« »

Lisääntyykö väkivalta?

8 kommenttia Kirjoitettu tammikuu 15, 2016 Muokattu tammikuu 15, 2016

Tämän luvun alkuperäinen otsikko oli: ”Miksi väkivalta kukoistaa” Se sisälsi jo vastauksen nykyisen otsikon kysymykseen. Tilastojen valossa pidin itsestään selvänä että väkivalta lisääntyy. Myös oma herkistymiseni väkivallalle tuotti vahvan subjektiivisen kokemusharhan: Se mikä tuntuu pahalta näyttää myös paljolta.

Toiseksi se mikä kestää kauan tuntuu loputtomalta. Toisen maailmansodan jälkeen sisällissodat ovat kasvaneet lukumääräisesti ja niiden kesto on tullut pidemmäksi. Monet alueet ovat vajonneet pysyvään sotatilaan, jossa ei enää ole selkeitä sotilaallisia tavoitteita, eikä mitään väkivaltaisuuksia lopettavaa vallanvaihtoa näkyvissä. Yli kolmekymmentä vuotta sotimista on jättänyt Afganistanin ja osan Pakistanista pysyvältä näyttävään sotatilaan. Irakille on käymässä samoin. Jotkut Afrikan alueet ovat vajonneet pysyvään anarkiaan. Palestiinassa ja Syyriassa on jatkuva sotatila. Terrorismin uhka on kasvamassa ja muuttunut pysyväksi turvattomuuden tilaksi, eikä maailma ole vielä nähnyt viimeistä uskontojen välistä sotaa tai uskonnon sotaa maallistunutta yhteiskuntaa vastaan.

Yksinkertaisten tilastojen mukaan minusta näytti aika selvältä, että emme ole uskontojen tai niiden puutteenkaan kautta oppineet muuta kuin tehokkaammiksi tappajiksi. Tuntui turhalta argumentoida tilastojen kanssa jotka kertoivat sotien uhrilukumäärän viimeisten 500 vuoden ajalta:

1500 -luku: 1,600,000.

1600 -luku:  6,100.000.

1700 –luku: 7,000,000.

1800 –luku: 19,400,000.

1900 –luku: 107, 800,000.[1]

Toisen laskelman mukaan olemme tappaneet toisiamme viimeisen sadan vuoden aikana enemmän kuin viiden tuhannen edellisen vuoden aikana.[2]

Sen lisäksi olemme tuhonneet lukemattomat eläin ja kasvilajit kokonaan sukupuuttoon ja vieneet koko ekosysteemin kestokykynsä äärirajoille. Enää ei tarvitse pelätä Jumalan tuomion tuottamaa maailman loppua. Olemme itse aiheutetun apokalypsin partaalla.

Vai olemmeko todella?

Minua on ruokittu ilmestyskirjan pedoilla lapsesta saakka. Nuorena miehenä ne vaihtuivat Rooman Klubin tieteellisiin maailmanloppuennustuksiin. Kaiken aikaa taivaanrantaa synkensi kylmä sota, ydinaseen uhka ja ryssän pelko. Ehkä minä vain olen kasvanut petolliseen turvattomuuden tunteeseen. Olin koko elämäni totuttanut mieleni niin synkkiin ennakointeihin, että hyvät uutiset eivät enää kuulostaneet uskottavilta. Silti meillä todella on myös hyviä uutisia, parempia kuin monet muutkaan ovat halunneet uskoa:

Vanhat hyvät ajat olivatkin todella kamalia ja nykyinen maailma on turvallisempi ja väkivallattomampi kuin koskaan ennen. Näin väittää kanadalaisa-amerikkalainen Harvardin professori Steven Pinker. Hän käy tiheällä tilastotieteellisellä kammalla läpi arkeologisia löytöjä ja kaikkia mahdollisia tapoja arvioida 5000 vuoden murhatilastoja, kansanmurhia, sotien uhrilukuja, kidutuksia, pahoinpitelyjä, lasten ja naisten kohtelua, orjuutta jne. Pinkerin keräämien tilastojen mukaan maailma ei tänään olekaan niin paha miltä se pessimistin silmiltä näyttää. Vastoin yleistä mututuntumaa elämme ihmiskunnan rauhallisinta ja onnellisinta aikaa.

Mutta eikö viime vuosisata sitten ollutkaan ihmiskunnan ylivoimaisesti väkivaltaisin aikakausi? Eihän maailma ole koskaan aiemmin nähnyt sellaisia julmuuksia kuin Hitler, Stalin ja Mao ja monta pienempää diktaattoria ja kansanmurhaajaa heidän jälkeensä ovat aiheuttaneet. Absoluuttisilla luvuilla mitattuna näin on. Jos uhriluvut suhteutetaan väestön määrään, tiedossamme on ainakin yhdeksän väkivallan aaltoa, joissa on tapettu enemmän ihmisiä kuin toisessa maailmansodassa. Ensimmäinen maailmansota ei ole edes kymmenen pahimman tapahtuman listalla.[3] Toisen maailmasodan jälkeen sotien ja sodissa kuolleiden määrä on romahtanut sellaisiin lukuihin joita maailma ei ole aiemmin nähnyt.

Steven Pinkerin keräämän todistusaineiston mukaan esihistoriallisena aikana sodissa, tappeluissa tai uhrirituaaleissa kuolleiden suhteellinen lukumäärä oli korkeampi kuin koskaan myöhemmin ihmiskunnan historiassa. Vielä keskiaikanakin oli 50-kertainen mahdollisuus kuolla väkivaltaisesti kuin nyt. Vuodesta 1200 vuoteen 2000 murhien määrä suhteessa väkilukuun on tippunut kolmestakymmenestä yhteen sataatuhatta asukasta kohtaan. Vuodesta 1992 väkivaltarikokset ovat puolittuneet. Vaikka joukkomurhat ja isot terroriteot ovat saaneet paljon näkyvyyttä, todellisuus on kauhistusta kauniimpi. Tänään todennäköisyys kuolla toisen tappamana on pienempi kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Pinkerin kokoamat tilastot tuottavat pettymyksen maailman loppua odottaville pessimisteille. Enkä tarkoita vain Harmageddonin sotaa hartaasti toivovia uskovaisia, vaan ainakin oman sukupolveni suht’ fiksuja ja sivistyneitä Hesarin lukijoita. En tiedä johtuuko se valkoisen miehen syyllisyystaakasta, vai mistä, mutta mitä valistuneemmaksi maailmaa syleilevä hippisukupolvi tuli, sitä vakuuttuneempia olemme olleet siitä, että sivistyksemme on menossa rotille. Ne tämän maan kuitenkin perivät. Onko häpeä menestyksemme hinnasta tehnyt vaikeaksi uskoa länsimaisesta sivistyksestä oikeasti mitään hyvää? Vai onko kiihtynyt kaikkien kilpailu kaikkien kanssa luonut mielikuvan petojen maailmasta, joka väistämättä kuitenkin tuhoaa itsensä?

Myös maailman alkua ihannoivat romantikot joutuvat uudelleen arvioimaan myyttiä rauhaa rakastavasta jalosta alkuihmisestä väkivallattomassa idyllissään. Girardin hypoteesi alkuyhteisöjä uhkaavasta kaoottisesta väkivallasta, joka vähitellen opittiin kanavoimaan tarkasti valikoituun sijaisuhriin, sopii hyvin arkeologien tarkempiin tutkimuksiin. Vanhoissa luulöydöksissä esiintyy aseiden tuottamia vammoja sekä rituaalimenojen ja kannibalismin jälkiä. Pinker kokosi tutkijoiden arvioita väkiluvuista ja silloin esiintyneen väkivallan määrästä ja totesi että kulttuurimme alkuajat tarjosivat kaikkein suurimman todennäköisyyden väkivaltaiseen kuolemaan. Eikä silloin tapeltu resurssien puutteesta. Reviiriä oli vaikka muille jakaa, ja metsät täynnä syötävää. Silloinkin tapettiin koska ihmisen tapa haluta oli kilpaileva. Kilpailu muuttui säännöllisin väliajoin kaikkien taisteluksi kaikkien kanssa, kunnes yhteisen uhrin tuottama rauha tuotti ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisesta ja mahdollisti lauman organisoitumisen uhrikulttuuriksi.

Miten väkivaltaa sitten pitäisi mitata? Kumpi on pahempaa: se että kymmenen ihmistä tappaa neljä vai se että neljä tappaa kaksi? Pinkerin mukaan kaksi uhria on isompi paha, koska ne muodostavat puolet koko populaatiosta. Viime vuosisadan sodissa, kansanmurhissa ja terroriteoissa tapettiin kuitenkin yli 100 miljoonaa ihmistä. Mikään tilastollinen kikkailu ei saa sitä kuulostamaan pienemmältä tai tuntumaan vähemmältä.

Vaikea Pinkerin tilastojen kanssa silti on kiistellä. Ehkä väkivalta tuntuu lisääntyvän myös siksi, että meidän huolemme sen esiintymisestä on lisääntynyt. Ehkä siitä raportoidaan suuremmalla paheksunnalla ja kauhistuksella kuin aiemmin. Mutta juuri sen huolen ja moraalisen paheksunnan globalisoituminen on vähentänyt väkivaltaa.

Ehkä väkivalta subjektiivisesti tuntuu lisääntyvän vain siksi, että ihmisen aiheuttaman tuhon mahdollisuudet ovat kasvaneet koko ajan. Vaikka ydinsodan välitön uhka on nyt pienentynyt, uhka voi yllättää meidät pelkästään sen kautta, että ihmisen aiheuttama ekokatastrofi kiihdyttäisi viimeistä taistelua hupenevista luonnonvaroista. Tämäkin pelko on aktivoinut ihmiskuntaa päinvastaisiin toimiin. Tuhon mahdollisuudesta pelästyminen on ehkä sittenkin pienentänyt sen todennäköisyyttä.

Miksi väkivalta on

Olkoon se lisääntymässä tai vähentymässä, väkivalta on edelleen niin olennainen osa arkeamme, että on vaikea kuvitella maailmaa ilman sitä. Väkivalta tuottaa kaaosta ja järjestystä, tahallista ja sattumanvaraista kuolemaa. On monia tilanteita, joissa en voi edes kuvitella mitään muuta rauhan ja järjestyksen tuojaa kuin väkivallan. Väkivalta tuhoaa ja väkivalta pelastaa. Väkivalta löytää uusia muotoja. Väkivalta institualisoituu valtion yksinoikeudeksi ja väkivalta yksityistyy itsen kaltoin kohtelemiseen. Miten me siis voimme ikinä löytää väkivallattoman tavan elää? Vai pitäisikö meidän edes yrittää? Miksi väkivallattomuuden pitäisi olla mikään arvo kylmässä ja piittaamattomassa universumissa, joka on täynnä väkivaltaisia muutosprosesseja?

Onko väkivallan ymmärtäminen olennaista ihmisen ymmärtämisen kannalta? Uskon niin. Väkivaltaisuuttamme ei pysty palauttamaan pelkkään eläimellisyyteen. Meitä vaivaa erityisen ihmismäinen väkivalta, sitkeä taipumus tempautua vihollistemme kaltaisiksi ja pyrkiä heitä tehokkaampaan ja tappavampaan väkivaltaan. Tulemme niin riippuvaisiksi vihollisistamme, että meidän on vaikea olla kärjistämättä väkivaltaa tyydyttävään loppuun asti.

Karl Jung puhuu kohtaamattomasta varjosta,[4] jonka projisoimme muukalaiseen. Ulkoistamme pahuutemme muukalaiseen ja taistelemme sitä vastaan hänessä. Ernest Becker selittää kuinka ihminen yrittää voittaa kuolemanpelkonsa tappamalla kuolemaa edustava sijaisuhri, tai ansaita kuolemattomuus uhraamalla henkensä esim. uskonnon tai isänmaan tähden.[5] Alice Miller[6] kuvaa ihmistä lapsuudessa koetun väkivallan uhrina. Täytyy vain lopettaa toistamispakko ja oppia suuntamaan vihansa alkuperäiseen kohteeseen. Ervin Staub on koonnut yhteen toisen maailmansodan jälkeen kehitetyt ympäristölliset selitykset ryhmäväkivaltaisuudelle.[7] James Gilligan ymmärtää väkivallan tekijää ihmisenä, jolta puuttuu kyky ilmaista sama asia verbaalisesti tai symbolisesti.[8]

Antropologit, sosiologit ja psykologit ovat antaneet monta selitystä ihmisen väkivaltaisuudelle. Teologit eivät ole juuri perisyntiä, Saatanaa tai demonisuutta parempaa selitystä keksineet. Kristillisessä maailmanselityksessä ihmisen pahuus on liian itsestään selvää muuttuakseen edes älylliseksi ongelmaksi. Kristityt ovat olleet paljon ahkerampia keksimään perusteita väkivallalle tai ehkäisemään sitä, kuin selittämään sitä.

Girardin mukaan ensin ei ollut uskonto josta seurasi väkivalta, vaan päinvastoin: Ensin oli väkivalta ja siitä poiki vähitellen uskonto. Niiden välinen vuorovaikutus jatkuu, joskus toistensa haastajina toisinaan toistensa apulaisina. Mutta ennen minkäänlaista uskontoa tuli väkivalta, alkumurha, spontaani lynkkaus, joka ratkaisi riidan ja toi rauhan.

Mitä sitten vaikka saisimmekin edes osittaisen vastauksen näihin miksi ja miten kysymykseen? Muuttuisimmeko sen kautta vähemmän väkivaltaisiksi? Joutuisimmeko vastuullisemmiksi väkivallastamme vai saisimmeko vain uuden vastuusta vapauttavan selityksen sille miksi aina luisumme takaisin samaan infernoon?

Tietenkin kansanmurha on eri asia kuin se arkinen joukkomitätöinti, johon osallistumme pelkän omanapaisen välinpitämättömyyden kautta. Se, että lyö ja hakkaa, on eri asia kuin se, ettei kuuntele eikä katso. Vihapropaganda ei ole samaa kuin luuserilla nauraminen porukalla, eikä sodan lietsonta samaa kuin hankalasta työtoverista juoruaminen. Kiduttamisesta rangaistaan ankarammin kuin kiusaamisesta jne. Väkivalta koskee muodossa taikka toisessa meitä kaikkia. Joko olemme sen uhreja taikka sen tekijöitä – useimmiten kumpaakin.

Siksi meidän täytyy ajatella väkivaltaa, kertoa oma tarinamme siitä ja kuunnella toisten kertomusta samasta. Meidän täytyy itseämme tutkien olla sydänkosketuksessa sekä väkivallan lähteiden että seurauksien kanssa. Ehkä löydämme pelastuksen myös sen pauloista.

Miksi väkivallattomuutta on?

Väkivalta on siis vähentynyt ja siihen on alettu suhtautua kriittisemmin. Koko kansan hyväksymiä hyviä sotia on koko ajan vaikeampi löytää. Pyhän sodan retoriikkaa ei länsimaissa käytetä enää lainkaan. Lapsia ei enää saa kasvattaa hakkaamalla ja jopa eläimiä on kohdeltava inhimillisesti.

Jotain on siis tapahtunut. Mutta mitä? Olemmeko oppineet jotain historiasta? Olemmeko lakanneet sotimasta taloudellisista syistä? Onko evoluutio suosinut hyväntahtoisempia ihmisiä? Olemmeko tulleet globaalisesti vastuuntuntoisemmiksi tai empaattisemmiksi? Johtuuko tämä kehitys länsimaissa valistuksen ajan humanismista vai kristinuskon sitkeästä vaikutuksesta? Mistä olemme oppineet ajattelemaan ja arvioimaan asioita uhrin näkökulmasta? Vaikka valtiollistunut kristikunta on olennainen osa väkivaltaista historiaamme, sen keskeinen ikoni on kuitenkin koko ajan ollut ihmisen väkivallan viaton uhri? Viimeisen kahden tuhannen vuoden aikana uhri on noussut keskiöön taiteessa, kirjallisuudessa, oikeustieteessä, etiikassa, filosofiassa ja teologiassa. Milloinkaan ei ole keskitytty pelastamaan ja auttamaan väkivallan uhreja niin tehokkaasti kuin meidän aikanamme. Ehkä olemme sadassa vuodessa tappaneet toisiamme enemmän kuin tähänastisen historiamme aikana yhteensä, mutta samassa ajassa olemme myös pelastaneet toisiamme enemmän kuin koskaan. Ovatko hämmentävät tilastot tulosta sekä hyvyyden, että pahuuden lisääntymisestä maailmassa?

Kysymys väkivallan alkuperästä, syistä ja olemuksesta on edelleen aiheellinen, mutta yhtä aiheellista on kysyä miksi meillä on rauhaa ja miksi yhä useammat ihmiset ovat alkaneet arvostaa sovintoa myös muukalaisten kanssa? Näyttää siltä että jotain olemme onnistuneet tekemään oikeinkin, mutta mitä ja miksi?

Tabut, käskypohjainen moraali ja uskontojen pelkopohjainen hallintavalta ovat vähentyneet, mutta kysymys vastuusta ja syyllisyydestä on jäänyt. Olemme tottuneet syyttelemään toisiamme kaikesta pahuudesta ja olemme nähneet kuinka sekin syyttely tuottaa vain vastasyytöksiä ja lisää pahuutta maailmaamme. Pakopaikat alkavat olla vähissä. Olemme jääneet yksin vastuumme kanssa ja lapsemme kantavat tekojemme ja tekemättömyyksiemme taakkaa.

Kirjallisuus ja elokuvataide käsittelevät väsymättömästi eettisiä dilemmoja, vastuun raskasta taakkaa ja valintojemme seurauksia kauas tulevaisuuteen asti. Synti on meille menneen maailman sanastoa, mutta oikeaa ja väärää hahmottava sanasto etsii aina uusia muotoja, koska vastuu on laskeutunut taivaista ja muista näkymättömistä valloista yhteisöjemme ylle. Vaativampana kuin koskaan se visertää tai valittaa ja huokaa jokaisen yksilön unelmissa ja painajaisissa.

 

[1] Shriver Donald. Ethis for the enemy. s. 65. Tilasto on vuodelta 1990, joten siitä puuttuu vuosituhannen kymmenen viimeisen vuoden uhriluvut.

[2] Wink Walter. Engaging the Powers. s. 221.

[3] Steven Pinker. The Better Angels of Our Nature. Viking Books. 2011. s. 189-200.

[4] C.G Jung. The fight with the shadow. Murray Steinin toimittamasta kirjasta: Jung on Evil. Routledge. London

[5] Ernest Becker. The Denial of  Death. The Free Press. New York 1973. Escape From Evil. -75.

[6] Alice Miller. Alussa oli kasvatus. WSOY -85. Lahjakkaan lapsen tragedia. WSOY -86. Älä Huomaa. WSOY -86. Karkotettu tieto. WSOY -89. jne.

[7] Ervin Staub. The Roots of Evil: The Origins of Genocide and Other Group Violence. Cambridge University Press. 1998.

[8] James Gilligan. Violence: Reflections on a National Epidemic. Vintage Books. New York. 1996.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

8 Kommenttia

  1. Antti
    Kirjoitettu helmikuu 19, 2009 kello 14:12 | Suora linkki kommenttiin

    Itse innostuin heti vertailemaan uhrilukujen suhteita maailman väkilukuun (täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/World_population_estimates ).

    Tästä nopeasti arvioituna 1600-luku koki noin kolminkertaisen väkivallan lisääntymisen ja 1800-luku koki noin 1,5-kertaisen väkivallan lisääntymisen edelliseen vuosisataan verrattuna kun uhriluku suhteutetaan maailman kokonaisväestöön. 1700- ja 1900-luvuilla uhrimäärä oli maailman väestömäärään suhteutettuna samaa luokkaa kuin edeltävällä vuosisadalla.

    Lohduttavuutta tästä on tosiaan hieman hankala löytää, sillä vaikka merkittävä suhteellisen väkivallan lisääntyminen ajoittuukin jo vuosisadan päähän niin missään vaiheessa tämän 500-vuotisen otoksen varrella väkivalta ei ole vähentynyt vaan se on aina pysynyt vähintään edellisen vuosisadan tasolla.

    • Kirjoitettu helmikuu 20, 2009 kello 02:05 | Suora linkki kommenttiin

      Tuo oli varsin olennainen täydennys. Kiitos.
      Kiinnostaisi tietää mikä on länsimaisen ihmisen mututuntuma ja arvio lähihistorian väkivaltaisuudesta verrattuna vanhempaan historiaan. Luulisin että vanhempaa historiaa pidettään nykyistä väkivaltaisempana.
      Kiitos myös monista toimituksellisesta kommentista ja korjauksesta. Virheet on korjattu.
      Sanoit puuttuvasi varsinaiseen sisältöön vasta sitten kun kirja on valmis. En millään jaksaisi odottaa niin kauan, etkä ehkä sinäkään. Pelkkä sisällysluettelo on minun koneellani yli parikymmentä sivua pitkä. Useimpien otsikoiden alla ei vielä ole kuin hajanaisia muistiinpanoja ja lähdeviitteitä.

  2. Isä Pekka O. M. Leivo
    Kirjoitettu maaliskuu 22, 2009 kello 22:43 | Suora linkki kommenttiin

    Voisiko olla, että tuo väkivallan ja uhrien lisääntyminen johtuu yksinkertaisesti siitä, että uhrien tuottaminen on onnistuttu etäännyttämään itse tilanteen kokemisesta. Kasvoista kasvoihin toiselta hengen vieminen vaatii veronsa aina tekijältä, ja pitkällä juoksulla se raunioittaa ihmisen ja tekee kykenemättömäksi normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Aiempina vuosisatoina ihmisen tappaminen on vaatinut yleensä jonkun, joka kokee tappaneensa. Kun sitten aseet ja tykit ovat kehittyneet, uhrien tuottaminen on tullut aina vain helpommaksi ilman, että tarvitsee edes tietää olinko se juuri minä, joka tapoin. Siinä mahdollistuu sama kuin ampumalla suoritetuissa teloituksissa: kun on kymmenen ampujaa on aina mahdollista, että minä en ole syyllinen toisen hengen viemiseen, ja pystyn jatkamaan omaa elämääni helpommin.

    Hiroshima ja Nagasaki osoittivat miten paljon uhreja voidaan tuottaa ilman, että on välttämätöntä koskaan nähdä sitä jälkeä, mitä teosta seurasi. Media on pyrkinyt kyllä pitämään siitä huolen, että ne eivät ole jääneet salaisuudeksi, mutta se on silti eri asia kuin sen näkeminen, mitä oma teko sillä hetkellä vaikuttaa. Ajattelenkin, että nykyinen uhrilukujen kasvu on verrattavissa varastamisen, huijaamisen ja ilkivallan räjähdysmäiseen kasvuun internetin myötä. Voin varastaa ilman, että kukaan koskaan näkee minua tai minä heitä, joilta varastan. Koska en joudu kohtaamaan uhria en joudu siihen tilanteeseen, jossa sisäinen moraalini syyttäisi minua ja saisi minut häpeämään tuottamaani tuskaa.

    Juuri tuo julkisen häpeän kokemisen katoaminen on mielestäni eräs kulmakivi, joka mahdollistaa nykyisen järjettömän väkivaltaisuuden. Se myös mahdollistaa itsemurhapommittajien jatkuvuuden: vaikka media kuvaa tekojen tuskaiset seuraukset, ne eivät hetkauta, koska itse ei ole niihin vielä syyllistynyt. Teon tehneet eivät myöskään kerro siitä, mitä on elää tekonsa kanssa lopun elämän, koska sellaista ei ole. Ainut kokemus mikä itsemurhapommittajilla on, on mahdollisesti oma turhautuminen elämään, itsemurhapommittajaksi ryhtymisestä seurannut kunnioitus, ja odotus lukemattomista neitsyistä, jotka eivät varmasti sitten nalkuta vaan täyttävät vain kaikki toiveet.

  3. Ismo
    Kirjoitettu maaliskuu 23, 2009 kello 14:58 | Suora linkki kommenttiin

    Minäkin laskeskelin vähän noita ”tappamisen suhdelukuja”. Vertailun tekee hankalaksi se, että 1900-luvulla väestönkasvu oli harvinaisen nopeaa: väkiluku nelinkertaistui, kun aiempina vuosisatoina se ei koskaan edes kaksinkertaistunut. Karkeasti laskettuna 1900-luvulla oli keskimäärin 4000 miljoonaa ihmistä eli kahdeksan kertaa enemmän kuin 1500-luvulla ja kuusi kertaa enemmän kuin 1700-luvulla. Kun kerrotaan 1500-luvulla sodissa kuolleiden määrä (1,6 miljoonaa) kahdeksalla, saadaan luku 12,8 miljoonaa, jollainen pitäisi olla 1900-luvun sotavainajien määrä, mikäli tappaminen olisi ollut väkilukuun suhteutettuna yhtä ”tehotonta” kuin 1500-luvulla. Vastaavasti 1700-luvun tahtiin vainajia olisi pitänyt tehtailla 1900-luvulla runsaat 40 miljoonaa. Kun 1900-luvulla kuitenkin tapettiin noin 108 miljoonaa, on sotauhrien määrä selvästi kasvanut.

    Tappamisen tehostumiseen 1900-luvulla vaikutti varmasti aseteknologian kehitys. Ensimmäistä maailmansotaa käytiin vielä vanhalla taktiikalla, vaikka aseet olivat murhaavuudessaan nykyaikaisia. Konekiväärisuihkuun hyökättiin päätä pahkaa. Samoin tykistön käyttö oli massiivista aiempaan verrattuna. Toisen maailmansodan aikana omaksuttiin lisäksi totaalisen sodankäynnin idea, mikä tarkoitti siviilien tuhoamista massapommituksilla.

    Myös 1900-luvun ideologiat natsismi ja kommunismi ovat olleet vaarallisia. Varsinkin kommunismi on ollut tuhoisa. Varovaisesti arvioituna se on tappanut 100 miljoonaa ihmistä vuosien 1917 ja 1992 välisenä aikana. Aina ei voida laskea, kuinka moni sen uhreista on kuollut sisällissodassa tai ”sisällissodassa” eli kommunistisen hallinnon harjoittamassa terrorissa.

    Vaikeaa on tietää, onko tappaminen helpottunut, kun uhria ei tarvitse välttämättä nähdä. Ainakin eräässä dokumentissa amerikkalainen toisen maailmansodan veteraani itkien kertoi, kuinka heidät komennettiin pommittamaan Dresdenistä pakenevia siviilejä. Hän pyytää vieläkin joka ilta anteeksi Jumalalta tätä syntiään. Isoisäni kärsi omatunnon tuskia toimittuaan sodan aikana tykistössä. ”Ihmisiähän ne ryssätkin olivat” hän totesi vähän ennen kuolemaansa, vaikkei toimintansa uhreja läheltä ehkä nähnytkään. Omatunto siis soimasi siitä huolimatta, että sotaa pidettiin Suomen kannalta oikeutettuna.

  4. Jaskapa
    Kirjoitettu maaliskuu 23, 2009 kello 21:50 | Suora linkki kommenttiin

    Löysinpä vielä aiheeseen liittyen esitelmän Steven Pinkeriltä, joka katsoo maailman olevan nykyään väkivallattomampi kuin ennen:

    http://www.youtube.com/watch?v=ramBFRt1Uzk

  5. Markku
    Kirjoitettu toukokuu 10, 2009 kello 14:34 | Suora linkki kommenttiin

    Itse näen viimeisimpien vuosisatojen väestönkasvun ilmentymänä ihmiskunnan kehityksestä kohden suhteellisesti (mahdollisuuksiin nähden) pienempää väkivallan käyttöä ja kohden suurempaa yksilön hyvinvoinnin arvostusta. Näkemykseni perustuu siihen tosiasiaan, että niin ravinnontuotannon, terveydenhoidon kuin tappamisenkin teknologiat ovat kehittyneet vauhdilla – ja massojen tuhoaminen on hyvin paljon helpompaa kuin niiden hengissäpito – mutta silti ihmispopulaation määrä on kasvanut eksponentiaalisesti.

  6. Texel
    Kirjoitettu marraskuu 27, 2009 kello 01:51 | Suora linkki kommenttiin

    Joku voisi sanoa, että en ymmärrä Raamatusta sen enempää kuin ”jänis pöytätenniksestä”. Selitys edellämainittuun on havaittavissa seuraavassa. Ymmärtämättömyytemme väkivaltaa kohtaan on jossakin määrin ymmärrettävää – ja kuitenkin normaalisti sivuutamme vaikkapa Raamattua lukiessamme joitakin kohtia olankohautuksella. Vanhan Testamentin veritekoja luetaan iltatarinoina lapsillemme ja samaan hengenvetoon varoitamme lapsiamme TV:n ja väkivaltapelien vaarallisuudesta. Lisäksi kauhistelemme maailman pahuutta ja koemme kertakaikkista ymmärtämättömyyttä maailmassa vallitsevaa väkivaltaa kohtaan.

    Minun henkilökohtaisesti on vaikea ymmärtää esim. Vanhan Testamentin aikana tapahtuneita veritekoja. Jumalan mies Daavid on kertakaikkiaan kummallinen mies. Seuraavassa on eräs esimerkki, jossa tappaminen ei ollut ainut tarkoitus, vaan jossakin määrin arveluttavasta tarkoitusperästä, päädyttiin myös ihmisten silpomiseen:

    1Sa 18:25 Niin Saul sanoi: ”Sanokaa Daavidille näin: ’Kuningas ei halua muuta morsiamenhintaa kuin sata filistealaisten esinahkaa, että kuninkaan vihollisille kostettaisiin'”. Sillä Saul ajatteli kaataa Daavidin filistealaisten käden kautta.
    1Sa 18:26 Kun hänen palvelijansa ilmoittivat tämän Daavidille, miellytti Daavidia tulla näin kuninkaan vävyksi; ja ennenkuin määräaika oli kulunut umpeen,
    1Sa 18:27 nousi Daavid ja lähti miehineen ja kaatoi filistealaisia kaksisataa miestä. Ja Daavid toi heidän esinahkansa, täyden määrän, kuninkaalle, tullaksensa kuninkaan vävyksi. Silloin Saul antoi tyttärensä Miikalin hänelle vaimoksi.
    1Sa 18:28 Ja Saul näki ja ymmärsi, että Herra oli Daavidin kanssa, ja Saulin tytär Miikal rakasti häntä.

    Herra oli Daavidin kanssa ja katsoakseni edellämainittu teko oli käsittääkseni myös Herran mielestä oikeutettua – ja kenties jopa hänen mielensä mukaista, jotta päästiin päämäärään. Herra oli myös antanut Mooseksen kautta ”kymmenet käskyt”, joissa tappaminen oli määrätty kielletyksi asiaksi. Kymmenet käskyt eivät kenties olleet aivan ehdottomat, vaan tilanteen mukaan niistä voitiin joustavasti poiketa. Pienellä präntätyssä osuudessa kenties oli mainittuna mm. periaatteeseen ”tarkoitus pyhittää keinot” liittyvät poikkeukset. Kenties voinemme katsoa myös käytännössä lain laatijan olevan tässä tapauksessa laatimansa lain yläpuolella.

    Nykyään, jos joku teurastaisi vaikkapa vain yhden miehen tai naisen ja kuitenkin pidättäytyisi silpomisesta, me olisimme tuomitsemassa kyseisen ihmisen. Itse ainakin tuomitsisin kyseisen teon, vaikka tavoite olisi vieläkin juhlavampi kuin edellämainitussa todella tapahtuneessa kertomuksessa. Mikäli silpomiseen olisi vielä ryhdytty mistä syystä tahansa, niin itse katsoisin, että kyseessä olisivat ihmiset, joiden todellisuustaju ja moraali olisi jollakin tavalla hämärtynyt. Itse suosittelisin, että tällaiset ihmiset eristettäisiin normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle.

    Raamatussa on muitakin sotapäälliköitä, jotka harrastivat veritekoja. Erikoista mm. Daavidissa on se, että hän kykeni ilmeisisesti kertakaikkisesti unohtamaan teurastamansa miehet ja kenties myös naiset, lapset ja vastasyntyneet. Seuraavassa hetkessä hän kirjoitti Psalmit ja lauloi ylistyslauluja Jumalalle. Minua on mietityttänyt, että kuinka ”tavallinen” ihminen pystyy moisiin tekoihin ja samassa hetkessä olla yhtä murenevainen ihminen kuin kenties jokainen meistä nykyajan ”tavallisista” ihmisistä. Mikäli nykyaikana joku toimisi Daavidin tavoin, kuvailisin kyseistä ihmisistä mm. psykopaatiksi tai joksikin muuksi vastaavaksi. Itse koen olevani sen verran heikko, että minulla saattaisi olla univaikeuksia ja ylityslaulujen laatiminen voisi olla käytännössä mahdotonta. Koen itse niin, että jopa miehen tappaminen on minulle normaalitilanteissa aivan ylivoimaista. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että miespuolisena minun olisi hankala saattaa elämänsä loppuun naisia ja lapsia saatika vastasyntyneitä.

    Nykyaikana jotkut mielestämme sairaat ihmiset saattavat omien sanojensa mukaan toimia Jumalan kehotuksesta tai vastaavasti jonkun muun innoittavan asian ohjaamana. Yleisesti tällaiset ihmiset tuomitaan ja heidän tekonsa eivät mielestämme ole oikeutettuja. Lisäksi ainakin länsimaissa lainsäädäntö on yleisesti kyseisiä toimia tuomitseva. Eräillä muilla alueilla esim. kunniamurhat ovat kenties enemmänkin velvollisuus. Tulisiko asiaa katsoa niin, että tappaminen ja sen oikeutus jollakin tavalla riippuisi monestakin eri asiasta? Toisin sanoen, tulisiko ajatella, että tietyissä tilanteissa tappaminen olisi ihan OK?

    Miten väkivaltaan tulee suhtautua? Itse en voi sanoa nauttivani siitä, mutta on tosiasia, että sitä tulee esiintymään maailman loppuun asti. Jumala myös sallii väkivallan uskoakseni tiettyyn rajaan asti. Jos joku pystyisi esim. estämään omalla toiminnallaan väkivallan tapahtumisen vaikkapa katutappelussa, niin mitä tällaisesta ihmisestä sanoisimme? Itse luultavimmin ihmettelisin, että miksi ko. ihminen katsoi sivusta eikä puuttunut asioiden kulkuun. Jumala tuntuu toimivan näin ja tietyssä mielessä tätä toki ihmettelen. Jumala katsoo aikansa väkivaltaa ja sallii sen tapahtuvan kenties tasapuolisesti niin pyhemmille kuin vähemmänkin pyhille. Kenties jossakin vaiheessa joko Jumalan mitta on täynnä tai ihminen tuhoaa omalla toiminnallaan omat elinehtonsa. Lopputulos lienee sama. Tämä meidän ymmärtämämme maailma on tuhoutumassa ja tuhoutuu ennen pitkää. Oma ekologinen ja moraalinen jalanjälkeni on osaltaan edesauttamassa tätä vääjäämätöntä kehitystä.

    Uskon kuitenkin, että Jumala on täydellisesti hyvä. Tästä hyvyydestä en ymmärrä yhtään mitään, samoin kuin ”jänis ymmärtäisi pöytätenniksestä”. Ihminen on paha ja jopa parhaat tekomme ovat pahoja – syntyneet enemmän tai vähemmän itsekkäistä vaikuttimista. Olemme kuin muurahaisia. Jumala on luonut meidät muurahaiset ja hän talloo meitä oman täydellisen hyvyytensä mukaan. Oma mielemme on niin kehittymätön, että me emme vain ymmärrä – ja emme voikaan ymmärtää – Jumalan täydellistä hyvyyttä. Katsoisin, että maailman väkivalta ja kaikki muut kauheudet, joille kenties itkemme uutisia lukiessamma/katsellessamme kuuluu täydelliseen suunnitelmaan, joista emme oikeasti voi ymmärtää yhtään mitään. Jos jotakin kuvittelemme ymmärtävämme, niin palaisin edelleen vertaukseen jäniksen ymmärtämykseen pöytätenniksestä.

    Jos joku suuttui tai loukkaantui, nin pyydän nöyrimmästi anteeksi.

  7. Erkki
    Kirjoitettu elokuu 4, 2012 kello 21:31 | Suora linkki kommenttiin

    Minä loukkaannun sinun älyllisestä epärehellisyydestäsi. Älä pakene jänisten taakse vaan sano kuten asia on: kristinuskon juutalaisilta omima sadistinen jumala on perseestä, syvältä ja poikittain.

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 1 kuukausi sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit