidän välilleen oli jo aika varhain kasvanut outo etäisyys. Sillekin Maria oli yrittänyt olla uskollinen. Hän yritti hellittää ja laskea irti, vaikka koko ajan oli kiusattu tekemään toisin. Hän oli jo vuosia aavistellut pahinta. Hän oli kuullut kuiskauksia, nähnyt ilmeitä ja vaistonnut Jeesukseen kohdistunutta kilpailevaa kateutta, pelkoa ja vihaa. Huhujen mukaan poika oli yritetty muutaman kerran tappaakin.[168]. Kerran Maria oli hädissään sortunut julkisesti rukoilemaan poikaansa tulemaan takaisin kotiin.[169] Jeesus torjui hänen yrityksensä yhtä julkisesti. Sen jälkeen Maria oli muistellut, mitä vanha hurskas Simeon oli ennustanut jo ennen Jeesuksen syntymää. Maria ei ollut ihan varma siitä, oliko Simeonin puhe ollut varoitus vai lupaus. Ehkä se oli ollut kumpaakin:

Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.[170]

Juuri näin oli käynyt. Monien sisimmät ajatukset olivat paljastuneet, eivätkä he pitäneet siitä.

Kun äiti katseli poikansa kuolemista, hän tunsi, kuinka kollektiivinen pahuus lävisti hänetkin miekan lailla. Jeesus oli paljastanut jotain sellaista, jonka uhriksi he olivat kummatkin joutuneet. Miksi Jeesus ei ollut estänyt sitä? Miksi hän antautui taistelematta vastaan?

Olihan Jeesus paljastanut paljon hyvääkin. Mariankin elämä oli loppujen lopuksi säveltynyt tämän hänen esikoisensa kautta. Kaikki mitä Jeesus oli tehnyt, tai mitä hänelle oli tehty, oli vaikuttanut myös Mariaan äitinä. Viimeiset pari vuotta he olivat kulkeneet etäällä toisistaan ja kuitenkin rinnakkain samaan suuntaan, kunnes nyt taas olivat vastakkain – taas kerran niin lähellä toisiaan ja niin kaukana toisistaan.

Mitä hän saattoi enää muuta tehdä kuin yrittää tavoittaa poikansa visvaisen katseen yrittääkseen edes silmillään tavoittaa hänet viimeisen kerran.

Jotenkin se onnistuikin. Äidin ja pojan katseet tavoittivat toisensa. Se riitti. Sanoja ei löytynyt.

Johanneksen mukaan Jeesus pyysi kuolemansa todistajia katsomaan myös toisiaan:

Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ’Nainen, tämä on poikasi! Sitten hän sanoi opetuslapselle: ’Tämä on äitisi!’ Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.[171]

Tähän pimeyden tiivistymään, jossa kukaan ei oikeasti katsonut ketään, Jeesus jätti melkein huomaamattoman katseen ja huolehti siitä, että se siirtyisi eteenpäin. Samalla Maria, joka poikansa kohtalon kautta oli tullut sosiaalisesti häväistyksi, sai itseään kunnioittavan käytännön avun ja elatuksen. Jeesus jätti jälkeensä aivan uudenlaisia sukulais- ja perhesuhteita.

Sanotaan, että kristillinen seurakunta alkoi Jeesuksen ylösnousemuksesta ja opetuslasten uskosta kuoleman voittaneeseen Kristukseen. Onkohan niin? Minä uskon, että seurakunta alkoi ennen Jeesuksen viimeistä parkua: ”Jumalani, Jumalani, miksi sinä hylkäsit minut!?” Hetkeä ennen häpeän täyttymistä häpeä murtui. Mies ja nainen katsoivat toisiaan ja huomasivat, mitä Jeesus oli huomannut heissä. Siitä hetkestä lähtien he olivat erottamattomat. Totuudessa ja rakkaudessa kohtaaminen mursi poikansa kuolemaa häpeävän äidin ja opettajansa tappiota häpeävän opetuslapsen välisen muurin. Häpeän keskellä he suostuivat näkemään toisissaan sen, minkä Jeesus näki ristiltä. Siitä alkoi kristillinen seurakunta.

Jeesus astui jokaisen häpeän ytimessä olevaan peruspelkoon: Hylätyksi tulemisen helvettiin. Sinä hetkenä syntyi rakkauden side, joka voitti häpeän — jokapäiväisen kuolemamme. Kaikkein häpeällisimmän kuoleman keskeltä Jeesus kutsui häpäistyä miestä ja naista katsomaan toisiaan, huomaamaan toisensa. Tällä tavalla hän aloitti uuden aikakauden ihmisten välisissä suhteissa.

Siitä lähtien häväistyt miehet ja naiset ovat voineet katsoa toisiinsa häpeän keskellä ja siinä kohtaamisessa löytää häpeääkin suuremman voiman — Kristuksen rakkauden.

Anna heille anteeksi

Luukas kertoo Jeesuksen viimeisestä rukouksesta.

Mutta Jeesus sanoi: ’Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.’[172]

Koskiko tämä rukous vain käskyjään tottelevia Rooman sotilaita, jotka olivat aivan pihalla kaikesta mitä Palestiinassa oli tekeillä? Tuskin. Vaikka rukous oli pohjimmiltaan intiimi ja kahdenvälinen, se oli myös julkinen ja kaikkia koskeva.[173] Jeesus rukoili anteeksiantoa kaikille. Samalla hän kuitenkin väitti kaikkia tietämättömiksi: He eivät tiedä, mitä tekevät.

Miten niin eivät tienneet? Ristin alla nämä sanat ovat voineet kuulostaa käsittämättömän ylimielisiltä. Oliko Jeesus todella noin ylemmyydentuntoinen uhraajiaan kohtaan? Vastasiko hän pilkkaan pilkalla? Vähäjärkisenäkö hän meitä pitää?

Kaikki tiesivät hyvin tarkkaan mitä olivat tekemässä. He olivat tekemässä sen, mikä oli välttämätöntä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Jokaisella oli oma hyvä syynsä tehdä se, mitä he tekivät. He olivat julkisesti ristiinnaulitsemassa kahta rosvoa ja yhtä uskonnollista häirikköä. Ei tässä ollut mitään tavatonta. Näitä varoittavia esimerkkejä tarvittiin silloin tällöin, jotta kaikki muistaisivat pysyä ruodussaan. Sitä paitsi kansa oli suhteellisen yksimielisesti tämän mestauksen takana. Ei tämä herättänyt mitään mainittavaa moraalista krapulaa suuressa yleisössä. Eivät Golgatan maisemiin kokoontuneet ihmiset olleet sen pahempia tai parempia kuin ketkään muutkaan ihmiskunnan historian aikana. Rooman valta oli diktatuurien joukossa paremmasta päästä ja juutalaiset olivat aidosti lainkuuliaista väkeä.[174] Kaikki vain suorittivat välttämättömän ja väistämättömän velvollisuutensa yksilöllisen ja yhteisöllisen henkiinjäämisen eteen. Kaikkien syyt olivat jaloja. Jokainen oli oman hyvän syynsä lumoissa. Tuskin kellään oli sen suurempia epäilyjä toimintansa perusteltavuuden suhteen.

Tietenkin tällaisiin tilanteisiin kuului ahkeraa juonittelua, ryhmien välistä nokittelua, käsien pesuja ja vastuiden työntämisiä muille. Se oli normaalielämää. Miten muutenkaan asiat voisivat olla? Sehän oli pelin henki. Kaikkihan sen tiesivät.

Mikä oli se olennainen tietämättömyys, johon Jeesus rukouksessaan viittasi? Sekö, että uhri oli viaton? Kyllä, mutta ei sekään tehnyt tätä tapausta erityiseksi. Viattomia oli uhrattu ennenkin. Sekö että tämä uhri oli Jumalan poika? Kyllä, mutta sekään ei ollut tämän rukouksen painopiste. Siinä tapauksessa Jeesus olisi sanonut …sillä he eivät tiedä kenelle ovat näin tekemässä.

Minkälaiseen tietämättömyyteen Jeesus viittasi? Mitä Golgatalle kokoontunut väki ei tiennyt

Mitä he eivät tienneet

Minkälainen tieto olisi saanut kaikki osapuolet pidättäytymään tällaisesta tuomiosta? Minkä valaisemina Jeesus ja ryövärit olisi jätetty ristille naulitsematta? Mikä on se ymmärrys, jonka pohjalta kaikki olisivat varoneet antamasta epäsuorintakaan hyväksyntää tällaiselle uhraamiselle? Mikä on se taju, joka olisi jo paljon aiemmin pysäyttänyt uhrimäelle johtavan kehityksen? Minkälainen tietämys olisi ajoissa herättänyt heidät näkemään, mitä he olivat tekemässä ja kauhistuneena etsimään siitä ulospääsyä?

Koko tämä kirjoitusprojektini on yritystä hahmottaa edes jotain vastausta näihin kysymyksiin. Uskon Jeesuksen rukoilleen anteeksiantoa jollekin hyvin olennaiselle ja sitkeälle tietämättömyyden muodolle. Toisaalta tässä tietämättömyydessä on täytynyt olla jotain hyvin hyödyllistä, koska kaikki pitivät siitä kiinni. Samalla siinä on täytynyt olla jotain hyvin haitallista, koska viattomat joutuivat sen tähden ristille. Tämä tietämättömyys ei ollut vain harvojen ja pahojen ihmisten tietämättömyyttä. Täälläkin oli paikalla oikeasti hurskaita ja moraalisia kansalaisia. Kaikkia yhdisti joku perustavaa laatua oleva kollektiivinen sokeus, jonka tähden Jeesus oli ristillä.

Hyvän ja pahan tiedon puu on juutalaiskristillisen perinteen vertaus moraalisen tietoisuuden lähteestä. Mitä siitä puusta oli tähän mennessä opittu? Lukemattomat kokemukset olivat tiivistyneet aika yksinkertaisiksi johtopäätöksiksi: Kaaosta tuottava paha pitää paljastaa, jotta se voidaan tuomita, rangaista ja poistaa kansan keskuudesta. Jos näin ei tehdä, hyvä järjestys katoaa maailmasta ja ihmiskuntaa odottaa maailman loppu.

Kaikkihan sen tiesivät. Tätä käsikirjoitustahan he olivat nytkin toteuttamassa. Järjestyksen ylläpitäminen vaatii väkivaltaa. Sekin oli kaikille itsestään selvää. Jumalat ja ihmiset olivat aina olleet näistä asioista yksimielisiä.

Jokainen tiesi, että hyvä vaatii uhreja. Jeesus ja nämä kaksi ryöväriä olivat kukin omalla tavallaan uhmanneet hyvää järjestystä. Siksi he saattoivat syyttää vain itseään kuolemastaan. Melkein kaikki olivat siitäkin samaa mieltä. Joidenkin mieltä tämä teloitus kuitenkin vaivasi. Yleensä uhrit yhdistivät kansaa. Golgatalla kaikki eivät olleet saman syyllisyyslumon pauloissa.

Jeesus oli tullut paljastamaan pahan, ja nimenomaan sen pahan, jolle ihmiskunta oli tähän asti ollut sokea. Hän oli tullut riisumaan hyvyyden ylläpitämisen nimissä toteutetun pahuuden naamareistaan. Koko toimintansa aikana hän oli herätellyt yksilöitä ja yhteisöjä näkemään pyhittämäänsä väkivaltaa ja huomaamaan toimintansa uhrit. Hän ei tehnyt tätä voidakseen tuomita, rangaista ja karkottaa. Hän kyllä haastoi ihmisiä vastuuseen tekemästään, mutta vain tarjotakseen heille anteeksiantoa.

Näin tehdessään Jeesus joutui herättämänsä ja haastamansa pedon uhriksi. Uhrinakin hän rukoili uhraajilleen anteeksiantoa taivaalliselta Isältään. Hän ei vedonnut vain pienen ihmisryhmän tilapäiseen sokeuteen, vaan siihen tietämättömyyteen, jonka varaan kaikki kulttuurit oli rakennettu. Saman sitkeän tietämättömyyden sokaisemana yksilöllinen ja yhteisöllinen elämämme tuottaa edelleenkin uhreja, joita emme huomaa. Välillä toki toteamme, että jotkut joutuivat uhreiksi. Niin vain kävi. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Meidänkin kulttuurimme rakentuu osin uhrien varaan.

Uusi hyvän ja pahan tiedon puu

Risti, jolle Jeesus oli naulattu, muuttui uudeksi hyvän ja pahan tiedon puuksi.[175] Sen hedelmä ei ollut houkutteleva. Kukaan ei nähnyt siinä korkeampaa tietoa hyvästä ja pahasta. Silti juuri sieltä kuuluva anteeksiantorukous saneli aivan uutta hyvyyden ja pahuuden kielioppia. Sen tarjoama tieto ihmisen yksilöllisestä ja yhteisöllisestä luonteesta oli liian loukkaava ja pelottava tullakseen vastaanotetuksi. Sen tarjoama tieto Jumalan luonteesta oli liian uskomaton tullakseen edes noteeratuksi.

Jeesuksen anteeksiantorukous kuulosti epätoivoisen mahdottomalta: Että vihollinen voisi joskus muuttua ystäväksi, että syytösten, tuomioiden ja rangaistusten ketju voisi joskus tulla anteeksiannon sulattamaksi, että karkotus muuttuisi syliksi ja syntipukilta pyydettäisiin anteeksi, että Jumala antaisi anteeksi jopa vihollisilleen. Kuka sellaisesta osasi edes unelmoida? Kuka sellaista edes halusi unelmoida?

Keille hän tätä anteeksiantoa pyysi? Keisarin ja kansan vallan välissä hikoilevalle Pilatukselle, joka ei kaihtanut käyttää sadistista väkivaltaa oman asemansa säilyttämiseksi? Papilliselle eliitille, joka yritti varjella maansa kulttuuriperintöä ja kansansa uskonnollista puhtautta? Kansanjoukolle, joka toimi niin kuin kansanjoukot aina ovat toimineet lojaalisuuksien ristipaineessa. Sotilaille, jotka vain tottelivat käskyjä, vaikka mahdollisesti nauttivatkin siitä? Opetuslapsille, jotka karkasivat, koska eivät käsittäneet miksi Jeesus salli tilanteen kärjistyä näin pitkälle? Juudakselle[176], joka oli tehnyt käytännössä vähämerkityksellisen ilmiannon?

Isä, anna heille anteeksi. Älä enää kosta. äläkä anna vihasi hehkua. Anna kaikille anteeksi – heillekin jotka tekivät tämän minulle.[177]

Jeesus rukoili isäänsä olemaan myös väkivaltaisten uhraajien puolella antamalla heille heidän syntinsä anteeksi. Jeesus oli aina puolustanut uhria. Nyt hän rukoili anteeksiantoa myös uhraajille. Viimeisessä rukouksessaan hän oli sekä pyhitetyn väkivallan paljastaja, että sen armahtaja.

Vapauttiko Jeesus rukouksellaan kaikki vastuusta? En usko. Vain edesvastuuttomassa tilassa olevia ihmisiä ymmärretään ja hoidetaan. Koko toimintansa aikana Jeesus oli rankimman päälle haastanut ihmisiä näkemään ja ymmärtämään. Uhrejakin hän oli vastuuttanut. Jeesus rukoili uhraajilleen anteeksiantoa juuri siksi, että piti heitä vastuullisina.

Silti hän rukouksellaan myöntää, ettei yrityksistään huolimatta ollut saanut seuraajiaan näkemään kaikkein olennaisinta. Hän ei ollut onnistunut sytyttämään heissä sitä valoa, joka olisi estänyt heitä näin sokeasti osallistumasta taas yhteen syntipukin uhraamiseen. [178] Jollakin olennaisesti väkivaltaan sidotulla tasolla ihan tavallisen hyvät normaalikansalaiset olivat niin syvän hengellisen pimeyden vallassa, että Jeesuskaan ei ollut onnistunut herättämään heitä siitä.

Silti universaalinen koston uskonto sai Jeesuksen rukouksen kautta haavan kylmään sydämeensä. Hammas hampaasta ei enää olisi väkevin voima maan päällä. Se sai heikoimman mahdollisen haastajan: viimeisillään kärsivän anteeksi antajan, jonka sanoista ei juuri kukaan enää piitannut. Silti juuri hän tarjosi esimerkillään mahdollisuuden katkaista tuo siteistä kaikkein väkevimmän: riippuvuuden vihollisista.

Viimeiset sanat

Sen jälkeen kun Jeesus oli vastannut Pilatukselle yhdellä lauseella, hän oli Markuksen mukaan ollut vaiti koko matkan Golgatalle ja vielä ristiinnaulitsemisen jälkeen pitkälle iltapäivään.

Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ’Elohi, Elohi, lema sabaktani?’ Se on käännettynä: ’Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?’[179]

Vaikka Jeesus huusi kovaan ääneen (phone megale) omalla äidinkielellään, hän ei enää tapansa mukaan osoittanut sanojaan Abballe. Hän huusi Jumalalle, joka oli hänet hylännyt.

Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? [180]

Mitään muuta Jeesus ei Markuksen mukaan sanonutkaan ennen kuolemaansa. Hänen brutaalissa kertomuksessaan nämä jäivät Jeesuksen viimeisiksi sanoiksi. Ei mitään selityksiä. Ei mitään Jumalan puolustelua. Ei mitään muuta kuin kaikkien hylkäämäksi tulleen ihmisen huuto jumalalleen – eikä hänkään vastaa.[181]

Oli vain pimeää. Markus kuvasi todellisen ihmisen oikeaa kuolemaa koruttomasti ja kolkosti. Myyttisestä sankaruudesta ei ollut jälkeäkään.

Tämän kuullessaan muutamat paikalla olevista sanoivat: ”Kuulkaa, hän huutaa Eliaa.”[182]

Jeesus ei ollut vastannut ivaajilleen mitään, mutta hänen oma tuskainen huutonsa todisti pilkkaajien herjat oikeiksi. Ei hän ollutkaan Jumalasta. Rakastava Abba oli osoittautunut harhaksi. Jeesus oli Jumalan hylkäämä uppiniskainen poika.” Jumala oli sittenkin temppelirauhan ja yhteiskuntajärjestyksen puolella. Niitä oli aikojen alusta asti pitänyt puolustaa väkivalloin. Ne olivat aina vaatineet uhreja. Niin oli nytkin. Tämä oli yksisuuntainen tie pimeyteen. Abba oli jättänyt poikansa väkivaltaisen pyhän haltuun – ihmisten käsiin. Taivas jäi mykäksi.

 Joku kävi kiireesti kastamassa sienen hapanviiniin, pani sen kepin päähän ja tarjosi siitä juotavaa sanoen: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia ottamaan hänet alas.” [183]

Ainoastaan Johannes[184] mainitsee Jeesuksen itse pyytäneen juotavaa: ’Minun on jano.’

Jeesukselle joka tapauksessa tuotiin kepin päässä hapanviiniä. Oliko se myötätuntoa vai kidutusta? Antoiko Jeesus pilkkaajilleen viimeisen mahdollisuuden nähdä itsensä avun tarpeessa olevana uhrina?[185] Sellaiseen viestiin vastaaminen olisi ollut vaarallista. Se olisi voinut rikkoa oikeassa olemisen lumon ja herättää pilkkaajat epäilemään itseään. Siksi uskon, että juoma tarjottiin vain piinan jatkamiseksi. Niin pilkkaajat saattoivat vielä vääristellä Jeesuksen huutoa ja vastata siihen, ettei edes Elia tulisi tätä auttamaan. Elia oli profeetoista suurin ja juutalaisessa kansanhurskaudessa kaikkien toivottomien tapausten apu, leskien ja orpojen pelastaja hädässä.[186] Mutta taivaassa kukaan ei ollut Jeesuksen puolella. Jeesus olisi loppuun asti täysin ihmisten armoilla.

Mutta Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä.[187]

Tämä oli pimeyden hetki, ihmisen hetki. Kukaan evankelistoista ei pääsiäiskertomuksen yhteydessä kertaakaan viittaa Saatanaan, vaikka jokainen heistä oli hänestä puhunut aiemmin. Saatanaa ei enää tarvittu, kun ihmisyhteisön todellinen luonne oli paljastettu. Golgatalla Saatana sai aivan tavallisen ihmisyhteisön kasvot.
Se on täytetty

Oliko tämä Luukkaalle ja Johannekselle liian karu ja lohduton loppu? Oliko Markuksen ja Matteuksen versio jopa teologisesti liian ongelmallinen kertomus? [188] Joka tapauksessa myöhemmin kirjoitetut versiot Jeesuksen kuolemasta sisältävät enemmän uskoa ja toivoa.

Johanneksen kuvaus Jeesuksen kuolemasta on lohdullisempi ja hillitympi:

Jeesus joi viinin ja sanoi: ’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.[189]

Johanneksen tapa kuvata ristiinnaulitsemista ei ole samalla tavalla traaginen kuin muiden evankelistojen. Johannes kuvaa Jeesusta tilanteen herrana ja suuren tehtävän määrätietoisena toteuttajana loppuun asti. Hänen kuvauksessaan on enemmän ylevää sankarillisuutta ja kuninkaallista messiaanisuutta.

Johanneksen mukaan Jeesus oli loppuun asti tietoinen jostain vielä näkymättömästä, mutta kaiken pimeyden keskellä toteutuvasta tehtävästä, joka nyt oli suoritettu loppuun. ’Se on täytetty.’

Mikä oli täytetty?

Johanneksen mukaan Jeesus antoi jo aikaisessa vaiheessa lyhyen tiivistelmän tehtävästään:

’Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.’ Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.[190]

Jeesuksen ristiinnaulitsemisessa toteutui ratkaiseva “tämän maailman ruhtinaan” vallan demystifiointi. Kaikki uskonnolliset, poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja psykologiset systeemit, jotka ovat rakentuneet pyhitetyn väkivallan varaan, tulevat tästä hetkestä lähtien pala palalta murtumaan. Vähitellen viaton uhri tulisi “vetämään kaikki luokseen”, ja pyhitetty väkivalta tulisi menettämään tähän asti vastaansanomattoman uskottavuutensa.[191]

Ne, jotka tätä seuraavan historian aikana uskoisivat siihen Jumalaan jonka Jeesus ilmoitti, eivät enää voisi varauksettomasti osallistua kenenkään hylkäämiseen tai uhraamiseen mistään syystä. Nekin, jotka eivät Jeesukseen uskoisi, tulisivat kuitenkin hänen uhraamista kyseenalaistavan elämänsä ja kuolemansa vaikutuspiiriin. Johanneksen visio Jeesuksen ristiinnaulitsemisen historiallisesta vaikutuksesta on huikea siitäkin huolimatta, että historiallinen prosessi on ollut paljon hitaampi ja pidempi kuin Johannes ja alkuseurakunta uskoivat.

Ilman Jeesuksen ristiinnaulitsemista olisimme edelleen Kaifaksen vastaansanomattoman logiikan pauloissa: “Parempi on että yksi kuolee, kuin että koko kansa tuhoutuu.” Vaikka väkivallan johdonmukaiset perustelut yhä toimivat, ne joutuvat tänään nopeammin kyseenalaistetuksi kuin koskaan aikaisemmin historiassa. Pyhitetyn väkivallan logiikka murtui ristillä. Se on täytetty. Väkivallan moraalinen perusta oli murrettu. Se ei koskaan enää saisi kestävää moraalista pohjaa. Risti oli auttamattomasti istutettu ihmiskunnan jokaisen riidan keskelle. Kaikki sodat ja jokainen uhraaminen tulisi tästä lähtien olemaan ristiriitainen – jos ei sillä hetkellä, niin viiveellä.

Sillä hetkellä mikään ei näyttänyt hyvältä. Ainoa mikä näytti tulleen täytetyksi, oli Jeesuksen kyky kantaa ihmiskunnan julmuutta. Johannes uskoo Jeesukseen, joka loppuun asti näki selkeästi kohtaamansa pahuuden läpi ja pysyi siitä vapaana. Hän pysyi kuolemaansa asti uskollisena kutsumukselleen ja kutsujalleen. Vallat ja voimat saivat mittansa täyteen väkivaltaa, mutta sen uhrina Jeesus oli kaikilta huomaamatta täyttänyt jotain, mitä kukaan ei vielä ymmärtänyt.

Markuksen ja Matteuksen Jeesus kuoli huutaen sanatonta tuskaa. Ennen sitä hän oli niin monen lailla huutanut tuon lohduttoman miksi kysymyksen, johon vastattiin vain pilkalla.

Luukkaan mukaan Jeesuksen viimeisessä huudossa oli kaikesta huolimatta uskoa Isä-Jumalaan:

Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.[192]

Vaikka hän oli antautunut ihmisten tapettavaksi, hän ei pohjimmiltaan antanut kenenkään ottaa henkeään, vaan uskoi itsensä ja kuolemanjälkeisen kohtalonsa rakastavan isänsä haltuun. Vaikka hän oli antautunut ihmisen uhriksi, hän pysyi Isänsä lapsena. Sama isä, jolta hän oli aiemmin huutaen pyytänyt vastausta hylätyksi tulemiseensa, sama Isä joka pysyi vaiti koko ristiinnaulitsemisen ajan, sama Isä, jonka läsnäolosta ei ollut mitään tietoa tai tuntua, oli kuitenkin se Isä, jonka käsiin hän viimeisellä kovalla huudollaan heittäytyi.

Emme tiedä oliko hänen huudossaan uhmaa vai vihaista epätoivoa, vai oliko se loppuun asti vain rääkätyn miehen kaikesta luopuvaa ja kaiken antavaa huutoa. Ilmeisesti hän kuitenkin uskoi, että jossain oli joku, joka kuulisi hänen huutonsa ja ottaisi hänet vastaan.

Johannes kuvasi Jeesusta joka lopuksi vain ”kallisti päänsä ja antoi henkensä”.

Mestaajien työ oli tehty ja yleisöä alkoi väsyttää. Juhlat jatkuisivat huomenna, ja tungoksen läpi oli löydettävä tie majapaikkaan ennen pimeän laskeutumista. Rosvot kituivat vielä, mutta Jeesuksen ruumis alkoi viiletä. Hiki kuivui ja veri saostui. ”Varikset mekastivat ja raakkuivat. Kärpäset kiipesivät hänen haavoihinsa. Etäämpänä odottivat koirat.”[193]

Jeesus kuoli sen väkivallan uhrina, jonka naamarit hän oli riisunut. Jotenkin ihmisille piti ilmoittaa sekä Jumalan väkivallaton luonne että ihmisen väkivaltaisuuden ydin. Jeesuksen kuolema paljasti kummankin sisällöstä jotain, mitä kukaan ei tänä iltana halunnut nähdä.
Viimeiset sanat

Kuoleman edessä vain kaikkein tärkeimmät asiat löytävät sanallisen muodon. Viimeiset sanat jäävät yleensä läheisille luotetuiksi aarteiksi, joista ei kevyesti puhuta kenellekään.[194] Ne, joista puhutaan, ajatellaan sisältävän erityistä painoarvoa. Siksi kaikilla evankelistoilla on joku versio Jeesuksen viimeisen vuorokauden sanoista ja kaikkein viimeisimmistä lauseista. Osa niistä toistuu eri evankeliumeissa ja osa esiintyy vain yhdessä.

Evankelistat eivät modernien novellistien tapaan yrittäneetkään antaa päähenkilöstään mitään psykologista profiilia kertomalla miltä hänestä tuntui tai mitä hän ajatteli sanojensa takana. Lukuun ottamatta muutamia valistuneita arvauksia, he jättivät lukijoilleen ja kuulijoilleen mahdollisuuden tai ehkä suorastaan kutsun. täyttää sanojen ympärillä tai sisällä oleva tila myötäeläytymisellä ja omalla jälkiymmärryksellä.

Ehkä se on mahdotonta. Ehkä sen yrittämisessä on jopa jotain pöyhkeää rivien välistä lukemista ja sen pohjalta tietämistä. Pohjimmiltaan voin vain eläytyä ja aavistella, uskoa ja väittää vastaan, kuulla ja tulla puhutelluiksi.

Jeesus ei enää opettanut eikä julistanut. Jeesus puhui hyvin vähän koko oikeudenkäynnin aikana, ja vielä vähemmän tuomion jälkeen. Ihme, että hän sellaisen kidutuksen jälkeen ylipäänsä pystyi sanomaan mitään kuultavaa. Vaikka hänen kuolemansa oli brutaalin julkinen, hänen viimeiset lauseensa olivat hyvin intiimejä.

Markus toisti Jeesusta minimalistisen niukasti. Hänen kertomuksessaan on vain neljä lyhyttä Jeesuksen sitaattia pidättämisen jälkeen. Mitä harvasanaisemmaksi Jeesus kävi, sitä tarkemmin evankelistat ovat häntä kuunnelleet.

“Koska totuus yhteisön väkivallasta ei voi pysyä yhteisössä, vaan sen täytyy väistämättä tulla ajetuksi ulos, totuuden ainoa kuulluksi tulemisen mahdollisuus on juuri ulosajamisen prosessissa, siinä lyhyessä hetkessä joka edeltää sen tuhoutumista yhteisön uhrina. Uhrin täytyy siis sanoa sanottavansa juuri sinä hetkenä kun hänen suutaan ollaan sulkemassa… Tämä ennen näkemätön väkivallan paljastamisen tehtävä on mahdollista vain sellaiselle ihmiselle, joka ei itse ole ansainnut mitään väkivallalla, eikä ajattele väkivallan kaavan mukaan – ihmiselle, joka voi vastata väkivallalle pysymällä itse vapaana siitä.”[195]

Jos joku olisi tuona iltana Golgatalla väittänyt, että tästä kuolemasta tulee maailmanhistorian muistetuin ja pohdituin kuolema, väite olisi kuulostanut täysin absurdilta. Useimmat unohtaisivat sen jo heti pyhien jälkeen. Jeesuksen sanoista he eivät muistaisi ensimmäistäkään.

Kuolemaan hylätty

Verho repeää.

Markuksen mukaan Jumala kyllä vastasi poikansa huutoon, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Aivan niin kuin ylipappi oli repinyt vaatteensa[196] tuomitessaan Jeesuksen jumalanpilkasta, niin Jumalakin nyt repi kaikkein pyhimmän paikan suojaksi kudotun raskaan ja senttejä paksun yhtenäisen verhon[197], jonka vain ylipappi sai avata kerran vuodessa Yom Kippur -juhlan yhteydessä:

Silloin temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.[198]

Kaikkein pyhin oli paikka, jossa uhrien vaatijan maanpäällisen läsnäolon oletettiin olevan. Kun kaikkein pyhin paikka avautui nähtäväksi, se paljastui tyhjäksi.

Pappien on täytynyt kiirehtiä korjaamaan repeämää, mutta pyhiinvaeltajat, jotka olivat näköetäisyydellä, ehtivät havaita sen tyhjäksi. Jumalalla ei ollutkaan vakinaista osoitetta maan päällä. Kaikkein pyhimmän mystiikka oli paljastettu, sen myyttinen sisältö oli riisuttu. Kansan pariin saattaisi levitä huhu, että uhreja vaativan Jumalan huoneessa ei ollutkaan ketään. Se oli tyhjä. Verhojen repeydyttyä siellä oli enää mahdoton säilyttää edes ihmisten mielikuvia verta vaativasta Jumalasta.

Jolla oli silmät nähdä, saattoi nyt nähdä, minkä verho peitti: Pyhitetyn väkivallan vaatija ei ollutkaan Jumala. [199] Uhrin vaatijat olivat koko ajan olleet verhon edessä. Niin oli Jumalakin ollut. Markus antaa ymmärtää, että Jumalan läsnäolo olikin uhrissa. Jumala antautui mieluummin itse uhriksi kuin hyväksyi yhtään hänen nimessään tehtyä uhria. Ehkä todellinen Jumalan pilkkaaminen olikin tapahtunut temppelissä. Ehkä jokainen uhraaminen olikin Jumalan rakkauden häpäisemistä.

Jumalan vastaus Jeesuksen uhraamiseen oli uhritemppelin mytologisen pyhyyden rikkominen ja paljastaminen. Jeesuksen uhraaminen oli väärin, niin kuin oli kaikki muukin uhraaminen. Kun Markus sanoo verhojen repeytyneen ylhäältä alas ikään kuin Jumalan vastauksena Jeesuksen kuolemaan, hän luultavasti puhuu Jumalasta, joka ei enää halua ainuttakaan uhria.[200] Jumala ei ole uskonnollisen eliitin hallitseman väkivaltaisen rituaaliketjun toisessa päässä. Hän on kenen tahansa huokauksen päässä. Hän on jokaisen kärsivän ihmisen hädässä läsnä. Sellaisesta Jumalasta Jeesus oli puhunut.

Upseeri havahtuu

Kun vastapäätä seisova sadanpäällikkö näki Jeesuksen tällä tavoin kuolevan, hän sanoi: ’Tämä mies oli todella Jumalan Poika!’[201]

Uskonnolliset ja poliittiset päättäjät etäännyttivät itsensä uhrin viimeisistä hetkistä. Eturintamalle jäi vain upseeri, joka ensimmäisenä näki pyhitetyn väkivallan läpi ja näki viattomassa uhrissa ihmisen uhriksi joutuneen Jumalan pojan. Markuksen evankeliumissa roomalainen upseeri oli ensimmäinen, joka kutsui Jeesusta Jumalan pojaksi. Eivät edes Jeesuksen seuraajat olleet käyttäneet sellaista ilmaisua.

Kaikkien synoptikkojen mukaan väkivallan ammattilainen on ensimmäinen, joka tunnisti väkivallan uhrissa Jumalan läsnäolon. Sadanpäämies oli osallistunut Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen sotilaiden esimiehenä. Hän oli kuullut Jeesuksen huudon Jumalalle, tarjonnut hänelle hapanviiniä ja seurannut hänen kuolinkamppailuaan. Missään vaiheessa hän ei ollut osoittanut pienintäkään epäröinnin tai sympatian merkkiä.

Miksi olisikaan. Imperiumin virallisen teologian mukaan keisari Tiberiuksen isä oli Jumalan poika, joka toi pelastuksen ja rauhan maan päälle.[202] Sellaisilla termeillä ei saanut puhutella ketään muuta. Jos keisarin uskollisella upseerilla oli ollut orastavia epäilyksiä sydämessään, hän oli salannut sen hyvin.

Vasta Jeesuksen kuollessa hän havahtui: ” Kun sadanpäällikkö näki, mitä tapahtui, hän antoi Jumalalle kunnian ja sanoi: ’Tämä mies oli todella viaton.’[203] Sen on täytynyt olla kauhistuttava herääminen. Jos mies, jonka pilkkaamiseen, kiduttamiseen ja tappamiseen hän oli innolla osallistunut, olikin viaton, niin upseeri itse oli mitä suurimmassa määrin viallinen. Upseeria ei vakuuttanut mikään yliluonnollinen ilmiö tai poikkeuksellinen sankaruus. Silti Jeesuksen tapa kuolla käänsi kuoleman ammattilaisen sydämen nurin. Tämä mies, jos kuka, tiesi kuinka halpa ja mitätön ihmisen henki on. Sellaiselta tämänkin tuomitun surkea loppu oli näyttänyt – kunnes joku siinä oli näyttänyt aivan toisenlaiselta kuin mikään, mitä hän oli aiemmin nähnyt.

Nyt se oli ohi. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Sadanpäämiehelle kaikki vasta alkoi, eikä mikään enää ollut itsestään selvää. Olkoonkin, että hän oli vain totellut käskyjä ja suorittanut kansalaisvelvollisuutensa. Sillä ei enää ollut merkitystä. Ehkä hän muisti mitä Jeesus oli sanonut anteeksiantorukouksessaan: ”…sillä he eivät tiedä mitä tekevät.” Tietämättömyyden kylmä suoja murtui. Sadanpäämies heräsi kollektiivisen väkivallan sokaisevasta lumosta ja löysi itsensä paljaana ja yksinäisenä puuhun ripustetun uhrin alapuolelta. Nyt hän tiesi mitä oli tehnyt. Mikään selitys maailmassa ei pystyisi lieventämään sen tiedon painavuutta. Ei ollut enää väliä sillä, kuka oli päävastuussa. Hän oli osallistunut – luullen tekevänsä täysin oikein.

Mitä hän raportoisi korkeimmalle esimiehelleen? Uhrin kutsuminen Jumalan pojaksi tai edes viattomaksi olisi majesteettirikos keisari-kulttia vastaan, ja tietäisi melko varmaa kuolemaa hänelle itselleen. Ehkä hänen pitäisi vain jatkaa pyörimistä valtakunnan pienenä rattaana, niin kuin ei olisi havahtunut mihinkään? Pilatuksen luokse lähti hyvin ahdistunut sadanpäämies.

Kuolleiden todistus

Matteus on ainoa, joka kirjaa sellaisia Jeesuksen kuoleman jälkeisiä seuraamuksia, joita ei yleensä kuule pääsisäissaarnoissa kommentoitavan, koska ne kuulostavat liian uskomattomilta ja tyypillisen mytologisilta. Hän oli ainoana kertonut Jeesuksen syntymää merkinneesta tähdestä. Nyt hän kertoi Jeesuksen kuolemaa dramatisoineesta maanjäristyksestä ja sen yliluonnollisista seurauksista:

Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.[204]

Maan vavahtelu, kallioiden halkeaminen tai hautojenkin avautuminen maanjäristysten yhteydessä ei ollut niin tavatonta, mutta joukkoylösnousemuksesta luulisi löytyneen viittauksia juutalaisistakin lähteistä. Matteuksen kuvaus onkin todennäköisesti kertomuksen muotoon puettu tulkinta Jeesuksen kuoleman syvämerkityksestä. Jeesus oli monta kertaa samaistanut itsensä suureen joukkoon uhreja, joita uskonnon nimissä oli tapettu. Hän oli paljastanut valkeaksi kalkittujen hautojen pimeän salaisuuden, sen että jokainen oli syyllinen siihen pyhitettyyn väkivaltaan, jonka uhreja nämä nyt haudoistaan nousseet “pyhät” olivat.[205]

Ehkä tämä oli Matteuksen keksimä “kummitustarina”, jonka tarkoitus oli alleviivata Jeesuksen kuoleman historiallista paljastavuutta. Jeesuksen kuolema paljasti siihenastisen historian myyttisen valheen, jonka uhrit ilmestyivät “pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.”

Toisaalta tämä ei ole se tyypillinen kummitustarina, jossa viaton uhri tulee kostamaan uhraajilleen. Tämän tarinan tarkoitus ei ole palvella kuolleiden kostoa, vaan herättää eläviä vastuuseen siitä, mitä he edelleen tekevät.

Ehkä jotain tällaista on tapahtunutkin – ainakin joidenkin kansalaisten alitajuisella tasolla. Ehkä moni sinä iltana koki epämiellyttävän tutuilta tuntuvia muistoja menneisyydestä. Ehkä vanhat myyttiset sankaritarinat näyttäytyivät nyt uudessa valossa. Ehkä moni seuraavana yönä kohtasi menneiden sukupolvien uhreja unissaan. Ehkä vaiettujen kivitysten uhrit todella ilmestyivät ”pyhään kaupunkiin” samaan aikaan kun Jeesus kuoli sen ulkopuolella. Jos näin oli, niin tässä yhteydessä ilmaisu “pyhä kaupunki” on ironinen määritelmä, jonka tarkoituksena on vain alleviivata siihenastisen pyhän ja väkivallan liittoa. Pyhän piiristä väkivaltaisesti poissuljetut palasivat muistuttamaan siitä, että todellista Pyhää ei palvella karkottamalla tai kivittämällä.

Kaupungin uskonnollinen peruskallio vapisi ja koko valtakunnan uskonnollinen valtakeskus oli syrjäytymässä.[206] Jeesuksen kuolema alkoi siitä illasta alkaen paljastaa valkeaksi kalkittujen hautojen salaisuudet. Koko ihmiskunta oli piilottanut niin paljon omasta väkivallastaan hautojen päälle rakennettujen muistomerkkien ja temppeleiden alle.

Girardilainen ymmärrys hautojen merkityksestä on yksi tapa ymmärtää Matteuksen muuten legendaarisen epäuskottavan ja vaikeasti ymmärrettävän kuvauksen viestiä.[207] Nämä muutamien pyhien ylösnousemukset eivät suinkaan liittyneet Jeesuksen ylösnousemukseen, vaan siihen mitä hänen kuolemansa paljasti. Väkivaltainen pyhä ei enää kykenisi peittämään tekojaan eikä salaamaan uhrejaan.[208]

Lojaaliset naiset

Paikalla oli myös naisia jonkin matkan päässä tätä katselemassa. Heidän joukossaan olivat Magdalan Maria, toinen Maria, joka oli nuoremman Jaakobin ja Joosefin äiti, sekä Salome. Jo Galileassa he olivat kulkeneet Jeesuksen mukana ja palvelleet häntä. Siellä oli monia muitakin naisia, jotka olivat tulleet Jerusalemiin Jeesuksen mukana.[209]

Tässä vaiheessa ainakin suurin osa opetuslapsista oli jo kaukana. Vaikka mitään joukkopidätyksiä ei toteutettukaan, heillä oli hyvät syyt pitää kaupunkia turvattomana itselleen. Toisaalta juuri heille ristillä näkyvä skandaali oli liian sietämätöntä katseltavaa. Ristillä kuoli viimeinenkin toivo millään tavalla kunniallisesta voitosta. Tuon alemmas ei mies voi päästä. Mestarin alaston ja häpeällinen kuolema oli heille liikaa. Niinhän Jeesus oli viimeisellä ehtoollisella ennakoinutkin. Mutta ne sanat hän sanoi vain miehille.

Ehkä hän silloin jo tajusi, että naisten olisi oman alisteisen asemansa takia helpompi uskoa johonkin, mikä jää jäljelle kun kaikki vallan merkit on riisuttu.

Ehkä heillä ei ollut yhtä suuria syitä olla huolissaan omasta turvallisuudestaan. Mutta myös heidän sisäinen romahduksensa oli luultavasti erilainen kuin miesten. Markus sanoo näistä naisista jotain, mitä kukaan evankeliumien kirjoittajista ei sano yhdestäkään miehestä:[210] Jo Galileassa he olivat kulkeneet Jeesuksen mukana ja palvelleet häntä. Ehkä naiset olivat alun perinkin ymmärtäneet jotain siitä, mitä ihmisen palvelijaksi tullut Jeesus oli puhunut ristin kantamisen merkityksestä. Heidän näkemänsä skandaali oli erilainen kuin se, mitä patriarkaalisen kulttuurin miehet näkivät. Miehiä kehotettiin aloittamaan päivänsä kiittämällä Jumalaa siitä, etteivät he olleet syntyneet pakanoiksi, orjiksi tai naisiksi.[211] Nyt naiset olivat viimeisinä paikalla todistamassa mestarinsa nöyryyttämistä kaikkia alemmaksi. He seurasivat Jeesusta pidemmälle kuin yksikään mies.

Rooma ja sen paikalliset vasallit olivat taas kerran sinetöineet valtansa. Kaikelle kansalle oli suuren juhlapäivän kunniaksi tehty selväksi, että keisarin arvovallasta ja Jumalan temppelistä ei sopinut sanoa nurjaa sanaa. Kummallakin oli valta tuottaa kuolemaa. Siksi kaikkien elävien piti pelätä niitä.

Tietenkin naisetkin pelkäsivät. Silti he jäivät paikalle, vaikka Jeesus oli jo kuollut. Jäivätkö he suojelemaan ruumista raadonsyöjiltä? Halusivatko he varjella rakastamansa miehen ruumista viimeiseltä häpäisyltä?[212]

Vaikka evankeliumit ovatkin miesten kirjoittamia, jokainen niistä korostaa naisten asemaa kertomuksen kaikkein pimeimpinä hetkinä. Siihen aikaan miehillä ei ollut tapana keksiä sellaisia kertomuksia naisista. Tällainen roolijako sukupuolten välille ei sopinut kenenkään käsikirjoitukseen.

Salainen seuraaja

Ennen kuin raadonsyöjät ehtivät paikalle, kaupungista käveli Golgatalle mies, jolla oli kaikki sisäpiirin tieto tapahtumien kulusta, vaikkei hän itse ollutkaan ollut kuolemantuomiota todistamassa:

Päivä alkoi olla illassa; oli sapatin aatto, valmistuspäivä. Silloin saapui paikalle arimatialainen Joosef, arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka hänkin odotti Jumalan valtakuntaa.[213]

Joosef Arimatialainen oli sen pappisneuvoston jäsen, joka oli yksimielisesti tuominnut Jeesuksen. Oliko hänkin äänestänyt Jeesusta vastaan? Oliko hän vaieten myöntynyt enemmistön tahtoon, vai oliko hän tietoisesti jäänyt pois kokouksesta, koska ei uskaltanut nousta Jeesusta puolustamaan? Luukkaan mukaan hän ei ”ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin.[214] Matteus ja Johannes tiesivät siihen syynkin: Rikas arimatialainen oli ollut kollegoiltaan salaa Jeesuksen opetuslapsi.[215]

Ehkä hän nytkin oli jäänyt odottamaan muiden neuvoston jäsenten poistumista ennen kuin uskalsi tulla paikalle? Todettuaan Jeesuksen kuolleeksi, hän olisi voinut kävellä takaisin kaupunkiin ja liittyä uskonveljiensä kanssa pääsiäisen viettoon. Kuinka vapauttavaa voisikaan olla paluu normaaliin elämään. Enää ei tarvitsisi salailla mitään. Voisi vain teeskennellä, ettei mitään erityistä koskaan tapahtunutkaan. Ehkä hän vielä yrittäisikin tehdä niin, mutta ensin hänen oli hoidettava kunniavelka miehelle, joka oli saanut hänet hetken aikaa uskomaan että Jumalan valtakunta todella olisi tulollaan.

Hän rohkaisi mielensä, meni Pilatuksen puheille ja pyysi Jeesuksen ruumista.[216]

Astuessaan Pilatuksen palatsiin Joosef osoitti poikkeuksellista piittaamattomuutta oman säätynsä ankarista säännöistä. Roomalainen palatsi oli juutalaisille saastainen, ja sinne astuminen oli itsensä saastuttamista. Ilmeisesti Joosef oli sisäistänyt Jeesuksen opetuksia jo sen verran, ettei piitannut näistä eroja ylläpitävistä tabuista. Tuskin palatsi silti oli hänelle mikä tahansa rakennus, ja Pilatus kuka tahansa ihminen. Siksi hänen piti erikseen kerätä rohkeutta tätä vierailua varten. Muista neuvoston jäsenistä oli päivän aikana ollut Pilatukselle jo niin suurta päänvaivaa, että hänellä oli kaikki syyt pelätä vihamielistä vastaanottoa. Jos Pilatus olisi ollut vähän pahemmalla tuulella, Joosef olisi voinut joutua tunkeilijana tyrmään.

Pyytäessään Jeesuksen ruumista Joosef otti vielä suuremman riskin. Sehän oli selkeä kunnianosoitus kuolemaantuomitulle, eikä sellainen kuulunut Rooman tapoihin. Ruumiit piti jättää mätänemään koko kansan kauhistukseksi ja jäännökset piti heittää tunkion tapaiseen kuoppaan koirien syötäviksi.[217] Pilatus olisi voinut kuulla Joosefin pyynnössä hävyttömän protestin ja julkean vastalauseen aineksia. Vain kunniallisille kansalaisille suotiin kunnalliset hautajaiset. Nyt tämä rikas neuvoston jäsen oli tarjoamassa omaa hautaansa Jeesukselle. Kuka näistä juutalaisista ottaa selvää?

Jostain syystä Pilatus ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota näihin kysymyksiin. Häntä näytti vain hämmentävän se, että pyyntö tuli näin pian:

Pilatus hämmästyi kuullessaan Jeesuksen jo kuolleen.[218]

Ei sen pitänyt tapahtua näin nopeasti. Onnistuneesti ristiinnaulitut tekivät usein kuolemaa kaksi, kolme vuorokautta. Niin oli tarkoituskin. Jeesus oli kuollut kuudessa tunnissa. Harmillista.

Hän kutsutti sadanpäällikön luokseen ja kysyi, oliko Jeesus todella jo kuollut.

Sadanpäällikön vahvistettua asian hän suostui luovuttamaan ruumiin Joosefille.[219]

Omaan kauhistuttavaan osallisuuteensa ja Jeesuksen viattomuuteen havahtunut sadanpäämies antoi mahdollisimman lyhyen raportin tapahtumista paljastamatta mitään mielensä kuohuista. Kuuliaisena hän seisoi asennossa pomonsa edessä, vaikka näki tämänkin nyt ihan toisessa valossa. Uskaltaisiko hän sanoa ylipäällikölleen sen, mitä oli lausunut ääneen Golgatalla? Rohkenisiko hän asettaa koko tuomion kyseenalaiseksi?

Ei tietenkään. Hän kuului niihin työpaikkansa puolesta pelkääviin kuuliaisiin alamaisiin, jotka tänäkin päivänä seisovat vaiti esimiestensä edessä, vaikka hyvin ymmärtävät osallistuvansa viattomien uhraamiseen.

Joosef sai mitä pyysi, vaikka Pilatus olisikin mieluiten jättänyt Jeesuksen korppien ja koirien ruoaksi. Juutalaiset kuitenkin pitivät jopa rikollisten hautaamista niin tärkeänä, ettei Pilatus jaksanut enää lähteä siitä heidän kanssaan taistelemaan. Ehkä Joosef oli esittäytynyt koko neuvoston delegaattina. Heistä Pilatus oli saanut tältä päivältä tarpeekseen. Hän oli tuomiollaan onnistunut välttämään papiston nostattaman yleisen mellakoinnin. Miksi hän enää uhmaisi kohtaloaan näin mitättömän pyynnön takia?

Haudatkoon kuolleensa voidakseen viettää sapattiaan vailla kuolleen ruumiin aiheuttamaa rituaalista saastutusta koko kaupunkiin.[220] Pilatuskin halusi nukkua rauhassa.

Hautaan suljettu

Joosef osti pellavavaatteen, otti Jeesuksen ristiltä, kääri hänet vaatteeseen ja pani hänet valmiiseen kalliohautaan. Hautakammion ovelle hän vieritti kiven. Magdalan Maria ja Joosefin äiti Maria katsoivat, mihin Jeesus haudattiin.[221]

Matteuksen ja Luukkaan kuvaukset ovat suunnilleen samanlaiset. Luukas vain muistuttaa, että hauta luonnollisestikin on Joosefin oma. Jeesus haudattiin hätäisesti ilman asiaankuuluvia rituaaleja tai ruumiin voitelua.

Kaikki kolme evankelistaa mainitsevat ainakin muutaman naisen läsnäolon loppuun asti. Naiset seurasivat vierestä hautaamista puuttumatta itse mihinkään, koska eivät tunnistaneet Josefia Jeesuksen opetuslapseksi. Galileasta asti tulleina he tuskin muutenkaan tunnistivat rikasta neuvoston jäsentä, vaikka varmaan vaatteista ja palvelijoista havaitsivat hänet aivan toisenlaiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvaksi. Vaikea heidän oli tietää, oliko tämä vain rituaalinen hätähautaus vai liittyikö siihen jotain suopeutta Jeesusta kohtaan. Ei heidän ollut soveliasta puuttua rikkaiden pappismiesten toimiin tai edes tiedustella mistä oli kysymys.

Luukkaan mukaan he kuitenkin yhteistuumin päättivät sapatin jälkeen palata haudalle tekemään sen, mikä miehiltä jäi kesken. Siksi naiset hankkiutuivat viime hetkinä ennen sapatin alkua kaupunkiin ostamaan tuoksuvia öljyjä ja voiteita voidakseen heti sapatin jälkeen palata voitelemaan Jeesuksen ruumiin.[222] Se tuskin lievittäisi kenenkään hätää, tuskaa ja surua, mutta se olisi heidän viimeinen palveluksensa miehelle, jota he olivat rakastaneet ja kunnioittaneet.[223]

Kaikki eivät olleetkaan hylänneet Jeesusta. Osa naisista oli seurannut häntä Galileasta asti, eikä heillä ollut pienintäkään aikomusta lähteä, ennen kuin viimeinen palvelus Jeesukselle olisi suoritettu loppuun.

Jeesuksen opetuslapsijoukko oli vaihtunut tuntemattomaan määrään naisia ja hänen lojaalisin kolmen miehen lähipiirinsä, Pietari, Jaakob ja Johannes, oli vaihtunut Markuksen mainitsemiin kolmeen naiseen, joista yksi mahdollisesti oli Jeesuksen äiti. Kahdesta muusta emme tiedä juuri mitään.[224] He olivat seuranneet ja palvelleet Jeesusta sillä välin, kun miehet olivat kinastelleet vallasta, rehvastelleet lojaalisuudellaan ja juosseet pakoon.

Tuskin he tänä iltana muistivat mitä Jeesus oli ennustanut: Jumalan valtakunnassa:

monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.[225] Mitään valtakuntaa ei tulisi. Tämä olisi heidän viimeinen palveluksensa sen odottamisen muistolle.

Levoton yö

Normaalisti syntipukin spektaakkelimainen uhraaminen tuottaa kansaa yhtenäistävän katarsiksen, emotionaalisen puhdistumisen ja laukeamisen, jonka päälle nukutaan erittäin hyvin. Yleensä kollektiivisen väkivallan uhrin oma ääni vaiennetaan kokonaan. Kenenkään ei tarvitse viettää unettomia öitä miettiessään uhrin viimeisiä sanoja.

Tänä yönä jotkut kuitenkin nukkuivat huonosti. Tämä uhri oli puhutellut sekä vaikenemisellaan että vähillä viimeisillä sanoillaan.

Normaalisti syntipukki valitaan paljon satunnaisemmista syistä. Tämä syntipukki oli erilainen. Hän oli toimintansa aikana suorastaan haastanut pimeyden voimia koloistaan. Hän oli osoittanut olevansa tietoinen siitä, mitä tästä haastamisesta seuraa, eikä millään tavalla suojautunut niitä vastaan. Hän oli jopa ennustanut kuolemansa muutamaan kertaan. Miksi? Mistä tässä oikein oli kysymys? Juuri sitä juutalainen pappiseliitti mietti tänä yönä. Ehkä Pilatuskaan ei saanut unta. Vallat ja voimat olivat levottomia.

 

[1] Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis, Culture, Art, Sosiety. University of California Press s. 12

[2] Mark 14:54,66-72. Matt 26:69-75. Luuk 22:54-62. Joh 18:25-27.

[3] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 148-159.

[4] Matteus on se, joka kertoo Pietarin paljastuvan galilealaisen murteensa kautta.

[5] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 377.

[6] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 19,20.

[7] Girard. The Scapegoat. s. 159-164.

[8] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 103, 104.

[9] Sören Kierkegaard. Works of Love. Kierkegaard Writings vol 16. Princeton University press. 1995. s. 168, 169.

[10] Girard pitää tätä kertomusta yhtenä esimerkkinä siitä kuinka mahdotonta oli, että ihmiskuntaa ohjaavan hyvin perustellun väkivallan todellisen luonteen paljastajaksi kelpaisi kukaan muu kuin ihmiseksi tullut Jumala. Kellään ihmisellä ei olisi eväitä niin perusteellisesti pyhitetyn väkivallan läpinäkemiseen. Jeesus oli aiemmin torjunut Pietarinkin puheet kutsumalla niitä Saatanaksi, koska hänen jaloimmatkin intohimonsa olivat niin syvälle juurtuneet mimeettiseen väkivaltaan.  Williams James. The Girard Reader. Crossroad Publishing Company. New York 1996. s 279.

[11] Markuksen mukaan muodollinen päätös oli tehty jo edellisenä iltana (Mark 14:64) Tämä oli vain strateginen toimeenpanopäätös.

[12] paradidomi on sama sana, joka on Juudaksen toimintaa kuvatessa käännetty kavaltamiseksi

[13] Matt 27:1-3

[14] Matt. 27:4-10

[15] Klassen. William. Judas. Betrayer or Friend of Jesus? Fortress Press. 2005. s. 163.

[16] Klassen W. Judas s. 165 – 167.

[17] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. Fortress Press. Minneapolis. !991. s. 43.

[18] Robison. James. The Secrets of Judas. The story of the misunderstood disciple and his lost Gospel. Harpes. San Francisco. 2007. s. 128

[19] Mark 15:1-5. Matt 27:11-14. Luuk 23:2-5. Joh 18:29-38.

[20] Luuk 23:50.

[21] Mark 15:1.

[22] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 277.

[23] Joh 18:28.

[24] Tosin on epäselvää nimittikö Pilatuksen keisari Tiberius itse, vai hänen juutalaisvihamielinen sijaishallitsijansa Sejanus. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 91-100.

[25] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 13, 29, 40, 41, 52, 55, 60. Pontius Pilatuksen elämänkerrassa kirjailija on ominut klassisen kristillisen selitysmallin, jonka mukaan Pilatus oli vain Jumalan määräämä statisti suuressa ennalta kirjoiteussa näytelmässä, jonka Jumala oli suunnitellut. Johtuiko Pilatuksen tuomio krapulasta, siitä oliko hän edellisenä yönä rakastellut vai ei, oli toisarvoista, koska hän oli vain marionetti Jumalaisessa näytelmässä. (s.124)

[26] Wroe Ann. Pontius Pilate. s. 63-65.

[27] Wroe Ann. Pontius Pilate. s. 66.

[28] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 46.

[29] Joh 18:29, 30.

[30] Luuk 23:2.

[31] Joh 18:31.

[32] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s. 204.

[33] Mark 15:2.

[34] Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005. s. 60.

[35] Mark 15:3-5.

[36] Vaikka Markusta pidetäänkin yleensä historiallisesti luotettavampana kuin Johannesta, niin tutkijat pitävät Johanneksen kuvausta oikeudenkäynnistä jopa Markusta luotettavampana. Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 221.

[37] Joh 18:34.

[38] Joh 18: 35.

[39] Wroe Ann. Pontius Pilate. s. 63.

[40] Joh 18:35.

[41] Joh 18:35.

[42] Joh 18:36.

[43] Joh 18:37.

[44] Joh 8:38.

[45] Mark. 15:3-5

[46] Luuk 23:5.

[47] Luuk 23:6, 7.

[48] Luuk 23:8

[49] Kun Herodes kuuli Jeesuksesta, hän sanoi: ‘Johannes, se mies, jonka minä mestautin, on herännyt kuolleista.’” Mark 6:14-16

[50] Luuk 13:31, 32.

[51] Luuk 23:9,

[52] Luuk 23:9.

[53] Luuk 23:11.

[54] Luuk 23:12.

[55] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 94-106.

[56] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 119.

[57] Williams.

The Girard Reader. s. 201.

[58] Girard. I See Satan Fall… s. 37

[59] Girard. I See Satan Fall… s.132,133.

[60] Girard. Things hidden… s. 194, 195

[61] Luuk 23:13-17.

[62] Luuk 23:18.

[63] Matt 27:19.

[64] Wroe Ann. Pontius Pilate. s 27-30, 41, 44.

[65] Girard. The Scapegoat. s. 107.

[66] Mark 15:6.

[67] Gordon Thomas. The Trial. London. Bantman. 1987. s. 219, 219.

[68] Mark 15:7, 8.

[69] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 380, 381.

[70] Saattaa olla, että nimi on koettu myöhemmin niin shokeeraavana ja kiusallisena, että Barabbaan etunimi on siksi jätetty useimmissa käsikirjoituksissa pois. Toisaalta juuri tämä kiusallisuus toimii argumenttina kertomuksen historiallisuuden puolesta. On vaikea kuvitella mitään apologeettista syytä miksi tällainen tarina olisi keksitty. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 49.

[71] Gil Bailie. Violence Unveiled. s. 223.

[72] Gil Bailie. Violence Unveiled. s. 225. Patriarkaalisuudesta ja autoritaarisuudesta vihdoin “vapautunut” postmoderni sukupolvi on yhä hukassa oman ja lastensa väkivaltaisuuden kanssa, koska eivät vieläkään tunne Jeesuksen isää joka kieltäytyi käyttämästä väkivallaltaa edes poikansa puolustamiseen, mutta pysyy silti uskollisena isänä, jota poika seuraa kuolemaan asti.

[73] Mark 15:9, 10.

[74] Markus itse asiassa kuvaa hyvin monenlaisia kateellisia pelejä: Jeesuksen perheen ja kotikylän kateudesta Jeesusta kohtaan, kilpailevien parantajien kateutta, opetuslasten keskinäistä kateutta jne.

[75] Matt 27:17.

[76] Wroe Ann. Pontius Pilate. s 248, 249.

[77] Greenberg Gary. The Judas Brief. s.130.

[78] Mark 15:11.

[79] Mark 15:12, 13.

[80] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 144.

[81] Mark 15:14.

[82] Joh 19:12.

[83] Wroe Ann. Pontius Pilate. s 97, 98, 272, 273.

[84] Orchard Helen C. Courting Betrayal. s 210

[85] Luuk 23:23-25.

[86] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 55.

[87] Mark 15:15.

[88] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 115.

[89] Jopa johtotasolla jotkut olivat ilmaisseet ainakin vaimean protestinsa Jeesuksen tuomitsemista vastaan. Luukas mainitsee esimerkiksi Joosef Aritmealaisen: Luuk 23:51. ”Muuan neuvoston jäsen, Joosef, joka oli kotoisin juutalaisesta Arimatian kaupungista, ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin. Hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa.” Niin kuin yleensä käy, kun uhria vastaan noussut kiihko on korkeimmillaan, hänen mahdollinen protestinsa hukkui väkivaltaisten intohimojen aaltoihin. Johannes kuvaa samaa miestä jopa Jeesuksen opetuslapseksi, joka piti antaumuksensa salassa kollegojensa pelossa. (Joh 19:38)

[90] Olen kyllästymiseen asti lukenut kirjoja ja artikkeleita, joissa syyllisyyskysymystä pohditaan lähinnä Pilatuksen ja papiston välillä. Suureksi kasvaneen kansanjoukon merkitys vuoden merkittävimmän juhlan aikana on tutkimuksessa aliarvioitu. Monet poliittisen johtajat Pilatuksen jälkeen tuntevat historiaa paljon paremmin. Ne jotka ovat aliarvioineet kiihkeän kansanjoukon merkityksen ovat usein joutuneet joutuneet sen uhriksi. Poltiittisesti täysin voimaton joukko voi hetkessä tulla mahtavintakin keisaria väkevämmäksi.

[91] Girard. I See Satan Fall… s. 27

[92] Matt 27:24.

[93] 5Moos 21:1-9

[94] Matt 27:25.

[95] Kellään ei ole henkilökohtaista vastuuta siitä mitä joukkona yksimielisesti tehdään. Jälkeenpäin tunnustettu kollektiivinen vastuu lähtee aina siitä, että joku yhteisöstä näkee yksilöllisen vastuunsa siitä että ylipäänsä on ottanut osaa kollektiiviseen väkivaltaan. Jos tällainen yksilöllisen vastuun tiedostaminen leviää tarpeeksi kattavaksi, voidaan puhua todellisesta kollektiivisesta vastuunotosta.

[96] Matt 27:26.

[97] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 55.

[98] Kaikista evankelistoista Johannes käyttää eniten yleisnimitystä “juutalaiset” vaikka hän sillä kuvaa lähinnä heidän uskonnollisia auktoriteettejaan. Me oppisimme paljon enemmän hänen tekstiensä yleispätevyydestä, jos korvaisimme jokaisen “juutalaiset” -sanan sanalla “uskonnolliset.” Kaikki, mitä juutalaiset tekivät suhteessa Jeesukseen, toistuu kaikessa uskonnollisuudessa – myös täysin maallistuneessa uskonnollisuudessa, kuten mammonan palvonnassa. Jokainen joka riisuu ja paljastaa uskonnollisen, taloudellisen tai poliittisen systeemin mytologisesti salatun väkivaltaisuuden joutuu lopulta sen uhriksi. Siinä on Jeesuksen elämän ja kuoleman keskeinen antropologinen ilmoitus.

[99] Gil Bailie. Violence Unveiled. s. 219

[100] Mark 15:16-19. Matt 27:27-31. Joh 19:1-16.

[101] Ei siinäkään ollut mitään poikkeuksellista tai ihmeellistä. Sellaisen käytöksen normaaliudesta voivat tuhannet lapsetkin kertoa omasta kokemuksestaan.

[102] Mark 15:18, 19.

[103] Tämän sirkuksen käytäntöjä kuvataan useissa aikalaisten lähteissä. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminster John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 51.

[104] Tätä myöhemmässä käytännössä syntynyttä pukin kujanjuoksua ei Mooseksen kirjoissa kuvata, enkä tätä kirjoittaessani enää löytänyt lähdettäni.

[105] Mark 15:20,21. Matt 27:31,32. Luuk 23:26-32. Joh 19:16,17.

[106] 3Moos 15:35, 36. 1Kun 21:13.

[107] Brown Raymond E. A Crusified Christ In Holy Week. Essays on the Four Gospel Passion Narratives. The Liturgical Press. Minnesota 1986. s. 912.

[108] Santala Risto. Kristinuskon juuret. Perussanoma Oy. 2005. 220.

[109] Mark 15:21.

[110] Nimien mainitseminen saattoi olla Markukselle myös silminnäkijätodistuksen alleviivaamista. Seurakunnassa on pari miestä, joiden isä oli ristiinnaulitsemisen todistaja.

[111] Tosin yksikään evankelista ei erikseen kerro hänen olleen juutalainen. Jos hän olisi ollut muuta kansalaisuutta, se olisi luultavasti mainittu.

[112] Mark 2:23-28. Matt 12:1-8. Luuk 6:1-5.

[113] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 146.

[114] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 105.

[115] Schwager Jesus of Nazareth s. 144

[116] Luuk 23:27.

[117] Luukkaan evankeliumin lukijat olivat jo kokeneet Jerusalemin valloituksen ja tuhon. He tiesivät kokemuksesta mistä Luukas puhui.

[118] Luuk 23:28-31.

[119] Joh 19: 17.

[120] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 146.

[121] Josephus. War 2. 66-75, 308, 309.

[122] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 383.

[123] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 160.

[124] 5Moos 21:23

[125] 5Moos 21 18-20.

[126] Mark 3:31-35.

[127] Matt 11:19.

[128] Mark 10:29, 30. 13:12, 13. Luuk 19: 59, 60.

[129] Mark 6:8-10.

[130] Mark 2:7.

[131] 5Moos 21:21.

[132] 5Moos 21:22.

[133] 5Moos 21:23.

[134] Monet kristityt käyttävät edelleen tätä Mooseksen kirjan kohtaa todisteena sille, kuinka Jeesus todella tuli Jumalan kiroamaksi. Pyhitetyn väkivallan taika on väkevä. (Esim. Gardell Jonas. Jeesuksesta. WSOY 2009. s. 369)

[135] Mark 5: 22, 23.

[136] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminster John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 52.

[137] Mark 15:22-32. Matt 27:33-38. Luuk 23:33,34. Joh 19:17-27.

[138] Mark 15:24. Tässäkin Markus hahmottaa pääsiäisen tapahtumia Daavidin vainopsalmin mukaan “Ilkkuen he katsovat minuun, jakavat vaatteeni keskenään ja heittävät puvustani arpaa.” Ps 22:18,19. Markuksen tarkoitus on samaistaa Jeesus Daavidin kuvaamaan viattomasti vainottuun. Juutalaisten lukijoiden kannalta tämä ehkä keinotekoinen kytkeminen Vanhaan Testamenttiin oli tärkeää, jotta he näkisivät Jeesuksen ilmoituksen jatkumona sille ilmoitukselle, joka oli alkanut jo VT:ssä. Moderni pakana, joka jaksaa tarpeeksi kärsivällisesti lukea koko kirjakokoelman, näkee kytkennän viattoman vainoon ilman sitaatteja, jotka paljon jälkeenpäin on saatu näyttämään profetioilta. Daavidin Psalmissa ei ole mitään ennustuksellista. Se on vain kuvaus hänen uhrikokemuksestaan, vaikkei hän itse ollutkaan mikään viaton uhri.

[139] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 40, 41, 271.

[140] Mark 15:25.

[141] Joh 9:14. Pietarin evankeliumi vahvistaa Johanneksen aikataulua. Joka tapauksessa Jeesus ristiinnaulittiin aamupäivän aikana, kuoli iltapäivällä ja haudattiin ennen pimeän laskeutumista.

[142] Mark 15:26.

[143] Joh 19: 19, 20.

[144] Joh 19:21.

[145] Joh 19.22.

[146] Bellinger. The Genealogy of Violence s.61,62,63,80. Bellinger siteeraa näillä sivuilla Kierkegaadin yritystä katsoa kansanjoukkoa ristiltä käsin. Se antoi minulle aiheen näihin kysymyksiin, vaikka koin Sörenin oman mielikuvamatkan itselleni liian rohkeaksi.

[147] Mark 15:27.

[148] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 112.

[149] Mark 15:28.

[150] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 387.

[151] Mark 10:36, 37.

[152] Mark 15:29, 30.

[153] Mark 15:31.

[154]. Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemption. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 92.

[155] Mark 15:32.

[156] Myers Ched. Binding the Strong Man. s. 384.

[157] Mark 15:32.

[158] Luuk 23:39

[159] Girard. I See Satan Fall… s. 21

[160] Luuk 23:40, 41.

[161] Luuk 23:42.

[162] Neuhaus. Death on a Friday Afternoon. s. 36

[163] Luuk 23:43.

[164] Tämä saattoi olla Markuksen symbolista kieltä, mutta se saattaa samalla viitata siihen aikaan tapahtuneeseen auringonpimennykseen, joka kirjattiin monessa Lähi-idän maissa. Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 295. Toiset väittävät ettei astronomisissa laskelmissa ei ole todettu auringonpimennystä lähestulkoonkaan siihen aikaan, eikä sellainen koskaan kestä kolmea tuntia. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 148.

[165] Mark 15:33. Markuksen mukaan perjantain tapahtumat jakautuivat kolmeen kolmen tunnin jaksoon, jotka tuntuvat vähän liian symmetrisiltä kuulostaakseen aivan uskottavilta. Johanneksella puolestaan näyttää olleen teologiset syyt saada Jeesuksen kuolema ja pääsiäislampaan teurastus osumaan samalle päivälle, ja vielä samaan vuorokauden aikaan. (Joh 19:31) Tämä symbolinen päällekkäisyys oli vain yksi Johanneksen monista tavoista samaistaa Jeesuksen kuolema Vanhan Testamentin pääsiäisuhrin kanssa. Markuksen mukaan pääsiäislampaan teurastus tapahtui edellisenä päivänä, jonka iltana opetuslapsilla ja Jeesuksella oli viimeinen yhteinen ateria. Markus tunsi juutalaisia tapoja huonommin ja Johanneksella oli teologiset syyt sovittaa Jeesuksen merkitys yhteen juutalaisen uskon kanssa. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminster John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 58, 59.

[166] Joh 19: 25.

[167] Koska Maria oli kotoisin irstaudestaan kuuluisasta Magdalan kaupungista, hänet usein samaistetaan Luukkaan kertomukseen syntisestä naisesta. Siksi Magdalan Mariaa pidetään yleisesti entisenä prostituoituna. Siitä ei kuitenkaan ole mitään näyttöä, eikä sillä ole tässä yhteydessä mitään merkitystä.

[168] Luuk 4:30, Joh 10:31,39.

[169] Mark 3:20, 21.

[170] Luuk 2:34, 35.

[171] Joh 19:26, 27.

[172] Luuk 23:34.

[173] Jotkut pitävätkin tätä vaikeatajuista rukousta vainotun seurakunnan myöhempänä lisäyksenä. Sen tarkoitus oli osoittaa Roomalle, ettei tämä kristitty lahko ole millään lailla vihamielinen valtiolle. Shriver Donald. Ethis for the enemy. Forgiveness in politics. Oxford University Press. 1995. s. 41.

[174] Executed by Rome, Vindicated by God. Marcus Borg. Kirjassa: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ. WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 161.

[175] En muista olenko saanut tämän vertauksen joltain toiselta. Olen melko varma, että ristiä on aiemminkin tulkittu näin. Jeesushan myös viittasi tämän puun hedelmään ehtoollisasetuksessaan. Risti kantoi “hedelmää” jota Jeesus viimeisessä ehtoollisessa kehotti juomaan ja syömään hänen muistokseen. Mutta viini ja leipä ei ollut enää vain viatonta maan hedelmää, vaan oli muistutus uhrin lihasta ja verestä. Ristin hedelmä ja sen muistoksi vietetty ateria ei antaisi meidän koskaan unohtaa totuutta siitä mitä ihminen tekee ihmiselle ja lopulta Jumalalle itselleen, ja siitä mitä Jumala on tehnyt pelastaakseen ihmiskunnan.

[176] Luukas, joka synoptikoista eniten mustamaalaa Juudasta on se, joka eniten myös puhuu Jeesuksen anteeksiannosta. Itse puhun niin paljon sovinnosta ja kohtaamisesta juuri siksi, että kummatkin ovat minulle niin vaikeita. Siksi kai minulla on lieviä vaikeuksia pitää Luukkaastakin.

[177] Jo Vanhassa Testamentissa oli alettu epäillä Jumalan uhriutta vaativaa luonnetta. Israel tunsi kyllä Jumalan, joka oli uhrin puolella, ainakin silloin kun itse olivat uhreina. Israelin viholliset Jumala oli moneen kertaan profeettojensa kautta luvannut tuhota. Toiset profeetat vaativat kansalta oikeamielistä suhtautumista heihin. Ristillä Jeesus pyysi, ettei Isä enää suhtautuisi kehenkään vihollisenaan.

[178] Girard kuulee näissä sanoissa ihmiskunnan historian ensimmäisen vihjeen ali- tai piilotajunnasta, sisäisestä vainoojasta, tiedostamattomasta osallisuudesta uhreja vaativaan dynamiikkaan. Girard. The Scapegoat. s. 110, 111.

[179] Mark 15:34.

[180] Tämä on lainaus Daavidin psalmista: “Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä olet kaukana. Jumalani, minä kutsun sinua päivisin, mutta sinä et vastaa. Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa.” Ps 22:2,3

Jotkut suhtautuvat tähän kuin Jeesus olisi viimeisillä voimillaan vielä tyylikkäästi siteerannut Raamattua tuottaakseen tarpeeksi dramaattisen lopun. Sellainen on ihmisen pojan raa’an kuoleman kuittaamista näytelmäksi, jossa Jeesus pysyy kaiken hallitsevana sankarina loppuun asti. Girard. Things hidden… s. 232, 233. Brown Raymond E. A Crucified Christ In Holy Week. Essays on the Four Gospel Passion Narratives. The Liturgical Press. Minnesota 1986. s. 43, 44

[181] Slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko kuvaa Jeesuksen Isän roolia tässä kertomuksessa: ”Kristuksen ristiinnaulitsemisessa Isä Jumalan rooli muistuttaa bosnialaisen isän kokemusta tämän joutuessa todistamaan tyttärensä joukkoraiskausta ja katsomaan saman huudon tulevan tyttären silmistä: Isä miksi hylkäsit minut!? Zizek Slavoj. The Puppet and the Dwarf: Short Circuits. Cambridge. MIT Press 2003. s. 125. Siteerattu: Depoortere Frederiek. Christ in Postmodern Philosophy. Gianni Vattimo, Rene Girard and Slavoj Žižek. T&T Clark. London. NY 2008. s. 116.

[182] Mark 15:35.

[183] Mark 15:36. Matt 27:48

[184] Johannes uskoi myös tietävänsä mitä Jeesuksen mielessä liikkui ja miksi hän sanoi mitä sanoi.

Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: “Minun on jano.” (Joh 19:28, 29)

Johannes huolehtii enemmän viimeisten hetkien pikkutarkasta sovittamisesta suureen käsikirjoitukseen, joka on viimeistä repliikkiä myöten valmiiksi kirjoitettu. Hän luo kuvan jossa Jeesus ensin ajattelee että hänelle valmistettu käsikirjoitus on nyt loppuun, mutta viime hetkellä muistaa skriptin, jonka mukaan hänen pitäisi vielä lausua kolme sanaa.

Vaikka Johannes hahmottaakin Jeesuksen elämän ja kuoleman merkityksen mahdollisimman laajassa historiallisessa perspektiivissä, hänen yrityksensä menevät minusta tässä kohtaa uskottavuuden rajojen yli.

En jaksa millään uskoa että Jeesus viimeisillä voimillaan sanoi jotain vain täyttääkseen jonkun kosmisen käsikirjoituksen. Johanneksen mainitsema janon ilmaisu, joka sinänsä on varsin todennäköinen, ei edes vastaa mihinkään Vanhan Testamentin kohtaan, jonka olisi voinut ymmärtää tämän hetken käsikirjoitukseksi?

[185] 1Kun 17:1-24. Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence. Harper. San Francisco. 1989. s. 238.

[186] Senior Donald The Passion of Jesus in the Gospel of Mark. The Liturgical Press. Minnesota. 1984. s. 124.

[187] Mark 15:37, Matt 27:50

[188] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. s. 113, 114.

[189] Joh 19:30.

[190] Joh. 12:31-33.

[191] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1996. s. 226.

[192] Luuk23: 46. Tässäkin Jeesus Luukkaan mukaan siteeraa Daavidin psalmia

“Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” (Ps 31:6) Koko psalmin pääpaino on uskossa Jumalaan, joka on uhrin puolella. Jeesus itse oli mennyt vielä paljon pidemmälle rukoiltuaan myös uhraajiensa puolesta.

[193] Gardell Jonas. Jeesuksesta. WSOY 2009. s. 372.

[194] Siksi Raamatussakin on mainittu vain kolmen muun henkilön viimeiset sanat; Jaakobin, Mooseksen ja Stefanuksen.

[195] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. Girard ei tässä kommentoi suoraan ristiinnaulitsemista, mutta siihen hän kuitenkin epäsuorasti viittaa.

[196] Mark 14:63, 64.

[197] Senior Donald The Passion of Jesus in the Gospel of Mark. The Liturgical Press. Minnesota. 1984. s.126.

[198] Mark 15:38.

[199] Girard. Things hidden… s. 234

[200] Jotkut olettavat Markuksen ja Luukkaan puhuneen siitä verhosta joka esti pakanoita näkemästä temppelin sisälle. Siinä tapauksessa koko temppeli olisi nyt avautunut myös pakanoille. Tämä temppelin kannalta paljon suopeampi tulkinta on epätodennäköinen.

[201] Mark 15:39, Matt 27:54, Luuk 23:47-47.

[202] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 151, 152.

[203] Luuk 23:47.

[204] Matt 27:51-53

[205] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s. 235.

[206] Toisin kuin Markus, Matteus kirjoittaa seurakunnalle, joka on jo todistanut Jerusalemin tuhon v. 70.

[207] Ann W. Astell. The Earthquake of 1906, the Christian Anarchy of Dorothy Day, and the Opened “Thomb” of Rene Girard. Contagion. Journal of violence, Mimesis and Culture. Vol 15/16 2009 s. 36. Tosin maineikas Jeesus-tutkija väläyttää sitäkin mahdollisuutta, että Matteuksen kohta olisi kirjaimellisestikin historiallinen. Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 77.

[208] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 126, 127.

[209] Mark 15:40, 41 Sanatarkasti: monia pollai naisia.

[210] Volf Miroslav. Exclusion & Embrace. A Theological Exploration of Identity, Otherness and Reconciliation. Abingdon Press. Nashville. 1996. s. 27.

[211] Armstrong Karen. A History of God. Random House. 1993. s. 77.

[212] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Louisville. 2000. s. 246.

[213] Mark 15:42, 43.

[214] Luuk 23:50.

[215] Matt 27:57, Joh 19:30.

[216] Mark 15:43.

[217] Juutalaiset tosin hautasivat kuolemaantuomitutkin, mutta erillisiin hautaluoliin, jotta eivät olisi saastuttaneet kunniallisten kansalaisten viimeistä leposijaa. 5 Moos 21:22, 23. Ruumis pysyi saastuneena kunnes liha oli mädäntynyt. Sen jälkeen luut saatettiin kerätä sukuhautaan. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminster John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 55.

[218] Mark 15:44.

[219] Mark 15:45.

[220] Mooseksen käskyjen mukaan paaluun nostetun rikollisen ruumis saastutti koko luvatun maan, jos se jätettäisiin yöksi taivasalle. 5Moos 21:22, 23. Myöhemmin rabbiinilaisissa lähteissä annetaan ymmärtää, että jopa sellaisten pappien, jotka eivät saa koskea ruumiiseen edes haudatakseen vanhempiaan, täytyy haudata hylätty ruumis, ellei siihen työhön löydy ketään muuta. Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 122, 123.

[221] Mark 15:46, 47, Matt 27:57-66. Luuk 23:50-55. Joh 19:38-42.

[222] Luuk 23:50-55.

[223] Johannes kertoo, että Nikodemus tuli Josefin avuksi tuoden mukanaan valtavan määrän kalliita voiteita. Johanneksen kuvauksessa Jeesus sai suorastaan kuninkaallisen hautauksen. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 153.

[224] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 396, 397.

[225] Mark. 10:31.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

2 Kommenttia

  1. Kirjoitettu maaliskuu 10, 2011 kello 16:57 | Suora linkki kommenttiin

    Kouluissa kiusaajat valitsevat yhden uhrikseen,johon he voivat purkaa vihansa,inhonsa ja halveksuntansa. Mutta Jesaja on oikeassa Herramme kärsivästä palvelijasta luvussa 53. Meidän syntiemme tähden Kristus kärsi kaiken kiusaamisen. Hebrealaiskirjeen mukaan Hän oli kaikessa kiusattu ilman syntiä.

  2. Daniel Nylund
    Kirjoitettu huhtikuu 3, 2018 kello 01:54 | Suora linkki kommenttiin

    Seuraavassa joitakin vanhoja palauttteita ajalta, jolloin tämä artikkeli oli vielä monessa osassa:
    Raili
    Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi kuinka monta arkipäivään läheisesti liittyvää asiaa tässä Raamatun kohdassa kuvataan. Lopussa olleesta Kierkegaardin lainauksesta tulee mieleeni koulukiusaamisen kohteeksi tulleen lapsen tai nuoren tunne hylkäämisestä ja pohjattomasta yksinäisyydestä. Jos vielä on kyse tilanteesta, jossa ystävä hylkää ja liittyy kiusaajiin, voi vain kuvitella lapsen hätää ja ahdistusta, joka jatkuu päivästä toiseen, ehkä vuodesta toiseen. Pahimmillaan tilanne vaikuttaa negatiivisesti koko loppuelämään, parhaimmillaan lapsi pääsee siitä yli, mutta silloinkin hän tarvitsee paljon toisen ihmisen tukea.
    Toinen tilanne on Pietarin reaktio ryhmässä, mikä tuli hänelle itselleenkin yllätyksenä. Hänhän oli itse asiassa rohkeampi kuin muut opetuslapset tullessaan paikalle, mutta tajutessaa muun ryhmän vihamielisyyden Jeesusta kohtaan, pelko iski häneen. Aikaisempi itsevarmuus katosi ja hän antoi tunteen ohjata käyttäytymistään. Ryhmän vaikutus yksilöön voi olla käsittämätön. Mielipiteet ja käyttäytyminen muuttuu hetkessä, jos henkilö kokee itsensä jotenkin uhatuksi. Vaikka palaveriin mennessä tietää aivan varmasti, että tulen sieltä hengissä ulos (jos en saa sydänkohtausta), niin sellainen järjellinen päättely ei välttämättä auta, koska se ei voi taltuttaa pelkoa.
    Kolmas asia on palvelustytön tarve jakaa muut ystäviin ja vihollisiin. Vaikka Jeesuksen toiminta oli epäilemättä häirinnyt normaalia elämää kyseenalaistamalla vallitsevia normeja, niin se ei kuitenkaan uhannut palvelustytön fyysistä turvallisuutta. Sen sijaan Jeesuksen ajatukset olivat saattaneet häiritä hänen turvallisuushakuista maailmankuvaansa ja hän mahdollisesti pyrki saamaan tämän häiriön pois elämästään toimimalla asian hyväksi sen verran kuin itse pystyi. Erilaisen ihmisen hyväksyminen tai edes sietäminen on edelleen vaikeaa tänäkin päivänä. Saati että hänet otettaisiin ryhmän jäseneksi.
    Vaikka tämä Raamatun kohta on hyvin inhimillinen kuvaus epäonnistumisesta, niin tärkein opetus tässä mielestäni on se, että Jeesus hyväksyi Pietarin ja ymmärsi häntä kaiken tämän jälkeenkin. On hienoa, jos ihmisellä on edes yksi sellainen ystävä joka hyväksyy hänet kaikkine puutteineen. Löysin sattumalta vuosia sitten kirjoittamani lainauksen jostain kirjasta. Valitettavasti en ole kirjoittanut lähdettä, koska olisin mielellän lukenut kirjan uudestaan. Siinä on kuitenkin hyvin tuotu esille ne asiat, jotka tekevät ihmissuhteesta positiivisen ja arvokkaan. ”Emme etsi ihmistä, joka ratkaisisi pulmamme meidän puolestamme vaan sellaista, joka yrittää ymmärtää meitä. Emme etsi ihmistä, jonka tahtoon meidän olisi mukauduttava vaan sellaista, joka auttaa meitä löytämään omamme. Emme etsi ihmistä, joka sanele meille mitä meidän pitäisi tehdä, vaan joka kuuntelee meitä ja antaa meille arvoa. Emme etsi ihmistä, joka pyrkii löytämään kaikelle loogisen selityksen, vaan joka ymmärtää henkilökohtaisia, subjektiivisia motiivejamme, tunteitamme, jopa heikkouksiamme ja puutteitamme. Etsimme ihmistä, joka antaa meille itseluottamusta uskomalla meihin, joka ottaa sisäiset kamppailumme sydämelleen ilman ennakkoluuloja ja joka ei menetä uskoaan jos valitsemma toisen tien kuin hän olisi valinnut.”
    Ollitapio P.
    Kristuksen kuninkuus ei ollut maallista vaan hengellistä. Hän oli sekä juutalaisten yläluokan että roomalaisen miehitysvallan välissä syytettynä kuten toisinajattelijat olivat syytettyinä Stalinin näytösoikeudenkäynneissä jo tuomittu syyllisiksi. Pilatus halusi siirtää likaisen työn muiden vastuulle,jotka kuitenkin halusivat tehdä saman. Kuningas Daavidilla oli oma likaisen työn tekijä,joka hoiti vaikeat tapaukset hänen puolesta. Pilatus,Herodes ja Kaifas palloittelivat Jeesusta toisilleen. Lutherin mielestä meillä on oikeus oikeuden edessä puolustaa itseämme kuten Jeesuskin teki. Kuitenkin miekkaan tarttuminen on pahalle vastarinnan tekemistä ja oikeuden ottamista omiin käsiin. Saksalaiset olivat ehkä ymmärtäneet Lutherin väärin,kun he alistuivat Hitlerin valtaan. Luther oli kyllä kieltänyt sodan keisaria vastaan,jos keisari sortaa alamaisiaan. Mutta ei Lutherin kirjoitukset talonpoikaiskapinasta anna esivallalle oikeutta riistää keneltäkään kansalaisoikeuksia kuten natsit tekivät juutalaisille.
    Herodeksen ja Pilatuksen sotilaat kiusasivat Jeesusta yhtä julmasti kuin amerikkalaiset sotilaat militantteja muslimeja Abu Ghraibissa ja natsit juutalaisia Auschwitzissä. Mitä on ollut,sitä vastakin on;ja mitä on tapahtunut,sitä vastakin tapahtuu. Ei mitään uutta auringon alla. Alice Miller kirjoittaa,että kirkolliset ja maalliset pedagogit tarttuvat mustan pedagogiikan metodeihin välittääkseen lapsille etukäteen määrättyjä ihanteita. Vanhemmat pelkäävät,että heidän lapsensa joutuvat kärsimään,jos eivät sopeudu yhteiskuntaan. Mutta lapset,jotka on kasvatettu sopeutuneeksi,tottelevat kaikkia käskyjä kysymättä perusteluja. Heistä kasvaa hyviä sotilaita Herodesten,Habsburgien ja Hitlerien armeijoihin,mutta ei kunnon kristittyjä,jotka valitsevat mieluummin kalliin armon kuin lihan himot. Me elämme apokalyptisiä aikoja,joissa ihmiset vieläkin sulkevat silmänsä lasten pahoinpitelyn todellisilta seurauksilta.
    Kristuksen sovitustyö merkitsi vapaaehtoista alistumista syntipukiksi,joka voi kuitenkin vapauttaa väkivallan uhrit hirmuisesta toistamispakosta. Mutta,joka kielsi Kristuksen,kielsi samalla häntä hallitsevan toistamispakon,joka vaatii syntipukkeja. Jos me kiellämme itsemme,kannamme ristimme ja seuraamme Kristusta Hänen ristin tiellään,me tunnustamme totuuden ja totuus on tekevä meidät vapaiksi syntipukkia vaativasta toistamispakosta. Kristus kulki timantinkovan tien läpi epäoikeutetun vihan kohti oikeutettua vihaa,joka kohdistuu syntiin eikä syntiseen. Hän ristinkuolemallaan voitti synnin,kuoleman ja saatanan vallan,joka ylläpitää tässä maailmassa syntipukkeja vaativaa toistamispakkoa. Herodes,Kaifas ja Pilatus olivat sen saatanallisen toistamispakon vallassa,joka vielläkin vaatii syntipukkeja. Saksalaiset ensimmäisen maailmansodan jälkeen uskoivat Hitlerin valheisiin,koska totuus olisi ollut tuskallinen. Mutta paljon raskaampaa on kantaa ajattelemattoman teon seurauksia kuin ajatella omilla aivoilla. Armo voi olla kallista,joka kuitenkin on todellista armoa. Armo ilman totuutta on heikkoa ja halpaa.
    Barabbas taisteli kodin,uskonnon ja isänmaan puolesta isiltä perittyjen tapojen ja isien perinnäissääntöjen mukaisesti. Mooseksen laissa oli myönnytyksiä ihmisten sydämen kovuudelle,jotta suurempi paha voitettaisiin pienemmällä pahalla. Mutta aseteknologian kehitys on johtanut sellaisiin kauhun aseisiin,että nyt sota uhkaa kansan elämän jatkuvuutta. Kolmannessa maailmansodassa ei olisi ollut voittajia vaan pelkästään häviäjiä,joten toiminta aseistariisunnan ja maailmanrauhan puolesta on nyt välttämättömämpää kuin Kristuksen aikana. Suomessa sortokausina oli suomettarelaisten myöntyvyyslinja,nuorsuomalaisten perustuslaillinen vastarinta ja jääkärien väkivaltainen vastarinta,joilla kaikilla oli esikuva Jeesuksen ajan Israelissa. Jeesus kieltäytyi loppuun asti tekemästä tyhjäksi Hänen Isänsä käskyjä,jotka Hän kertoi Vuorisaarnassa. Ennemmin on toteltava Jumalaa kuin ihmistä. Mutta näiden kahden isän pojista minulla tulee mieleen,että entä koulukiusaaminen. Kumpi tuomitaan; kiusattu vai kiusaaja,jos kiusaaja vetoaa alaikäisyyteen ja kiusattu on pakotettu häpäisemään itsensä?
    Kaikki kumoukset ovat lähteneet kateudesta. Vaikka Euroopan historian traagisten vallankumousten syyt olivatkin yhteiskuntien epäoikeudenmukaisuudessa esim. maaorjuudessa,niissä esiintyi kateellista kilpailua eri luokkien välillä. Se sitten lopulta heikkojen hallitsijoiden aikana purkautui väkivaltana,joka syöksi yhteiskunnan kaaokseen. Kristus herätti kateutta,koska Hän puhui niinkuin se,jolle valta kuului. Fariseukset jakoivat kunniaa toisilleen eivätkä he kuten eivät kardinaalit antaneet kunniaa Jumalalle,jolle kunnia kuuluu.
    Amerikan valkoiset olivat olleet kateellisia cherokee-intiaaneille,jotka pärjäsivät heitä paremmin. Muissakin intiaanisodissa oli taustalla valkoisten kateutta. Ehkä rotusyrjinnän ja juutalaisvihan taustalla on myös kateutta. Kateus voi aiheuttaa epäreilua kilpailua,jossa vastustaja pyritään lyömään keinolla millä hyvänsä.
    Lisbe
    Daniel hyvä,
    Mitä tähän voi lisätä ? Omalta kohdalta voin todeta, että epäilen olisiko minusta tai monesta muustakaan puolustamaan nytkään riittävän voimakkaasti sitä, jolle puolustus kuuluisi. Tällä hetkellä voin vain todeta, että onneksi niitäkin on, jotka nousevat pahuutta vastaan, mutta yksin sitä on niin heikko. Vaikka pitäisi ymmärtää vihdoin se, ettei uskossaan ole yksin.
    Daniel Nylund
    Rakas Liisa. Ainakin sinulla tuntuu olevan puolustajan sydän, sellainen joka huomaa ja muistaa puolustettavan, vaikkei ehkä uskaltaisikaan…. Toisen puolustaminen on maailman ehkä kaikkein rohkein teko. Ilmankos se on niin pelottavaa.
    Sakari Meinilä
    Daniel, kuvaat hienosti Kristuksen nöyryytystä.
    Tässä näyssä ei näy mitään jumalallista – Jumala Kristuksessa tässä näkyy vain uskon silmin.
    Tämä toi minulla aivan uuden oivalluksen: ”Hän oli ruhjottu lähes tunnistamattomaksi”…”Ei ollut hänessä muotoa johon olisimme mielistyneet”…”Kipujen mies ja sairauden tuttava”…”Luulimme häntä Jumalan lyömäksi … että häntä hänen omasta syystään vaivattiin”… ”Mutta totisesti, meidän syntimme hän kantoi”… ”hän oli haavoitettu meidän pahain tekojemme tähden”… ”että meillä rauha olisi”…”tuntemuksensa kautta hän, minun vanhurskas palvelijani vanhurskauttaa monet”…”jos sinä panet hänen sielunsa vikauhriksi, saa hän nähdä jälkeläisiä ja elää kauan.”
    ”Kuka hänen polvikunnastaan sitä ajatteli.” – Kaikkihan pakenivat, jopa tärkeimmät opetuslapset Pietaria myöden.
    ”Rikkaan tykö hän tuli kuoltuansa” – Hänet haudattiin rikkaan miehen, Nimodemuksen, hautaan.
    ”Jos sinä panet hänen sielunsa vikauhriksi saa hän nähdä jälkeläisiä ja elää kauan” – siis ihmiset uudestisyntyvät uskomalla (panemalla Jeesuksen sielu omaksi vikauhrikseen, syntiuhrikseen).
    Kristinusko ennustettiin jo kauan ennen Jeesuksen syntmää. Oikeastaan hyvin hämmästyttävää että tämä on totta.

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Ribaldinho sanoi 19 tuntia sitten:
      Oma vapautumisen helvettiuskosta, tuosta ihmiskunnan väkivaltaisimmasta ja sadistisimmasta myytistä tapahtui vasta 2-3 vuotta sitten. Miksi siihen m... Fariseukset ihmiskunnan peilinä
    • Greta sanoi 2 viikkoa sitten:
      C. Baxter Krueger tulkitsee pitkänperjantain tapahtumat seuraavasti: "We crucified Jesus. Nothing could be more clear. The wrath poured out on Calv... Ihmisen uhri
    • Ribaldinho sanoi 2 viikkoa sitten:
      Joku kirjoitti jotenkin, että "kun poltat miljoonia ihmisiä uuneissa tapettuasi heidät ensiksi kaasukammiossa, olet sosiopaatti, mutta kun kärist... Fariseukset ihmiskunnan peilinä
    • Daniel Nylund sanoi 2 viikkoa sitten:
      Seuraavassa joitakin vanhoja palauttteita ajalta, jolloin tämä artikkeli oli vielä monessa osassa: Raili Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi ku... Pitkä perjantai
    • Jaakko K sanoi 4 viikkoa sitten:
      Katson, että vastasit riittävällä perustellisuudella yhdeksän vuotta sitten blogisi kommenttiosioon linkittämääni Steven Pinkerin TED-puheesee... 16.7 Uhritietoisuuden aika

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0232442